Hyppää pääsisältöön

Virolainen muusikko Raul Saaremets muistelee karua neuvostoaikaa: “Oikeus musiikkiin riistettiin minulta”

Venäläistä kirjoitusta sumean kuvan päällä.
Venäläistä kirjoitusta sumean kuvan päällä. Kuva: Heidi Gabrielsson Melodija,KulttuuriCocktail

Neuvostoliitossa musiikkia tuotettiin vain valtiovallan tarkan kontrollin alla. Vuonna 1964 perustettiin kulttuuriministeriön alainen Melodija, joka oli maan ainoa levy-yhtiö lähes 30 vuotta. Sen alaisuudessa toimi käytännössä koko musiikkiteollisuus: levytysstudiot, levyjen valmistus ja jakelu, levykaupat sekä promootio.

Pääpaino oli klassisessa musiikissa, eivätkä populaarimman kevyen musiikin tekijät päässeet helpolla sensuurin läpi studioon asti. Koska myös levykaupat olivat valtion valvonnassa, länsimaista pop-musiikkia ei ollut virallisesti juurikaan saatavilla.

Melodijan alaisuudessa julkaistiin kymmeniä tuhansia äänitteitä eri puolilta valtavaa Neuvostoliittoa. Levytysten joukossa on lukuisia merkittäviä teoksia vaikkapa kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta.

Toisaalta populaarikulttuuri näivettyi vuosikymmeniksi tiukan sensuurin vuoksi. Jos mieli teki kuunnella saati omistaa jotain muuta kuin valtiovallan hyväksymää musiikkia, piti nähdä valtavasti vaivaa.

Virossa länsimainen musiikki oli helpommin kuultavissa kuin muissa Neuvostoliiton maissa. Musiikkia kuunneltiin ja äänitettiin ennen kaikkea radiosta, mutta Pohjois-Virossa katsottiin yleisesti myös Suomen televisiolähetyksiä, josta saatiin lisää vaikutteita lännen pop-kulttuurista.

Melodija muistuttaa minua siitä, miten huonosti asiat olivat.

Virolainen muusikko ja musiikkivaikuttaja Raul Saaremets ei muistele neuvostoaikaa ja Melodijan monopolia lämmöllä.

– Melodija muistuttaa minua siitä, miten huonosti asiat olivat. Suurin osa Melodijan tuotannosta oli huonolaatuista ja enimmäkseen tarjolla oli itäblokin artistien levyjä. En ollut myöskään erityisen kiinnostunut klassisesta musiikista, joten tuskin mitään kiinnostavaa oli saatavilla.

Käsi kurottelee kohti vinyylilevyä
Käsi kurottelee kohti vinyylilevyä Kuva: Heidi Gabrielsson Melodija,KulttuuriCocktail

Raul Saaremets on rakastanut musiikkia aina. Itä-Viron Kohtla-Järvellä varttuneen pojan ensikosketus musiikkiin tuli isoveljiensä kautta. Hänen ensimmäinen suosikkibändinsä oli Kiss, jonka Alive 2 oli myös hänen ensimmäinen oma levynsä. Vanhempien veljiensä vaikutuksesta Saaremets tutustui myös muun muassa Black Sabbathiin, Yesiin ja Led Zeppeliniin.

Myöhemmin Saaremets löysi indien, elektronisen musiikin ja post punkin. Kun musiikkimaku laajeni kauemmas perinteisestä rockista, levyjen metsästyksestä tuli entistä työläämpää.

Radio oli tärkein kanava saada tietoa uudesta musiikista, jota Saaremets janosi lisää lakkaamatta. Hän kuunteli paljon suomalaista radiota, mutta tärkeimmäksi musiikkivaikuttajaksi nousi BBC:n legendaarinen DJ John Peel.

– Elämäni muuttui, kun kuulin ensimmäisen John Peel Shown. Se oli viikottainen, puolituntinen ohjelma BBC:n maailmanlaajuisella kanavalla. Sieltä löytyi mielenkiintoisin musiikki ja ohjelman vaikutuksesta musiikkimakuni kehittyi.

Ohjelmaa pystyi kuuntelemaan, vaikka äänenlaatu oli heikko. Raul Saaremets fanitti John Peeliä niin paljon, että päätyi myöhemmin nauhoittamaan FM-ohjelmat Suomesta.

– Sitä varten piti rakentaa omat antennit, virittimet ja vahvistimet antenneille, jotta ne nappasivat signaalin paremmin. KGB jäljitti ihmisiä, joilla oli antenneja, joten niitä piti myös yrittää piilotella. Tämän kaiken vaivan näimme ihan vaan nauhoittaaksemme rock-musiikkia Suomen radiosta.

Piirrettyjä silmiä
Piirrettyjä silmiä Kuva: Heidi Gabrielsson Melodija,KulttuuriCocktail

Moni virolainen musiikki-intoilija keräili levyjä, vaikka niiden saaminen vaati melkoisia ponnisteluja. Levyjä tuli maahan lähinnä ulkomailla asuvien sukulaisten lähettäminä, tai jos joku pääsi matkustamaan ulkomaille ja toi niitä mukanaan. Saatavuus oli heikkoa ja kysyntä suurta. Siispä levyjen hinnat myös hipoivat taivaita. Albumi maksoi noin 45-55 ruplaa, joka oli kutakuinkin puolet keskimääräisestä kuukausiansiosta.

Levyihin pääsi käsiksi lähinnä levytapahtumissa, joita järjestettiin joissakin isoissa kaupungeissa esimerkiksi Tallinnassa ja Riiassa. Useimmiten levyjä vaihdeltiin ja niistä tehtiin kelanauhakopioita. Kelanauhakopionti oli yleistä ja sitä varten oli myös erillisiä paikkoja. Jos rahaa oli tarpeeksi säästössä, joskus harvoin pystyi ostamaan myös alkuperäisen albumin itselleen.

– Neuvostoaikojen levytapahtumista sai lähinnä metallimusiikkia, hard rockia tai muuta vastaavaa. Sellainen musiikki ei juuri kiinnostanut minua. John Peelin vaikutuksen vuoksi makuani oli hankalampi ruokkia. Silti nämä levytapahtumat olivat ainoita paikkoja, joista pystyi ylipäätään löytämään levyjä, Raul Saaremets kertoo.

Koulusta piti tietysti lintsata, jotta pystyimme kuuntelemaan levyä.

Koska Saaremetsin oli erityisen vaikeaa löytää mielimusiikkiaan, Riiassa asuva, samankaltaisen musiikkimaun omaava ystävä oli korvaamaton apu. Häneltä tuli puhelu, jos jotain kiinnostavaa oli saatavilla. Yksi merkittävin puhelu tuli vuonna 1986 ja se koski The Smithsin Queen is Dead -albumia.

– Lähdin ystäväni kanssa aamuyöllä bussilla Kohtla-Järveltä, jotta ehtisimme ennen puolta päivää sunnuntaina Riiaan. Perillä olimme pari-kolme tuntia ja sain levyn. Sitten alkoi kotimatka. Takaisin pääsimme maanantaina aamulla ja koulusta piti tietysti lintsata, jotta pystyimme kuuntelemaan levyä. Kuuntelimme sitä koko päivän, vaikka takana oli jo kaksi valvottua yötä, olimme niin innoissamme.

Raul Saaremets kuuli uutta musiikkia tuoreeltaan John Peelin ansiosta, mutta levyjen löytäminen oli suuri ponnistus. Oli todella harvinaista saada levy heti sen julkaisun jälkeen.

– Siihen aikaan kutsuimme bändien levyjä vuosilukujen mukaan emmekä albumien oikeilla nimillä. Ajattelutapa oli erilainen kuin tänä päivänä. Nyt uuden levyn haluaa kuulla heti, koska voi. Silloin se ei ollut mahdollista. Lähinnä toivoimme ja unelmoimme. Myös pitkät välimatkat vaikeuttivat levyjen hankkimista.

Sumea kuva miehistä aurinkolasit päässään.
Sumea kuva miehistä aurinkolasit päässään. Kuva: Heidi Gabrielsson Melodija,KulttuuriCocktail

Melodija julkaisi jonkin verran länsimaista musiikkia muun muassa omina kokoelminaan. Raul Saaremets ei arvostanut Melodijan versioita lainkaan.

– Melodija oli huono eikä kukaan musadiggari halunnut Melodijaa, siihen ei koskettu. Sitä ei pidetty aitona tai oikeana. Joskus levy saatettiin hankkia vain sen takia, että sen pystyi kuuntelemaan, mutta sitä pidettiin huonona kopiona eikä se päässyt mukaan kokoelmaan.

Harvat länsimaiset pop-levyt tulivat Melodijalle reilusti jälkijunassa. Vuonna 1981 syntyneen muusikon, Vaiko Eplikin, lapsuuden suosikkiartisti oli Elvis Presley.

– Suosikkialbumini oli 80-luvun alkupuolella julkaistu Elvis Presley -kokoelma. Huomasin, että tv:stä tulisi dokumenttielokuva hänestä ja fanina odotin sitä innolla. Vasta ohjelman puolivälissä huomasin, että Elviksestä puhuttiin menneessä aikamuodossa. En ollut uskoa, että hän olikin kuollut.

Vaiko Eplikin lapsuuteen kuuluivat lähinnä ne artistit, jotka löytyivät Melodijalta, koska hänen vanhempansa eivät omistaneet kelanauhuria.

– Olen onnekseni sitä sukupolvea, että Melodijan allakin oli saatavilla länsimaista musiikkia. Meillä oli esimerkiksi The Beatlesin, Stevie Wonderin, Led Zeppelinin ja Rolling Stonesin kokoelmalevyt. Mutta toki musiikki oli tosi vanhaa, koska elettiin jo 1980-luvun puoliväliä. Itse kuuntelin paljon virolaista musiikkia kuten Appelsinia tai Rujaa.

Sumea kuva naisesta ja tekstiä levynkannesta.
Sumea kuva naisesta ja tekstiä levynkannesta. Kuva: Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Alla Pugatšova,Melodija

Raul Saaremets alkoi soittaa bändissä 1980-luvun puolivälin jälkeen. Inspiraationa toimivat yhtyeet kuten The Fall ja Public Image Ltd.

– Tajusin, että voi tehdä mielenkiintoista musiikkia, vaikkei olisikaan kovin taitava muusikko. Siitä sain impulssin. Kukaan meistä ei soittanut kovin hyvin, kehityimme yhdessä. Joskus joukossamme oli turhan lahjakkaita henkilöitä, jotka alkoivat puhua soinnuista ja muista meille vieraista asioista. Heidät potkimme ulos bändistä pahoittelujen kera, halusimme jatkaa valitsemallamme linjalla.

Legendaarinen Röövel Ööbik oli syntynyt. Aluksi bändi teki kotinauhoituksia, mutta Perestroikan aikaan myös studiossa äänittäminen tuli mahdolliseksi.

– Kaikki oli uutta, vanhat säännöt oli rikottu. Yhtäkkiä olikin vapauksia. Neuvostoaikana emme olisi koskaan päässeet studioon. 1980-luvun lopulla pääsimme Viron radiolle äänittämään. Biisejämme ei tosin juuri soitettu kotimaan radiossa, mutta se ei ollut tavoitteenammekaan. Halusimme, että John Peelin kaltaiset henkilöt soittaisivat musiikkiamme.

Näin kävikin. Röövel Ööbik levytti suomalaiselle Stupido Twins -levymerkille ja John Peel soitti levyä ohjelmassaan.

– Se oli ihmeellistä, unelmamme kävi toteen. Hän oli instituutio ja tämän jälkeen hänestä tuli meille suorastaan pyhimys. Saimme myös lisää itsevarmuutta ja muutkin alkoivat ottaa tämän jälkeen meidät tosissaan.

Myöhemmin vuonna 1993 bändi pääsi soittamaan vielä John Peel Session Lontoossa.

En varmaan ollut täysin ymmärtänyt, miten paljosta olimme olleet paitsiossa.

Perestroika ja glastnost toivat uudenlaista vapautta Neuvosto-Viroon. Puolalaiset piraattikopiot alkoivat vallata markkinoita ja länsimainen musiikki oli lähes kaikkien saatavilla.

– Neuvostovalta oli heikentynyt ja joskus vuoden 1990 tienoilla meillä oli valtava puolalaisten kasettien piraattimarkkina. En varmaan ollut täysin ymmärtänyt tuota aiemmin, miten paljosta olimme olleet paitsiossa. Tuolloin oikeasti ensimmäisen kerran näin ja kuulin samaa musiikkia, mitä muukin maailma kuunteli samaan aikaan, Vaiko Eplik kertoo.

Kun Viro viimein irtautui lopullisesti Neuvostoliitosta vuonna 1991, myös levykauppa vapautui. Levyt olivat kuitenkin tavallisille virolaisille edelleen niin kalliita, että piraattikopiot jäivät markkinoille vielä pitkäksi aikaa.

Raul Saaremets seisoo korkean rakennuksen edessä.
Raul Saaremets Raul Saaremets seisoo korkean rakennuksen edessä. Kuva: Kristjan Lepp Raul Saaremets
Henkilökuva_vaiko eplik
Vaiko Eplik Henkilökuva_vaiko eplik Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tallinn Music Week,Vaiko Eplik

Tänä päivänä Melodija-levyillä on keräilijöitä ja äänitysten joukosta voi löytyä mitä erikoisempia harvinaisuuksia, ainakin jos osaa etsiä. Esimerkiksi Vaiko Eplik keräilee Melodijaa.

– Edelleen noin kolmannes levykokoelmastani on Melodijaa. Melodijan levyillä on suunnaton arvo, joukossa on paljon mielenkiintoista musiikkia, josta muu maailma ei tiedä mitään. Neuvostoliitto oli niin suuri, että edelleen voi tehdä ihmeellisiä löytöjä. Jos ajattelen virolaisen musiikin osuutta Melodijassa, on surullista, että olimme tällaisessa järjestelmässä. Minulla on kuitenkin lämpimiä muistoja noista levyistä, ne olivat kaikki mitä meillä oli.

Raul Saaremets puolestaan ei halua nostalgisoida Melodijaa.

– Itse asiassa vihaan Melodijaa. Olen todella kateellinen ikätovereilleni, jotka elivät vapaassa maailmassa. He pystyivät ostamaan haluamaansa musiikkia ja kuuntelemaan sitä, minä en. Minulta riistettiin oikeus musiikkiin, Melodija muistuttaa minua vain siitä.

Jutun kuvituksen tekemisessä on hyödynnetty Melodija-levyjen kansitaidetta.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuricocktail