Jenny Lehtinen
Yle
Jenny+ -sarjan tähti Jenny Lehtinen on suorasuinen Vaakakapinan esitaistelija, joka hurmasi jo Marja Hintikka Liven side-kickinä. Klaukkalan kahvakuulanakin tunnettu toimittaja etsii uudessa ohjelmasarjassaan vimmaisella sitkeydellä hyvinvoinnin lähteitä kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista.
"Olin vauvana rääpäle. Niin pieni ja huono syömään, että sitä tutkittiin lääkäreitä myöten. Mitään vikaa ei löydetty (tosin isä ei antanut oikein tutkiakaan), ja sittemmin meikäläistä ei ole oikein rääpäleeksi voinut nimittää.
Lapsuus meni sokeripaloja naapurin pojan kanssa pihistellessä. Ja veljen karkkikätköjä ratsatessa.
Vietin aikaa mieluummin ojarummuissa kuin leikkipuistoissa ja kotileikeissä halusin aina olla poika tai koira. Jos joskus päädyin äidin asemaan, niin nukkeni oli poika (tai noh, se oli jättikokoinen herneillä täytetty sammakko nimeltä Harri), tai sitten mulla oli koira. Eli sinänsä elämä on tarjonnut jättipotin, kun nyt on poikia talossa kolme ja kohta se koirakin. Ja sen jälkeen varmaan pari lisää.
Kasvaminen normeista monella tapaa poikkeavana tyttönä ei ollut aina kovin auvoisaa. 80-luvun koulumaailma ei ollut kovin ymmärtäväinen sittemmin ADHD-diagnoosin saanutta tyttölasta kohtaan. Ja kun diagnoosia ei ollut, ei ollut apuakaan, ei käytökseen saati loputtomaan makeanhimoon – joka johti juuri yllämainittuihin veljen karkkikätköjen ratsaamisiin ja oikeastaan kaiken mahdollisen makean syömiseen taloussuklaista koiransuklaiden kautta tarpeeksi hyvänmakuisiin yskänlääkkeisiin.
Jossain määrin se toki näkyi kehossakin: jos 80- ja 90-luvulla “kaikki” oli suunnilleen laihoja, niin minä en ollut. Minä olin tällainen:
Joo, jälkikäteen on vaikea tajuta miten lihavaksi sitä onnistui itsensä tuntemaan, eikä siinä ympäristökään auttanut: kommentteja “lihavuudesta” tuli sieltä täältä. Ihana poika sanoi “paksupyllyksi”. Sukulaiset kyselivät lihomisten ja laihtumisten perään. Ja se viimeinen niitti jolla mentiin reippaasti reunan yli oli voimisteluvalmentajan kommentti siitä, miten mun kannattaisi pudottaa muutama kilo. Siitä se elämänmittainen kamppailu kehonkuvan ja laihduttamisen kanssa sitten lähti.
ADHD:n aiheuttamien ongelmien takia syöminen oli aina ollut vähän hankalaa, tavallisen ruoan syöminen liian tylsää ja sokerinhimo valtava. Kun tähän päälle lisättiin vielä ruoan pelko ja syömisen karttaminen, ja lopulta – nälän mennessä yli – ahmiminen, ei syömishäiriön kehittyminen vienyt kauaa.
Ylä-asteella ympäristö oli vielä tarpeeksi turvallinen ja ympärillä riittävästi ystäviä, jotta pystyin pysymään pinnalla. Mutta lukioon siirtyminen Helsinkiin, pois tutusta ympäristöstä, kodista johon olin jäänyt vanhempien erottua aika lailla omilleni, ja vielä syömishäiriön kanssa kipuilu oli liikaa, ja masennuin. Mitä en tietenkään siinä kohtaa tajunnut, kuten en syömishäiriötäkään, vaan pidin itseäni yksinkertaisesti maailman epäonnistuneimpana ja surkeimpana ihmisenä, joka on täynnä häpeällisiä salaisuuksia, joista ei voi puhua kenellekään.
Miten tuosta suosta noustiin? Jäljelle oli kuitenkin jäänyt ystäviä, jotka eivät ehkä täysin tajunneet tilannetta, mutta auttoivat silti minkä pystyivät. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään sen, että minullakin on merkitystä tässä maailmassa: mitä minä sanon tai teen jollekin toiselle, aiheuttaa joko hyvää tai pahaa mieltä. Minä olen olemassa, minä vaikutan muihin. Siihen päälle vielä jonkin verran terapiaa, niin ensimmäisestä sukelluksesta oli noustu pinnalle.
Mutta koska mitään ei ollut todellisuudessa selvitetty juuriaan myöten eivätkä asiat olleet vielä saaneet oikeita nimiään, masennus uusiutui. Ja se teki sen niin monta kertaa, kunnen oli pakko luopua kaikesta entisestä, kaikista uskomuksista mitä päässäni oli liittyen siihen, kuka minä olen ja mitä minä tässä maailmassa ansaitsen tai saan tehdä. Olenko minä vain rupusakkia, ihminen joka ei ansaitse eikä voi saada rakkautta osakseen? Olenko vain ruma ja turha ja kaikkien tiellä?
Minäkuvani oli murrettu ja uudelleen rakennettu, mutta aika moni vastaus kysymyksiin jäi vastaamatta. Tilalle tuli ajatus: “minä olen mikä olen, mutta mitä sitten? Tulen AINA pitämään puoleni ja en välitä paskan vertaa siitä mitä muut ajattelee”. Parempi sekin, kuin loputtomassa tyhjyydessä vaeltaminen, mutta kuten Saara on monesti sanonut jutellessamme: “No ei kyllä ihme että sä koko ajan testaat tykätäänkö susta oikeasti vai ei.”
Äitiyteen on ollut ihanaa paeta. Kun on pieniä ihmisiä, jotka tarvitsevat koko ajan jotain, on ollut liian helppoa jättää oma itse taustalle, ja mennä vaan toisten ehdoilla. Pitkällä tähtäimellä se on kuitenkin varsin haitallista. Vaikka kuinka haluaa lapsilleen vain parasta, jos jotain, niin tämän olen oppinut: Sitä mitä itsellään ei ole, sitä ei voi lapsilleenkaan antaa. Jos minulla ei ole ollut aitoa itsetuntemusta ja esimerkiksi tervettä ruokasuhdetta, vaikka kuinka toivoisin näitä asioita lapsilleni, tavalla tai toisella omat vajavaisuuteni puskevat läpi. Vaikka en peilin edessä itke lihavuuttani, lapset näkivät silti jokaisen laihdutuskuurini. Tai sen, että en osaa levätä, koskaan. Tai että tunteiden hallintaan liittyi lähes aina tavalla tai toisella syöminen.
Maaliskuussa 2016 aloitin elämänmuutosprojektin, jota seuraamaan perustettiin Jenny ja läskimyytinmurtajat-vertaistukiyhteisö. Kaksi asiantuntijaa värvättiin remmiin - pöperöproffa Patrik Borg ja PT Timo Haikarainen.
Se oli elämäni paras päätös. Tehdä vielä kerran oman itseni, omien tapojeni ja tottumusteni, oikeastaan koko elämäni kyseenalaistaminen ja ympäri kääntäminen.
Läskimyytinmurtajien yhteisö Facebookissa alkoi kasvaa nopeasti. Läskimyytinmurtajien lippua lähti seuraamaan monituhatpäinen joukko. Nyt “läskäreitä” on jo yli 30.000.
Ryhmän kuvia kumartamaton asenne ja uhmakkaan tinkimätön hyvän olon tavoittelu ovat saaneet alusta asti voimakasta vastakaikua. "Missä muualla voi saada yli 10.000 ihmisen vertaistukea", huokasi yksi ryhmän jäsenistä onnellisena, kerrottuaan tarinansa ja saatuaan ruhtinaallisesti kannustavia kommentteja.
Ryhmän keskinäinen kannustuksen henki on ollut myös minulle tärkeää, sillä kyllä minäkin kaipaan vertaistukea! Ryhmä tarjoaa jatkuvasti oivalluksia, suuriakin. Olen saanut läskäreiltä myös ihan arkeen ohjeita.
Vasta kesän jälkeen, puolisen vuotta projektin aloittamisen jälkeen, minusta alkoi tuntua, että alan olla valmis suostumaan oikeasti hitaaseen elämänmuutokseen, henkinen hyvinvointi edellä.
On hurjaa, miten pitkään perusasioiden tajuamisessa voi mennä!
Vaikka ravitsemusasiantuntija Patrik Borg oli ensi tapaamisista lähtien johdonmukaisesti korostanut sitä, että onnistuva elämänmuutos vie kuukausia ja kuukausia, aloin uskoa ja ymmärtää tämän vasta syksyn koittaessa. Tietyssä mielessä elämänmuutos on nyt vasta alussa, esimerkiksi stressinhallinnan kanssa minun on tehtävä vielä paljon töitä.
Minusta tuli Vaakakapinan kapinajohtaja tammikuussa 2017. Oli huippua päästä levittämään kehopositiivisuuden sanomaa. "Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet" - miten väkevä viesti!
Laihduttaminen ja kilojen mittaaminen eivät sovi minulle tavoitteeksi. Jos lähden painon kyttäämisen tielle, hukkaan henkisen hyvinvointini ja oikean maalii. Tavoitteenahan minulla on kaikin puolin parempi loppuelämä, ei laihtuminen hinnalla millä hyvänsä.
Kuuriajattelu, poppaskonstit ja nopeiden ratkaisujen rääkkikulttuuri ympäröivät meitä. En allekirjoita niitä ollenkaan. Aion jatkaa omaa elämänmuutostani - vuoden 2017 alussa aloittamaani ikiomaa vaakakapinaa. Tosissani, sen syvän ymmärryksen kanssa, että en kestä sitä, että minua mitataan. Millään mittarilla. En minä, eikä kukaan muu. Ei vaa´alla, ei mittanauhalla ei millään tuollaisella. Terveyttä ja kuntoa saa mitata, ja se on täysin ok. Mutta ei muuta."
