Teemu Laaksonen
Yle
Ridley Scottin Blade Runner (1982) on tieteiselokuvan virstanpylväs, joka uskaltaa käsitellä ihmisyyden rajaa viihteen kehyksessä. Denis Villeneuven Blade Runner 2049 (2017) tekee saman näyttävämmin ja hallitummin – se on parhaimpina hetkinään kuin Kafkan käsikirjoittamaa Tarkovskia. KulttuuriCocktail tiivistää elokuvat käsikirjoittaja Ilja Rautsin ja elokuvakriitikko Matti Rämön kanssa viiteen pointtiin.
1. Blade Runner on kuva menetetystä tulevaisuudesta.
Blade Runner näyttää, millaista on vuoden 2019 Los Angelesissa. 1980-luvun alusta luotu katse paljastaa sateisen ja pimeän suurkaupungin, jota suuryhtiöt hallitsevat jättirakennuksineen ja mainosvaloineen.
Savun, valokeilojen ja lentävien autojen seasta hahmottuu aasialaisten kansoittama kaupunki, jota ohjaaja Ridley Scott on kuvannut Wired-lehden haastattelussa entisaikojen Hong Kongin ja New Yorkin täyteen tupatuksi yhdistelmäksi.
– Se kuinka kauas tulevaisuuteen katsotaan, on mitoitettu hyvin. Ei katsota satojen vuosien päähän, vaan lähitulevaisuuteen, jossa on riittävästi tunnistettavia asioita, Matti Rämö sanoo.
– On sanottu, että Ridley Scott halusi synnyttää mielikuvan tulevaisuudesta, joka on jo ohi, ja elokuva tavoittaa sen hyvin.
Rämön mukaan Blade Runnerin tekijät pyrkivät tietoisesti pois valkoisesta ja kliinisestä tulevaisuudesta, jollainen nähdään esimerkiksi vuoden 1976 dystopiaelokuvassa Pako tulevaisuudesta (Logan’s Run).
Blade Runnerissa otettiin oppia Tähtien sodan (1977) ja Alienin (1979) oivalluksesta, että tieteismaailmaan on helpompi uskoa, jos se on kulunut ja lommoilla.
– Tulevaisuus ei ole puhdas, valkoinen utopia, vaan kuin nykyhetki, jota on kärjistetty merkittävästi, Rämö kuvailee.
2. Blade Runner 2049:n tulevaisuudessa on tilaa ahdistua.
Ohjaaja Denis Villeneuven vuoden 2049 maailma on värikkäämpi ja avarampi kuin Ridley Scottin vuoden 2019 todellisuus. Uudessa maisemassa suurkaupunkien ja jättömaiden toisiinsa lomittuva ketju ulottuu silmänkantamattomiin.
Villeneuve on kuin popcorn-elokuvan Tarkovski.
Scott haki vaikutteita 1940–50-luvun film noir -rikoselokuvista, joissa valo ja varjo loivat elokuvien ilmeen. Niinpä hänen Blade Runnerissaan ei nähty lainkaan päivänvaloa, alkuperäisen teatteriversion myöhemmin poistettua loppukohtausta lukuun ottamatta.
Jatko-osassa on toisin. Siinä nähdään monenlaista valoa ja säätilaa. Monissa uuden elokuvan jaksoissa on yksi pääväri, joka määrittää kohtausten tunnelmaa. On murrettua punaista, harmaanvalkeaa, kirkkaankellertävää.
Käsikirjoittaja Ilja Rautsin mielestä Blade Runner 2049 on tunnistettavasti Denis Villeneuven elokuva. Ohjaaja osaa pelkistää kuviensa valon ja värin.
– Hänen tyylinsä on hyvin mustanpuhuva ja painostava. Musta on erittäin mustaa, osa asioista on puolittain sumussa, Rautsi kuvailee.
– Minulle jäi mieleen kohtaus, jossa Ryan Goslingin esittämä päähenkilö asioi virastossa, jossa on suorakulmainen tiski. Sen takaa hehkuu oranssihtava valo, joka näyttää siltä kuin keinoaurinko olisi tuotu betonibunkkeriin. Hypnoottinen maisema, Rämö sanoo.
Villeneuve on taitava luomaan intensiivisiä kuvia, joissa on yksi olento hyvin avarassa tilassa.
– Alkuperäisen elokuvan kaupunki täyttyi kuhisevien ihmisten massasta, mutta jatko-osassa on laajoja tiloja, joissa näkyy vain yksittäinen ihminen. Villeneuve on kuin popcorn-elokuvan Tarkovski, Rautsi sanoo.
Uuden Blade Runnerin on kuvannut 13 Oscar-ehdokkuuden Roger Deakins (mm. Fargo ja Sicario).
3. Älä mieti, onko Harrison Fordin esittämä Rick Deckard replikantti.
Philip K. Dickin romaaniin perustuva Blade Runner kertoo poliisi-palkkatappaja Rick Deckardista (Harrison Ford), jonka tehtävänä on tunnistaa ja tuhota ihmisenkaltaisia robotteja eli “replikantteja”.
Replikantit on valmistettu orjatyövoimaksi avaruuden siirtokuntiin, mutta osa heistä pakenee maapallolle taistellakseen oikeuksistaan ja pidentääkseen rajoitettua elämäänsä.
Tappohommissaan Deckard rakastuu Rachaeliin (Sean Young), joka on replikantti. Elokuvan fanien keskuudessa on pohdittu vuosikausia, onko Deckard lopulta itsekään ihminen. Blade Runnerin lukuisat eri leikkausversiot antavat mahdollisuuden molempiin tulkintoihin.
Ilja Rautsin mielestä Blade Runner -keskustelu pyörii liikaa Deckardin identiteetin ympärillä. Rautsi korostaa elokuvan synkeää visiota, jossa poliisi kulkee kaduilla listimässä orjia.
– On jännittävää, miten Deckard esitellään katsojille sankarina, mutta elokuvan aikana käy ilmi, että samastumiskohteemme ovat replikantit. Eli se mikä esitellään toiseutena, onkin inhimillisempää kuin se, mikä esitellään meille meinä itsenämme, Rautsi sanoo.
Myös Matti Rämö pitää Deckardin mahdollisen replikanttiuden arvailemista tyhjänpäiväisenä, koska elokuvassa on runsaasti aineksia olennaisempaan pohdintaan.
– Se tuntuu dekkariarvoituksen ratkaisemiselta, kun oikea kysymys on, mihin sinä samastut. Ja ennen kaikkea se, milloin ihmisestä tulee ihminen, Rämö sanoo.
Elokuvassa replikantteja testataan kysymyksillä, joilla tutkitaan vastaajan empatiakykyä. Yksi katsojan mieleen nousevista ydinkysymyksistä on, tekeekö empatia ihmisestä ihmisen.
Kuinka empaattinen esimerkiksi tappaja Deckard on verrattuna replikantti Roy Battyyn (Rutger Hauer), joka pelastaa Deckardin ja kertoo juuri ennen kuolemaansa, miten kaikki hänen kokemansa katoaa “kuin kyyneleet sateeseen”.
– Voiko epäinhimillisiä tekoja tekevä ihminen olla vähemmän ihminen kuin kone, joka yrittää kovasti saada kiinni ihmisyyden hyvistä puolista, Rämö miettii.
Ridley Scott on itse myöhemmin sanonut, että Deckard on replikantti. Rämö ihmettelee Scottin puheita. Hänen mielestään ohjaajan kannattaisi tyytyä olemaan imarreltu siitä, että katsojat jaksavat analysoida hänen elokuvaansa vuodesta toiseen.
Onko Ridley Scott täysin ymmärtänyt, kuinka hienon ja rikkaan lähdemateriaalin kanssa hän pelaa?
– Scottin toiminta herättää kysymyksen, että onko hän täysin ymmärtänyt, kuinka hienon ja rikkaan lähdemateriaalin kanssa hän pelaa, Rämö sanoo.
4. Vuoden 2049 yhteiskunta on kafkalainen eikä kukaan ole turvassa.
Blade Runner 2049 tapahtuu Los Angelesissa ja sen lähialueilla. Kansojen sulatusuunissa näkyy nyt paljon muitakin kuin aasialaisia ihmisiä. Onpa siellä muuan suomea puhuva ilotyttökin (Krista Kosonen). Ja yhtä lailla omaa kieltään käyttävä afrikkalainen mies (somalitaustainen Barkhad Abdi).
Matti Rämön mukaan nämä lyhyet kohtaukset jatkavat alkuperäisen elokuvan ajatusta maapallosta futuristisena gettona, josta kaikki yrittävät pakoon.
– Mikään kansallisuus tai etninen tausta ei enää suojaa hyvin hierarkkisessa maailmassa. Kuka vaan voi joutua jäämään jättömaalle pärjäilemään, Rämö toteaa.
Elokuvassa on myös vaikuttava kohtaus, jossa kaljupäiset valkoihoiset lapset istuvat valtavassa hallissa elektroniikkaromun keskellä irrottaen siitä käyttökelpoisia osia. Sekä Rautsi että Rämö pitävät kohtausta hyvin olennaisena.
– Se on elokuvan henkinen tai moraalinen punchline. Kohtaus on symbolina avainasemassa, ei juonen kannalta, Rämö sanoo.
Hänen mielestään Villeneuven elokuva siirtyy näiden kuvien aikana Scottin elokuvan teemoista askeleen eteenpäin. Vuoden 2049 Losissa orjuus ei jää taka-alalle, vaan se koskee yhtä lailla robotteja ja ihmisiä.
– Elokuva pohtii avoimesti, kuka saa käyttää ketäkin hyväkseen, Rämö sanoo.
Rautsin mukaan kuvatessaan yksilöä järjestelmän rattaissa Villeneuve ottaa vaikutteita Franz Kafkan Oikeusjutusta (1925). Romaanin päähenkilö on pankkivirkailija Josef K, jota aletaan syyttää nimeämättömästä rikoksesta.
Elokuvan päähenkilöä kutsutaan aluksi vain K:ksi, mutta elokuvan edetessä hän saa nimen Joe. Myös hän pyristelee kasvottoman systeemin kourissa.
– Kafkan työstämä ajatus siitä, että pelkästä olemassaolosta saa rangaistuksen, tulee elokuvassa vahvasti läpi, Rautsi sanoo.
5. Jatko-osa ei voi olla yhtä vaikuttava kuin alkuperäinen.
Blade Runnerin jatko-osaa odotettiin 35 vuotta. Sekä Ilja Rautsi että Matti Rämö ovat sitä mieltä, että Blade Runner 2049 ei petä koviakaan odotuksia. Se ei nojaa liikaa nostalgiaan, vaan toimii omilla ehdoillaan.
– On onnistuttu tekemään replikantti, joka vaikuttaa aidolta ja tuntuu siltä, että sillä on oma sielu, Rautsi luonnehtii.
– Mad Max: Fury Roadin ohella tämä elokuva tuntui pitkästä aikaa sellaiselta uudelleenlämmitykseltä, jolla on oma olemassaolon oikeutuksensa, Rämö sanoo.
Samaan aikaan on selvää, että ensimmäisen Blade Runnerin uudistavaa ja esikuvallista vaikutusta ei voi enää toistaa.
Blade Runner 2049 on valovuoden pidemmällä kuin suurin osa muusta scifistä.
– Blade Runner 2049 keksii renkaan uudelleen, mutta ei tuo uutta renkaan kaltaista keksintöä maailmaan, Rautsi määrittelee.
– Scottin elokuva on aika hajanainen kokonaisuus, mutta se tuntuu isommalta kuin osiensa summa. Ensikatselussa tuli olo, että Villeneuven versio on vain ne hienot osansa, mutta ei mitään suurempaa, hän jatkaa.
Matti Rämön mielestä molemmat ovat erinomaisia elokuvia. Blade Runner 2049 ei ole uraauurtava, mutta seisoo tukevasti omilla jaloillaan.
– Se on valovuoden pidemmällä kuin suurin osa siitä scifistä, mitä muuten tulee, Rämö summaa.
Artikkeli perustuu radiokeskusteluun, joka käytiin Yle Puheessa perjantaina 6.10.2017.
15.10.2017 lisätty tieto, että Blade Runner 2049:n on kuvannut Roger Deakins.
