Mitä jos kokisit tekeväsi suurimman ja jaloimman asian mitä kuvitella saattaa, ja saisit palkkioksi viettää loppuikäsi pienessä kopissa? Mitä jos ikään kuin vahingossa ottaisit kontollesi tuomion kaksoismurhasta? Se on mahdollista. Terveisiä Yhdysvalloista, tragedioiden uudesta luvatusta maasta.
Jens Söring on ollut pian 30 vuotta vankilasta murhista, joita hän ei tehnyt. Hän kyllä kerran sanoi tehneensä ne.
Söringin tarina kerrotaan dokumentissa The Promise kuin klassinen kreikkalainen tragedia. On moraali, on teko ja on lamauttava peruuttamattomuus.
Kun saksalaisen diplomaatin poika Söring oli 18-vuotias, hän rakastui palavasti. Opiskelutoveri Elizabeth Haysom oli varakkaan amerikkalaisperheen sivistynyt tytär ja yhtä kapinallinen kuin Söring. He olivat älykkäitä, eksyneitä ja tarrasivat toisiinsa.
Kiihkeän suhteen aikana pari haaveili ja fantasoi monista asioista, mukaanlukien Elizabethin vanhempien kuolemasta. Elizabeth käytti huumeita heroiinista LSD:hen.
Kreikkalaisessa tragediassa ei näytetty murhaa esiintymislavalla. Sen annettiin ymmärtää toteutuneen. The Promisessakaan ei voida olla varmoja, mitä tarkalleen tapahtui.
Kun Söring kutsuttiin kuulusteluihin, pari pakeni Thaimaahan ja sitten Eurooppaan.
The Promise on jäätävä tarina rakkaudesta, epäoikeudenmukaisuudesta ja kafkamaisesta painajaisesta, jolle ei tule loppua.
Kun Haysomin vanhemmat murhattiin raa’asti Virginiassa huhtikuussa 1985, alle vuoden verran seurustelleet Jens ja Elizabeth, 20, eivät olleet ensin epäiltyjen listalla. Kun Söring kutsuttiin kuulusteluihin, pari pakeni Thaimaahan ja sitten Eurooppaan. He jäivät kiinni Lontoossa.
Neljäntenä kuulustelupäivänä Lontoossa Söring tunnusti murhat, vaikka mikään konkreettinen todiste ei puhunut hänen syyllisyytensä puolesta. Hän uskoi nauttivansa diplomaattista suojelusta isänsä aseman vuoksi, ja sähkötuolin odottavan tyttöystäväänsä, jos tämä tuomitaan.
Söring koki tekevänsä esimerkillisen ja sankarillisen teon. Hän ajatteli pelastavansa heidät kummatkin tunnustuksellaan. Tunnustus oli se elokuvan alkuperäisnimen mukainen lupaus: minä pelastan sinut, Elizabeth.
Kuolemantuomioilta vältyttiin, mutta muuten kaikki menikin aivan päin helvettiä.
Kuolemantuomioilta vältyttiin, mutta muuten kaikki menikin aivan päin helvettiä.
Jo oikeudenkäynnissä Söring sanoi Haysomin olevan syyllinen. Tätä mahdollisuutta ei enää haluttu käsitellä. Söring sai kaksi elinkautista. Haysom puolestaan tunnusti osallisuutensa ja sai kaksi 45 vuoden tuomiota.
He ovat kumpikin edelleen vankilassa – vaikka vapaudenmenetys tapahtui LP-levyjen ja lankapuhelimien aikaan.
Marcus Vetterin ja Karin Steinbergerin ohjaaman The Promisen suuri kuva paljastaa asteittain muutakin kuin rakastavaisten tarinan ja murhat. Oikeusjuttua televisioitiin ennennäkemättömällä intensiteetillä. FBI:n huippuammattilaisten laatima profiili murhaajasta (lopputulema: tappaja oli nainen, joka todella vihasi uhreja) katosi ja monet väittivät, ettei sellaista edes ollutkaan.
Söring alkoi nähdä totuuden – että Elizabeth valehteli todella, todella paljon ja mitä merkillisemmistä asioista, myös hänelle. Tuomari oli murhatun pariskunnan ystävä, joka oikeudenkäynnin alkaessa julkisesti sanoi uskovansa, että Elizabeth painosti Jensin tappajaksi.
Mediasirkuksessa Jens Söringistä tuli oikein herttaisen sopiva psykomurhaaja. Silmälasipäinen poika jopa puhuikin vierasmaalaisella aksentilla.
Mediasirkuksessa Jens Söringistä tuli oikein herttaisen sopiva psykomurhaaja.
Onko vyyhti kuin Anneli Auerin tapaus, jossa poliisit tyrivät rikospaikkatutkinnan, juridinen prosessi meni monella tapaa nurinkurisesti ja tuloksena oli oikeusmurha tai -murhia, riippumatta siitä, oliko Auer syyllinen vai syytön? Ei oikeastaan.
Tämä on kuin monille tuttu painajaisuni, jossa teet pienen virheen ja elämäsi jyräytyy lumipalloefektissä, vääjäämättä ja täydellisesti. Painotus sanalla uni – jotain sellaistahan ensirakkaus on. Tällä kertaa se ei johtanut pettymykseen, itkuihin ja uuteen alkuun, vaan täydelliseen ja lopulliseen vapaudenmenetykseen.
75 prosenttia ihmisistä Amerikan vankiloissa on saanut tuomion omien sanomistensa, ei todisteiden perusteella, toteaa dokumentissa eräs tutkija. Ei asiaa korostaen, vaan lyhyesti ja ytimekkäästi. Kuinka moni syytön kaatuu itse ja tiedostamatta rakentamaansa ansaan?
Kaksituntinen dokumentti on tyyliltään lakoninen ja tyrmää katsojan monta kertaa. Runkona on Söringin haastattelu, joka tehtiin yhdeltä istumalta neljän tunnin aikana.
Mies on selvinnyt tämän ajan käsittämättömän hyvin. Hän on kääntynyt kristinuskoon, mutta painii jumaluskonsa kanssa. Hän on selväsanainen ja kiistatta todella älykäs. Empaattiseltakin Söring vaikuttaa.
Hän toteaa aiheuttaneensa tämän kaiken aivan itse 18-vuotiaana, muutamilla sanavalinnoillaan kuulustelussa.
Söring aktiivisesti välttää epätoivoon luhistumista, vaikka hän toteaa aiheuttaneensa tämän kaiken aivan itse 18-vuotiaana, muutamilla sanavalinnoillaan kuulustelussa, jossa hänellä ei edes ollut mukanaan lakimiestä.
Mutta kuinka pitkään ihminen jaksaa? Näemmekö paniikin eleiden tihkuvan Söringin insinöörimäisen asiallisten kulissien läpi? Kokeeko hän menettäneensä ihmisarvonsa? Miltä tuntuu, kun tietää vanhenevansa ja todennäköisesti lopulta siirtyvänsä ajasta ikuisuuteen tämän yhden suuren virginialaisvankilan muurien sisällä, pääsemättä koskaan ulos?
Elokuvan toinen keskushahmo on entinen poliisi, joka yrittää selvittää murhaa tai ainakin auttaa Söringiä. Hän on kuin fiktioelokuvan vanha yksityisetsivä, jolla on sydän paikallaan, mutta homma ei muuten enää täysin hallussa. Näemme hänen voimattomuutensa, ja toisin kuin fiktiossa, se ei ole yhtään koomista tai veijarimaista touhuilua.
Kyse ei ole lopulta siitäkään, mitä tapahtui huhtikuisena iltana yli 30 vuotta sitten ja miten sitä oikeudessa käsiteltiin. Vanhan oikeusmurhan päällä on vielä tympeämpi, pikimusta ja loputon oikeusmurha.
Viimeistään DNA-näytteet olisivat syy uuteen oikeudenkäyntiin.
Viimeistään DNA-näytteet olisivat syy uuteen oikeudenkäyntiin, mutta näyttää siltä, ettei Virginian oikeuslaitos kerta kaikkiaan ole ikinä antamassa Söringille mahdollisuutta. Ei, vaikka erään murhapaikalta löytyneen veritahran on osoitettu kiistatta kuuluvan jollekin ulkopuoliselle ja toisten verijälkien olevan Elizabeth Haysomin verta.
Söringin syyllisyyden puolesta ei ole todisteita, syyttömyydestä useita. Haysom on myös tunnustanut murhat.
Jos tällainen tarina kerrottaisiin Hollywoodin viihdekeinoin, nyt tulisi loppuhuipennus, jossa sankarin maine puhdistuisi ja joku paha saisi palkkansa. Tragediassakin vastakkain ovat moraalinen oikeus ja yhteisön oikeus, joka voi olla epäreilua ja poliittista. Tragedia on kuitenkin tarina uhrista. Siinä käy kalpaten, vaikka valoa välillä näkyisi tunnelin päässä.
Hän olisi todennäköisesti vapautunut kotimaassaan.
Söring on hakenut ehdonalaiseen pääsyä 12 kertaa. Aina suotta.
Osavaltion hallinto antoi muutama vuosi sitten Söringin uskoa, että hänet siirrettäisiin kärsimään tuomiotaan Saksaan. Hän olisi todennäköisesti vapautunut kotimaassaan. Toisin kävi. Republikaanikuvernööri ei antanut Söringin lähteä.
Sellaistakin on uhattu, että jos Söringin nykyinen tuomio kumotaan, voisi syyttäjä avata tapauksen uudelleen ja hakea kuolemantuomiota - ja pääepäilty olisi taas Söring. Ei kovin houkutteleva vaihtoehto, kun luottamus oikeuslaitokseen on jo lievästi sanottuna mennyt.
The Promise valmistui viime vuonna. Ikävä kyllä se ei ole tehnyt sitä, missä Errol Morrisin huippudokumentti Johtolanka (The Thin Blue Line) 1980-luvulla onnistui, eli vapauttamaan syyttömänä tuomittua miestä.
Söringin yksinäisyys on käsinkosketeltavaa. Dokumentin lopussa kerrotaan, että toista kertaa dokumentaristit Vetter ja Steinberger eivät enää päässeet kameran kanssa häntä haastattelemaan. Viranomaiset eivät sallineet. Tragedian lajityyppiin kuuluu, että onnellisesta lopusta vain haaveillaan.
Haysom ei antanut dokumenttiin haastattelua. Hänen hiljaisuutensa on kuin rääkyvä huuto koko painajaiselokuvan taustalla.
Haysom vapautuu vuonna 2032.
