Hyppää pääsisältöön

Yksinäiset lapset kysyvät mikroruokien lämmitysohjeita – MLL:n auttava puhelin kuuntelee, kun muut eivät ehdi

Lähikuva apeasta pojasta
Lähikuva apeasta pojasta Puoli seitsemän

Netti ei ole hiljentänyt Mannerheimin lastensuojeluliiton puhelinpalvelua. Alakoululaiset kaipaavat usein vain aikuista juttuseuraa yksinäisiin iltapäiviinsä. Teineillä taas menee usein todella huonosti. Meille vanhemmille se on kamalaa kuultavaa.

MLL:n puhelinlinjat ovat auki joka iltapäivä kolme tuntia. Puhelut eivät maksa mitään, eikä omaa nimeä tarvitse kertoa. Se on lapsille ja nuorille erityisen tärkeää. Samoin kuin se, että tehtävään koulutetulla vastaajalla on riittävästi aikaa keskittyä jokaiseen soittajaan.

– Tarvittaessa vastaaja käyttää koko kolmen tunnin vastaanottoaikansa yhden lapsen tai nuoren kanssa, kertoo auttavien puhelimien päällikkö Tatjana Pajamäki.

MLL:n puhelimeen tulee vuosittain 30 000 yhteydenottoa. Lukema pysäyttää, sillä minulla on kolme koulu- ja teini-ikäistä lasta.

Kuinka usein pysähdyn lasteni tarpeiden ääreen? Kuinka monta kertaa he ovat valittaneet sitä, että teen jotain muuta kun he ovat kaivanneet seuraani? Puhunko heille liian usein vain hoputtamalla, huomauttamalla tai naputtamalla?

Näennäisen kevyet keskustelut ovat usein portti jonnekin syvemmälle.

Sosiaalipsykologiaan ja erityisesti nuorten kehityspsykologiaan erikoistunut Pajamäki lohduttaa soimaavaa omatuntoa.

– Lapsi tai nuori ei ole välttämättä valmis avautumaan juuri sillä tietyllä hetkellä, kun aikuinen päättää aloittaa keskustelun. Meidän palvelussamme varsinkin nuorempien soittajien kanssa käydyt näennäisen kevyet keskustelut ovat usein portti jonnekin syvemmälle. Välillä on puhuttava niitä näitä, jotta luottamus aikuiseen syntyisi.

Alakoululaiset kaipaavat seuraa yksinäisiin iltapäiviin

Auttava puhelin aloitti toimintansa vuonna 1980. Olin itse tuolloin 11-vuotias ja pelkäsin vankikarkureita sekä sitä, että bussin alle jäänyt koulutyttö kummittelee keittiömme komerossa. Pelkäsin myös uskoon tulemista.

Pienten lasten pelot tuntuvat aikuisista usein pieniltä tai jopa järjettömiltä. Moni pienimmistä 9-12-vuotiaista soittaa auttavaan puhelimeen iltapäivän yksinäisinä tunteina vain saadakseen yhteyden aikuiseen ihmiseen.

Lapset kyselevät mikroruokien lämmitysohjeita tai laulavat juuri oppimansa laulun.

Joskus vastaanottajat epäilevät, että takana on monimutkaisempi tilanne. Silloin he koittavat saada lapsen puhumaan jollekin hänen elinympäristönsä aikuiselle kuten opettajalle tai koulun terveydenhoitajalle.

Jotkut joutuvat lähtemään kouluunkin yksin, mieti sitä.

Kun esikoiseni oli kolmannella luokalla, hän joutui kävelemään iltapäiväkerhosta kotiin kaverinsa kanssa ja olemaan hetken yksin kotona. Usein hetki venyi suunniteltua pidemmäksi. Oli pikkuveljet ja kaupassakäynti ja mitä milloinkin.

Kun hän jossain vaiheessa uskaltautui sanomaan pitkistä iltapäivistä minulle, se kouraisi.

Kuulin ääneni silti sanovan seuraavanlaisia lauseita: Sinähän olet jo iso tyttö. Jotkut joutuvat lähtemään kouluunkin yksin, mieti sitä. On tässä muitakin huolia: pikkuveljet, työ, pyykit, siivous ja kokkaus. Että ymmärräthän sinä.

Pelkäävää lasta ollaan heti viemässä terapiaan.

Tatjana Pajamäen mukaan lapsen itsenäistyminen ja pelot ovat hyvin yksilöllisiä. Ne eivät aina kerro siitä, että lapsella on joku hätä, mutta ei se myöskään ole asia, joka aikuisten kuuluisi sivuuttaa.

– Suomessa pelkäävää lasta ollaan heti viemässä terapiaan, vaikka kysymys on ihan normaaleista peloista. Ja lapset kaipaavat enemmän aikuisia ympärilleen.

Yksinäiset iltapäivät eivät ole Pajamäen mielestä vanhempien vika. Suomalainen yhteiskunta on rakentunut niin, että vanhempien työpäivän ja lasten koulupäivän loppumisen väliin jää yksinkertaisesti liian monta tuntia yksin vietettäväksi.

Tässä asiassa Pajamäki kehottaakin vanhempia haastamaan päättäjiä.

Teineillä itsetuhoisia ajatuksia ja toimia

MLL:n auttavaan puhelimeen ja nettiin ottaa yhteyttä myös valtava määrä nuoria. Ikä soittajien välillä vaihtelee yläasteikäisistä varhaisaikuisiin. Nuoria huolestuttaa muun muassa oma ulkonäkö sekä fyysinen ja seksuaalinen kehitys.

Aiheet ovat vakavoituneet entisestään 2010-luvulla. Tatjana Pajamäen mukaan nuorilla on aiempaa enemmän itsetuhoisia ajatuksia ja toimia: itsemurhapohdintoja, masennusta ja ahdistusta.

Minä muistan yläasteella pelänneeni vuotta vanhempien tyttöjen porukkaa. Koulussa tytöt vaikuttivat normaaleilta, mutta huhujen mukaan he muuttuivat viikonloppuisin väkivaltaisiksi ja ottivat kynsiinsä sen, kuka nyt heidän tielleen sattui kulloinkin osumaan.

Sitä ei tietenkään voinut kertoa kotona. Kuten ei sitäkään, mitä tuli nähtyä tai tehtyä yksissä vappubileissä. Hyvä, kun niitä asioita pystyi jakamaan edes kavereiden kesken. Eikä usein pystynytkään.

Vähän aikaa sitten nuoruudenaikainen ystäväni kertoi olleensa koko lukion ajan niin ahdistunut, että oli kynsinyt itseään verille. Hänen vanhempansa tekivät eroa ja joivat runsaasti.

Minä muistan hänestä vain kauniin hymyn, kiiltävät hiukset ja loputtoman määrän taskurahaa. Ja sen, miten tyylikkäästi hän otti tanssilattian haltuunsa.

Lapsi tai nuori saattaa piilotella huoliaan, jotta ei rasittaisi vanhempiaan.

Tatjana Pajamäen mukaan päivystävään puhelimeen soittavat etenkin ne nuoret, joilla menee tosi huonosti. He ovat jääneet katveeseen: tipahtaneet kuoppaan, johon lähellä olevat aikuiset eivät osaa katsoa.

Usein nämä nuoret tarvitsevat tiedon siitä, mistä lähteä pyytämään apua.

Kaikkia palveluun soittavia nuoria ei silti yhdistä epätoivo.

– Heitä vaan sattuu jossain tietyssä vaiheessa mietityttämään sellaiset asiat, joista voi olla vaikea puhua tutun ihmisen kanssa. Vanhempien kannattaa kiinnittää huomiota myös omaan jaksamiseensa. Lapsi tai nuori saattaa piilotella huoliaan, jotta ei rasittaisi vanhempiaan. Tätä on uupuneen tai masentuneen aikuisen vaikea huomata.

Päätin silti jättää jääkaapin oveen puhelinnumeron 116 111.

Kysyin lapsiltani, että ovatko he joskus kuulleet auttavasta puhelimesta. Eivät he olleet. Eivätkä he luonnollisesti tiedä ketään, joka olisi. Anteeksi, mikä palvelu se nyt olikaan? Mulla on tässä nyt peli, meikkaaminen, opiskeleminen, televisiosarja kesken.

Totta kai minä toivon, että se olisi totta. Kuten toivon sitäkin, että minä ja me muut lähiaikuiset riittäisimme lapsilleni.

Päätin silti jättää jääkaapin oveen puhelinnumeron 116 111. Vara ei venettä kaada, kuten sanotaan.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Puoli Seitsemän