Kovan vuoden ensimmäinen haaste oli taistelua pettymyksen kautta voittoon. Päämäärä tuli saavutettua, muttei lainkaan niin kuin oli suunniteltu. Myöskään mitään b-vaihtoehtoa ei ollut, vaan kaikki muutokset suunniteltiin ja toteutettiin lennosta.
Kovan vuoden ensimmäinen haaste, kajakkimelonta Helsingistä Hankoon, oli mielenkiintoinen yritys, sillä melonta on minulle kaikkein vierain lajeista, joita vuoden aikana on tarkoitus harjoittaa. Olen vuosien varrella melonut muutaman kerran vuodessa, mutta en koskaan lähimainkaan niin pitkää matkaa, kuin nyt oli tarkoitus.
Harjoittelin koko kesän säännöllisesti, 2-3 kertaa viikossa 2-5 tuntia kerralla. Reitti oli mitoitettu yhdessä melontavalmentajani Tom Nylundin kanssa siten, että sen suorittaminen olisi realistista.
Melonnassa minua on oikeastaan aina vaivannut jalkojen puutuminen. Hankkimassani kajakissa oli hyvä istuin runsaine säätöineen ja tilaa oli riittävästi isoille jaloilleni.
Yleensä jalkojen puutuminen on mennyt ohi hivenen asentoa muuttamalla tai nojaamalla taaksepäin siten, että paine takapuolesta hetkeksi kaikkoaa. Tänä kesänä tein useamman monituntisen melontareissun ilman minkäänlaisia puutumisia. Kaiken piti olla siis kunnossa ja homman mennä pulkkaan.
Kaiken piti olla siis kunnossa ja homman mennä pulkkaan.
Ensimmäinen melontapäivä oli hieno, aurinko paistoi ja keli oli melonnan kannalta juuri sopivan tuulinen. Liki 40km:n etappi tuntui toki ikuisuudelta, mutta vanhan kestävyysurheiluteesin mukaan matka kyllä loppuu, kun vaan jaksaa puurtaa.
Näkymä mereltä, aivan veden rajasta kohti kaupunkia, on komia. Pikkuhiljaa näkymä muuttui Espooksi ja siitä Kirkkonummeksi. Reippaasti yli 20km oli jo tultu, ja matka eteni hyvin.
Pidin vessa- ja evästelytauon eräällä pikkusaarella. Tuuli alkoi yltyä ja edessäni olevalla ulapalla aallot näyttivät olevan kohtuulliseen korkeita. Meloessani ulapan halki oikeassa lonkasta alkoi tuntua epämiellyttävältä ja jalka alkoi puutua.
En kyennyt nojaamaan taakse poistaakseni painoa takalistosta, sillä aallot puskivat kovaa päälle. Pienikin tauko tai herpaantuminen olisi kaatanut minut melko varmasti.
Ulapan ylittäminen kesti yli tunnin. Olo jalassa oli melko kiusallinen, kun vihdoin pääsin saareen.
Saaressa jaloitellessani huomasin, ettei jalan puutuminen mene ohi lainkaan. Jotain oli pielessä.
Jalan puutuminen ei mennyt ohi lainkaan. Jotain oli pielessä.
Odottelin tovin, odottelin toisen mutta jalka oli edelleen puuduksissa.
Olin hivenen huolissani, sillä ensimmäistä kertaa miesmuistiin minulla oli vaiva, jonka syytä en tiennyt. Normaalisti pitkänmatkan suorituksissa johonkin kohtaan kehoa sattuu, mutta kipu on kuitenkin aina tuttua aikaisemman kokemuksen pohjalta. Nyt vaiva oli toisenlainen.
Pitkän spekuloinnin jälkeen päätin keskeyttää melonnan ja hakeutua lääkäriin. Tarvitsimme lääkärin lausunnon kannattaako jatkaa melontaa ja ennen kaikkea tiedon, mistä oli kyse.
Kirkkonummella tehtiin perinpohjainen tutkimus ja vahvimmaksi epäilyksi jäi hermokimpun ärtyminen pakaralihaksen alla. Lääkärin lausuman mukaan melonnan jatkaminen olisi saattanut aiheuttaa pitkäaikaista ja isompaakin vaivaa jalkaan.
Hankoon oli kuitenkin päästävä ja avuksi otettava muut kulkuvälineet. Saimme lainaksi puolustusvoimilta Upinniemestä vanhan kunnon inttifillarin, Penélopen, jolla matka jatkui. Polkupyörän satula kun painoi ahkeria eri paikasta, ei puutuminen vaivannut lainkaan. Kaatosateinen fillarireissu tuntui helpottavalta ikävän episodin jälkeen.
Pyörä oli kuitenkin jätettävä Elisaareen ja sieltä matka jatkui kävellen. Edessä oli 45km:n kävely maanteitä pitkin Skåldön kylälle.
Matka tuntui aluksi leppoisalta, mutta muuttui päivän mittaa kyllä kaikeksi muuksi kuin helpoksi. Edellisen päivän kaatosateen kastelemat kengät alkoivat hiertää ja tunsin rakkojen saapuvan. Annoin kuitenkin jalkojen viedä kohti määränpäätä, jonne saavuttiin myöhään yöllä.
Jaloissa oli aivan tajuton kipu. Kaikkialla.
Perillä kävely olikin jo niin tuskaisaa että oksat pois. Mennessäni nukkumaan kyläkaupan ylisille makuualustalleni olin aivan varma, etten suoriutuisi seuraavan aamun 17km kävelytaipaleesta Tammisaareen mitenkään. Jaloissa oli aivan tajuton kipu. Kaikkialla.
Yöllinen vessakäynti kuitenkin muutti mieltäni. Huomasin klo 4 aikaan, että minähän kävelen normaalisti. Palautuminen oli tapahtunut, vain noin 5 tunnissa!
Koko matkan mielessäni oli ollut, että Hankoon on päästävä. Kun viimeinen päivä koitti, tuntui jo hetken siltä, että tässähän ollaan voiton puolella! Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli 50 km.
Lähdin kävelemään melko rennosti kohti Tammisaarta. Aluksi kävely oli yllättävänkin normaalia ottaen huomioon, missä kunnossa koipeni olivat olleet edellisenä yönä.
Koko matkan mielessäni oli ollut, että Hankoon on päästävä.
Lähestyttäessä Tammisaarta alkoi vauhti jälleen hiipua. Jalat kipeytyivät lähes edellisen illan tasolle. Kun pääsin Tammisaareen, tajusin, etten sen päivän aikana mitenkään ehtisi perille.
Tammisaaressa koitti autuas hetki, kun satamassa minua odotti rullaluistimet ja sauvat! Kuvaaja Juha oli jostain ne taikonut, ehkä säälistä, ehkä aikataulun takia.
Oli jälleen aika vaihtaa lajia. Eivät luistimetkaan nyt varsinaisesti hyvältä jaloissa tuntuneet, mutta nyt saattaisin ehtiä Hankoon valoisan aikaan.
Tien laidassa oli tärinäraita ja melko kapea piennar. Luistelu oli melko haasteellista, hidasta ja stressaavaa. Osa autoilijoista ajoi härskin läheltä. Ei ollut muuten sauvan kärki kaukana konepellistä.
Matkaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa jäljellä ja lopussa onneksi kevyenliikenteenväyläkin alkoi. Ilta hämärtyi, kun saavuin Hankoon. Olin melkoisen väsynyt, mutta äärimmäisen helpottunut.
Olin melkoisen väsynyt, mutta äärimmäisen helpottunut.
Katso Peltsin kovan vuoden ensimmäinen haaste TV1 to 13.12. klo 20 tai Areenasta! Kovan vuoden seuraavat jaksot aina torstaisin TV1 klo 20.
Ensimmäisen haasteen ensiesitys on ollut TV2:ssa su 22.10.2017.
