Hyppää pääsisältöön

Isän kommentit laukaisivat syömishäiriön – kuinka päästä eroon laihduttajan identiteetistä? Psykologi vastaa

Miu Mannila
Miu Mannila Kuva: Miu Mannila / Annukka Palmén-Väisänen, Yle vaakakapina

"Laihdutus on ollut identiteettini monta vuotta, mutta nyt on aika siirtyä elämään." Turvallisen ihmissuhteen myötä on Miu Mannilalla viimein mahdollisuus miettiä, miksi hän syö tunteisiinsa. Vaakakapinan psykologi Satu Lähteenkorva keskusteli Miun kanssa ohjaten ajattelua uuteen suuntaan.

Miun tarina

"Olen lapsesta asti ollut vähän pyöreä. Niin kauan kuin muistan, on isäni huomautellut painostani ja kehottanut minua pudottamaan painoani. Isä sanoi aina, että tulen äitini sukuun, jossa on paljon pyöreitä ihmisiä.

Minulla on kolme sisarusta, ja minä olen aina ollut pyörein. Kun olin kolmannella luokalla, isäni laittoi minut vichy-dieetille, jossa juotiin vichyä ja syötiin maustamatonta lihaa ja pakastepinaattia. En usko, että hän teki sitä pahalla. Ehkä hän oli huolissaan, etten voisi menestyä tai saada puolisoa, jos olen lihava.

Minua on aina kiusattu ja haukuttu läskiksi. Kun katson valokuvia lapsuudestani niin saattaa olla, että olen hieman pyöreä – mutta en niin lihava, että minua olisi pitänyt kutsua lihavaksi.

Kavereitteni vanhemmat sanoivat, etten saa hyppiä samalla trampoliinilla heidän lastensa kanssa, koska se olisi vaarallista.

Ammattikoulussa aloin käydä salilla ja laihduin huomaamatta jonkin verran. Kaikki sanoivat, että olen laihtunut, ja se tuntui hyvältä. Silloin isä ja äitikin kehuivat. Se ei kuitenkaan ollut kovin terveellistä laihduttamista; söin huonosti ja epäterveellisesti.

Jos me itkettiin, meille annettiin meetvurstia.

Vasta nyt aikuisena ymmärrän, että meillä kotona oli todella oudot ruokailutottumukset. Jos me itkettiin, meille annettiin meetvurstia. En pitkään aikaan tiennyt, miten normaalit ihmiset syövät. Teini-ikäisenä ymmärsin, että söin kaikkiin tunteisiin. Jopa silloin, kun joku haukkui minua lihavaksi ja se sattui, minun oli pakko syödä siihen kipuun.

Aloin seurustelemaan hieman vanhemman rokkaripojan kanssa 18-vuotiaana. Se oli myrkyllinen ihmissuhde, mutta minulle riitti, että joku haluaa minut. En välittänyt, minkälainen seurustelukumppani oli tai miten hän minua kohteli. Poika ensin vihjaili ja myöhemmin huomautteli painostani. Hän toivoi, että laihduttaisin.

Myöhemmin hän pyysi, että meikkaisin ennen kuin hän herää, jotta olisin kauniimpi katsella.

Kun jätin inhottavan poikaystävän, lohdutin itseäni syömällä. Söin valtavia annoksia makkaraa, ranskalaisia, makaronia ja jauhelihaa.

Lihoin puolessatoista vuodessa 50 kiloa. En nähnyt peilissä itseäni kuitenkaan lihavampana – näin sen saman ihmisen kuin aina ennenkin, lihavan Miun. Eli jo 75-kiloisena peilistä oli katsonut 120-kiloinen Miu.

Silloin jopa isäni lakkasi huomauttelemasta painostani.

Meni monta vuotta, että halusin laihtua – mutta en osannut. En saanut mistään kiinni, kokeilin erilaisia dieettejä, mutta en saanut itseäni sitoutumaan niihin päivää pidemmäksi ajaksi. Kun seuraava poikaystäväni jätti minut täysin yllättäen yhteisissä tupareissamme, putosin todella pohjalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni en osannut syödä suruuni. Suru oli niin valtava.

Lähdin kävelemään metsään.

Kävelin metsässä joka päivä koulun jälkeen ja purin suruani. Mietin kuka olen ja mitä haluan. Olin monta vuotta lähtenyt aina ensimmäisen ihmisen mukaan, joka osoitti minulle huomiotaan. Annoin kohdella itseäni huonosti. Minulle oli aina ja kaikkialla sanottu, että olin huono kaikessa. Metsässä kehittyi ajatus siitä, ettei kukaan voi olla niin huono kuin millaiseksi minä tunsin itseni.

Päätin ottaa elämäni takaisin. Päätin että musta tulee hyvinvoiva sisältä ja ulkoa.

Elämänmuutoksen aloitin kaloreita laskemalla. Ostin vaa’an ja punnitsin itseni. Vaaka näytti 120 kiloa. Pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan säännöllisesti, ja käytin vaakaa kertomaan tuloksista, koska peilistä niitä en nähnyt.

Päätin ottaa elämäni takaisin. Päätin että musta tulee hyvinvoiva sisältä ja ulkoa.

Nyt painan 74 kiloa.

Olen vegaani ja pyrin syömään terveellisesti. Harrastan liikuntaa neljä kertaa viikossa. Olen hyvässä parisuhteessa, jossa puolisoni tsemppaa ja tukee minua. Ymmärrän nyt miltä tuntuu, kun joku rakastaa oikeasti, ei arvostele tai kritisoi. En tiedä rakastettiinko minua näin edes lapsena.

Tiedän, että lihavuusongelmani oli ja on päänsisäinen. Ei minua itseäni haitannut lapsena ja nuorena olla pyöreä, mutta siitä tehtiin ongelma. Sairaalloinen ylipaino ei ole hyvä asia, senkin tiedän nyt. Lihavimmillani en saanut jalkoja ristiin, enkä pystynyt tekemään mitään, tai jaksanut.

Laihtuessani olen joutunut luomaan minuuteni kokonaan uudestaan. Tuntuu pahalta, että isäni arvostaa minua nyt laihana enemmän. En silti edelleenkään osaa sanoa minkä kokoinen olen kun vertaan itseäni muihin ihmisiin. Nykyään pystyn näkemään peilistä kuitenkin edes vilaukselta sen ihmisen, joka nykyään olen.

Haluaisin nähdä sen ihmisen, joka oikeasti olen. Haluaisin tietää, miksi syön tunteisiini. Miksi minulla on olo, että ruoka loppuu maailmasta.

Jossain vaiheessa minun on pakko lopettaa laihdutus ja olla vain tyytyväinen itseeni. Laihdutus on ollut identiteettini monta vuotta, mutta nyt on aika siirtyä elämään. Miten sen teen?"

Vaakakapinan psykologi Satu Lähteenkorva kommentoi

Miun tarina muistutti minua jälleen kerran siitä, miten lapsuuden läheisimmät suhteet vaikuttavat yleensä syvimmin ja pisimpään, sillä lapsella ei ole vielä keinoja ja kokemusta tarkastella asiaa. Lisäksi lapsi on riippuvainen vanhemmastaan. Lapsuuden tapahtumat vaikuttavat meihin pitkään hyvin alitajuisesti, joten emme aina ymmärrä tunteiden ja toimintamme yhteyksiä.

Yksi kipeimpiä asioita hyväksyä on se, että oma isä tai äiti ei ole sitä, mitä isältä ja äidiltä odottaisi – tai olisi kuulunut saada odottaa (esimerkiksi ehdoton hyväksyntä, apu, välittäminen, tuki). Se, ettei ole koskaan riittänyt isälleen, saakin tuntua pahalta. Ja se tulee aina tuntumaan pahalta – silloinkin, kun asian on hyväksynyt. Jossain kohdassa kyse on lopulta siitä, yrittääkö hakea hyväksyntää vaiko hyväksyy, ettei tule sitä saamaan.

Psykologisesti vanhempien yksi tärkeimmistä tehtävistä on hyväksyä ja vahvistaa lapsessa persoonallista ihmisyyttä. Kun näin ei tapahdu, hämmentää se pienen – ja ison – ihmisen mieltä. Silloin hakee helposti vuosikausiakin hyväksyntää muualta: kaikkialta ja eri keinoin. Se on täysin ymmärrettävää. Onneksi korjaavat ja korvaavat suhteet auttavat.

Itsensä rauhoittamisen taito auttoi

Miu kertoi, että terve parisuhde on tasapainottanut paljon. Vaikka enää ei ole hädän tunnetta, Miu tunnistaa, että stressi saa hänet ahmimaan: huoli on silloin nopeasti kohtuuttoman suurelta tuntuvaa.

Keskustelimmekin Miun kanssa pitkään itsensä rauhoittamisen taidosta. Se on taito, jota voi oppia. Kun lapsena on oppinut rauhoittamaan itsensä ruualla, jatkaa sitä samaa helposti aikuisena. On kuitenkin mahdollista oppia rauhoittamaan itseään monilla muilla tavoilla: puhumalla, kuuntelemalla, kävelemällä metsässä.

Usein itsensä rauhoittamisen taito lähtee jostain itselle luonnollisen lauseen löytämisestä; esim. “Kaikki on hyvin” tai “Asia järjestyy”. Siihen voi liittää hengitysharjoitusta tai puhelun läheiselle. Tai voi lähteä luontoon, kuten Miu jo aikoinaan teki. Luonto on rauhoittava paikka meille monille. Siellä rauhoitumme helposti. Paitsi että meillä on kyky rauhoittaa toista, pystymme rauhoittamaan myös itseämme.

Keskustelimme Miun kanssa kahden puhelun verran. Jälkimmäisessä puhelussa Miu kertoi, että puhuminen oli auttanut.

"Mitä minä kaipaan?"

Ensimmäisessä keskustelussamme kysyin, mitä Miu kaipaa elämäänsä. ”Mitä mä kaipaan?” -kysymys oli lähtenyt rakentamaan vakaampaa pohjaa arkeen. Miu tunnisti, että tahtoo nyt elämäänsä terveyttä, sen kaikissa muodoissaan. Kysymys ja siitä seurannut vastaus oli tuonut jotain pientä sisäistä rauhaa, joka nyt arjessa riitti ja kantoi.

Miu oli tunnistanut joustamattomuutta ajattelussaan ja toiminnassaan. Esimerkiksi vaaka oli tehnyt Miun elämästä mustavalkoista: vaaka oli auktoriteetti, joka sai kertoa, onko päivä hyvä vai huono. Siksi lähdimme kokeilemaan myös painoaluetta, jossa olisi joustavampaa olla.

Painoalue tarkoittaa, että tutkailee ja löytää itselleen sopivan keho- tai painon alueen, jossa on riittävän hyvä olla. Koska Miu koki vaa’an sinänsä hyvänä, päätettiin joustavuutta lisätä siten, että Miu kokeilee painoaluetta, jossa on riittävä vaihteluväli. Tällöin painonvaihtelut eivät pilaa elämää hetkessä.

Miu kokee, että nyt mieli on lempeämpi ja armollisempi eri tavoin syömisen ja liikkumisen suhteen sujuvia viikkoja kohtaan – ja stressi vähenee! Ja kun stressiä on vähemmän, on helpompaa kaikilla elämän alueilla.

Miun kohdalla minua puhuttelee vahvasti kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että yksikin korjaava ihmissuhde riittää. Emme tarvitse kymmeniä tai satoja ihmisiä, vaan yhden. Toiseksi minua koskettaa Miun kokemus siitä, että pieni, sisäinen rauha riittää parempaan ja levollisempaan elämään. Ehkä turhaan joskus haemme suuria kokemuksia ja tunteita, kun pieni riittävä on jo läsnä.

Uusimmat sisällöt - Vaakakapina