Hyppää pääsisältöön

Natsi-Saksa oli kuvitelma, josta tehtiin totta – uusi dokumentti avaa oven Hitlerin Hollywoodiin

Rüdiger Suchslandin dokumentti tarkastelee Natsi-saksan elokuvateollisuutta. Mitä elokuvassa tapahtui 1933-1945 ja mitkä olivat seuraukset? Dokumentti tuo esille koko kirjon puhtaasta viihteestä tietoiseen propagandaan.
Kuolema vierailee G. W. Pabstin elokuvassa Paracelsus (1943). Rüdiger Suchslandin dokumentti tarkastelee Natsi-saksan elokuvateollisuutta. Mitä elokuvassa tapahtui 1933-1945 ja mitkä olivat seuraukset? Dokumentti tuo esille koko kirjon puhtaasta viihteestä tietoiseen propagandaan. Kuva: Wide House / Yle Kuvapalvelu. KulttuuriCocktail,Hitlerin Hollywood

Natsipropagandan vuosina saksalaiselokuvia leimasi täydellinen ironian puute. Niissä ihannoitiin uhrautumista, nuoruutta ja järjestystä. Samaan aikaan natsien valheet ja visiot toteutettiin myös elokuvateatterin ulkopuolella, miljoonien ihmisten elämässä.

Propagandaministeri Joseph Goebbels oli Saksan tärkein elokuvantekijä natsien valtakaudella vuosina 1933‒1945. Hän valvoi käsikirjoituksia, roolitusta ja valmiita elokuvia jopa niin tarkasti, että dokumentaristi Rüdiger Suchsland kuvaa kolmatta valtakuntaa Goebbelsin elokuvaksi ja kokonaistaideteokseksi.

Suchslandin uusi dokumenttielokuva Hitlerin Hollywood (2017) näyttää monipuolisin esimerkein, millaista elokuvaa saksalaiset tekivät natsipropagandan vuosina.

Ensinnäkin elokuvia tehtiin paljon. Yli 1000:sta elokuvasta enemmän kuin puolet oli komediaa ja musiikkielokuvia. Melodraamoja tehtiin kolmisensataa, ja loput olivat lähinnä seikkailu- ja rikoselokuvia.

Dokumentissa nähtävien näytteiden perusteella Hollywoodista lainailtiin paljon. Oli vauhtia, näyttävyyttä ja komeaa ylöspanoa.

Toistuvia teemoja olivat kuolemankaipuu, uhrautumisen arvokkuus sekä nuoruuden ja järjestyksen ihannointi.

Natsielokuvassa kuva ei tallenna todellisuutta, vaan todellisuus luodaan kuvaa varten.

Suchsland kertoo, että kauhua ja fantasiaa ei juurikaan tehty, koska se olisi tullut liian lähelle yleisön omaa todellisuutta.

Toinen kiinnostava huomio on se, että elokuvia leimasi täydellinen ironian puute. Niissä kyllä naurettiin, mutta ilo oli pingottunutta.

Monissa elokuvissa uneksittiin tai nähtiin unia. Toistuva ilmaisukeino oli utuinen ristikuva, jossa kuvasta toiseen leikataan siten, että seuraava kuva tulee vähitellen edellisen kuvan takaa näkyviin. Suchslandin mukaan tämä vaikutti todellisuuden ja unen rajan hämärtymiseen Saksassa.

Dokumentaristi siteeraa amerikkalaiskirjailija Susan Sontagia, jonka mukaan natsielokuvassa kuva ei tallenna todellisuutta, vaan suhde käännetään toisinpäin: todellisuus luodaan kuvaa varten.

Tunnetuin esimerkki lienee Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto (1935), joka kuvaa natsien puoluekokousta taitavasti estetisoiden. Siinä yksilö sulautuu geometriaan, kuten Suchsland kiteyttää. Yksilö häviää tuhatpäisen massan yhdenmukaisiin marssi- ja tanssirivistöihin.

Sama tapahtui myös kevyissä revyyelokuvissa, joissa nautiskeltiin joukkojen tasatahtisesta liikkumisesta.

Saksalaisnaiset voimistelevat.
Leni Riefenstahlin elokuvatyylistä ottivat mallia myös monet amatöörikuvaajat. Saksalaisnaiset voimistelevat. Kuva: Wide House / Yle Kuvapalvelu. KulttuuriCocktail,Hitlerin Hollywood

Traagisinta on se, että edellä sanottu ei päde vain elokuvaan, vaan koko yhteiskuntaan. Elokuva on tavallaan ilmiselvä ja vaaratonkin esimerkki totalitarismin toiminnasta.

Koko natsi-Saksa oli fiktiivinen spektaakkelimaailma, jota toteutettiin ennen kaikkea valkokankaan ulkopuolella.

Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy analysoivat Natsimyytti-kirjassaan (2002), että saksalaisilla oli identiteettiongelma. Heiltä puuttui identiteetti, koska Saksaa ei ollut kunnolla olemassa. Muiden eurooppalaisten kansojen jo rakentaessa omia kansallisvaltioitaan, Saksa oli pitkään vain satojen pikkuvaltioiden rykelmä.

Siitä syntyi tila ja tarve kansallissosialismille, joka tarjosi myytin, johon identifioitua. Tämä tarkoitti sitä, että kansakunta ja valtio synnytettiin kuin taideteos. Syntyi yhteisö, jolla oli yhteinen alkuperä, joka perustui fiktioon. Sitten tätä fiktiota alettiin elää todeksi.

Nuoret marssivat natsilipun takana.
Hans Steinhoffin ohjaama Hitlerjunge Quex (1933) kertoo Hitler-Jugendiin liittyvästä pojasta. Nuoret marssivat natsilipun takana. Kuva: Wide House / Yle Kuvapalvelu. KulttuuriCocktail,Hitlerjunge Quex

Filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa Natsimyytin jälkisanoissa, että totalitarismi edellyttää jokaisen yksilön eristämistä massan osaksi. Politiikan mahdollisuus tuhotaan, jolloin ihmisten yhteistoiminta loppuu. Lisäksi hallitsevien ja hallittavien ero katoaa, kun johtaja toteuttaa suoraan massan tahdon.

Johtaja ei voi erehtyä, koska se mitä hän puhuu, myös toteutetaan maailmassa. Todellisuus rakennetaan johtajan väitteiden mukaiseksi. Kun propaganda on tällä tavalla itsensä toteuttavaa, yksittäisen lauseen totuusarvolla ei ole merkitystä. Johtaja on suoraan historian ja kansan välikappale.

Vaikuttamistapa menee niin, että ensin väitetään esimerkiksi, että työttömyyttä ei ole, ja sitten työttömyyskorvaukset poistetaan. Tai sanotaan, että puolalaisilla ei ole älyä, ja pian Puolan älymystöä jo tuhotaan.

Hitlerin tuottama ja Goebbelsin ohjaama kauhuelokuva käytti materiaalinaan kymmenien miljoonien ihmisten elämää.

Nevanlinna kuvailee hirtehisesti natsi-Saksan mielenmaisemaa, jossa juutalaisista kerrotut valheet tehtiin todeksi:

“Natsit oivalsivat, että massat eivät niinkään pelänneet juutalaista maailmansalaliittoa sinänsä, niitä kiinnosti pikemminkin se, miten juutalaiset oikein tekivät sen…

Vaivihkaa julmista fantasioista tuli totisinta totta. Hitlerin tuottama ja Goebbelsin ohjaama kauhuelokuva käytti materiaalinaan kymmenien miljoonien ihmisten elämää.

Hitlerin Hollywood -dokumentti seurailee elokuvateoreetikko Siegfried Kracauerin ajatusta, että elokuva on kulttuurin alitajunnan ilmaisija. Dokumentti kysyy, mitä sellaista elokuvat tietävät, mitä me emme tiedä. Ohjaaja Rüdiger Suchsland ei suoraan vastaa kysymykseen.

Kenties vastaus voisi olla tämä: elokuva tarjoaa havainnollisen vertauskuvan siitä, mitä tapahtui kaikilla elämänalueilla. Kun kokonainen kansakunta alkaa uneksia samoja myyttisiä unia, todellisuudesta tulee niiden näköinen ‒ ja sietämätön.

Lisätty linkki 20. ja 23.10.2017.

  • Thanksgiving – perhejuhlaa ja penkkiurheilua

    Amerikkalaisten kiitospäivä on perhejuhlaa ja penkkiurheilua

    Sukulaiset ja ystävät koolle ja kalkkunaa pöytään, thank you! Marraskuun neljäntenä torstaina eli tänä vuonna juuri tänään amerikkalaiset Yhdysvalloissa ja ympäri maailman viettävät Thanksgivingiä eli kiitospäivää.

  • Juha Hurme: Sensaatio!

    Sensaatio!

    Kaarlo Uskela (1878-1922) on kotimaisen kirjallisuuden puuttuva rengas. Puuttuva rengas minkä välillä? No, sanokaamme Minna Canthin, Algot Untolan, Maria Jotunin, Runar Schildtin, Elmer Diktoniuksen ja Pentti Haanpään välillä aaltoilevassa mentaaliavaruuden tyhjiössä. Suunnilleen sillä seudulla.