Kymmenen vuotta sitten:
Herään väsyneenä vapaapäivään ja jo herätessäni tiedän miten se tulee kulumaan. Mies lähtee töihin ja minä vien lapsen päiväkotiin. Kotimatkalla käyn kaupassa. Olen jo suunnitellut mitä ostan. Pakastepizza. Litra jäätelöä. Suklaakakku pakastealtaasta. Iso pussi karkkeja. Suklaalevy.
Jo autossa matkalla kaupasta kotiin avaan karkkipussin ja mätän karkkia suuhun, useamman kerrallaan. Nielen ne lähes pureskelemattomana. Sokeri tavoittaa aivot ja saa aikaan ihanan huuman.
Kotona laitan uunin päälle ja lämmitän pizzan. Syön sen kokonaan. Sinä aikana pakastekakku on sulanut. Syön sen jäätelön kanssa. Koko kakun. Koko litran jäätelöä. Katson televisiota samalla.
Ihana turrutus. Juuri sitä mitä hainkin.
On hyvä olla, kun edes hetkeksi saan nautintoa jostain, eivätkä surut, stressi ja ahdistava elämäntilanne pääse ajatuksiin. Ihana turrutus. Juuri sitä mitä hainkin.
Pian tulee paha olo, mutta lopetan syömisen vasta kun karkkipussikin on tyhjä. Suklaalevyä en tällä kertaa pysty aloittamaan, olen liian täynnä.
Oloni on tuskainen ja hengästynyt. En pysty oksentamaan ahmimaani ruokaa. Asetun kyljelleni asentoon, jossa täysi vatsa painaa mahdollisimman vähän. Sydän hakkaa. Insuliini ja muut hormonit jylläävät kehossani. Minua väsyttää. Korvissa suhisee. On suorastaan mahdotonta pysyä hereillä. Sammun sohvalle.
Häpeän itseäni ja toimintaani. Tiedän että lihavuuteni johtuu tästä. Miksi silti teen tätä uudelleen ja uudelleen?
Herään muutaman tunnin kuluttua. Janottaa kamalasti. Kaikki aamupäivän aikana syömäni painaa vatsassa kuin sementti. Häpeän itseäni ja toimintaani. Tiedän että lihavuuteni johtuu tästä. Miksi silti teen tätä uudelleen ja uudelleen?
En tiedä vastausta. Tiedän vain sen, että ne lyhyet hetket kun ahmin, eikä paha olo vielä ole tullut, ovat niitä, joiden aikana tunnen oloni hyväksi. Ne ovat minulle taukoja pahasta olosta josta elämäni täyttyy.
En jaksaisi liikahtaakaan. Pakotan itseni nousemaan, pakkaan kaikki syömieni ruokien pakkaukset muovipussiin ja heitän itseinhossani sinne myös avaamattoman suklaalevyn. Jäljet on piilotettava, joten vien pussin roskikseen samalla kun lähden hakemaan lasta hoidosta. Olen ärtynyt ja vihainen. Välttelen ihmisten katseita. Tuntuu että kaikki näkevät päällepäin mitä olen tehnyt.
Päätän että ei enää koskaan.
Päätän että ei enää koskaan. Kunnes ahdistus taas kasaantuu ja seuraava hetki koittaa.
Nyt:
Päivä on ollut pitkä. Tilaan lapseni kanssa pizzat kotiovelle, koska molempien tekee sellaista mieli, nälkä on kova, enkä jaksa tänään laittaa ruokaa itse.
Tai: Ostan kaupasta suklaalevyn ja kaksi berliininmunkkia. Ne ovat minulle ja poikaystävälleni, joka on tulossa käymään. Ne ovat meidän molempien herkkua.
Tai: Makaan sohvalla, katson televisiota ja syön karkkia. Perheessämme on tänään karkkipäivä.
Samat aineet, eri käyttötarkoitus.
Nyt syöminen on ilo, ei pakokeino todellisuudesta.
Nyt syöminen on ilo, ei pakokeino todellisuudesta.
Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä. Välillä oli aika jolloin en uskaltanut syödä karkkia tai muuta makeaa lainkaan, etten vahingossakaan palaisi vanhaan sairaaseen syömiseen. Nyt sekin vaihe on ohitettu.
En halua rajoittaa itseltäni mitään. Suhtautumiseni ruokaan oli niin kauan pakonomaista, että nyt haluan vain vapautta ja rentoutta. Tähän pääseminen on vaatinut isoja muutoksia omassa elämässä. Niiden muutoksien myötä vapauduin myös syömishäiriöstä. Toivon, ettei siihen tarvitse palata koskaan.
Kun syömistä ei säätele mikään ulkopuolinen pakko, tulee elämään viimein ruokarauha. Ja sen myötä on mahdollista suhtautua ruokailuun yhtenä elämän suurista nautinnoista. Sillä sitä sen kuuluisi olla, ihan kaikille.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
