Hyppää pääsisältöön

Täysveristä Mozartia nuorelta debytantilta

Warner Classicsia voisi helposti syyttää nuoruudella ratsastamisella, ellei heidän uusin nuori artistinsa, viulisti Noa Wildschut kerta kaikkiaan soittaisi niin hyvin ja aseistariisuvasti. Teknisesti valmiin ja ilmaisullisesti kypsän viulistin kyky eläytyä Mozartin musiikin elohopeamaisiin käänteisiin on tavattoman hätkähdyttävä ottaen huomioon, että viulisti oli vuosi sitten syksyllä, debyyttilevynsä tekohetkellä, vasta 15-vuotias.
Mihinkä Noa Wildschutin ura tästä kehittyykään!

Cd-levyn kansi
Cd-levyn kansi CD-levyt

Mozartin A-duurikonserton eli “Turkkilaisen” ensiosassa Wildschut onnistuu siinä mikä Mozartin kohdalla on useimmille vaikeinta: musiikillisista aiheista tulee ikään kuin näytelmän tai oopperan henkilöitä, joilla jokaisella on omat karakterinsa ja myös temponsa. Wildschut muovaa hyvin luontevasti ja empaattisesti fraseerausta ja tempoa välittömässä yhteydessä Gordan Nikolicin johtaman Alankomaiden kamariorkesterin kanssa. Soitosta huokuu ennen kaikkea kypsyys, mutta ehkä nuoruuskin siinä, kuinka välittömästi ja ongelmitta Wildschut heittäytyy Mozartin eläväiseen musiikilliseen maailmaan.

Wildschut soittaa kuhunkin osaan myös omat, yhdessä säveltäjä Max Kniggen kanssa työstämänsä kadenssit. Hienosti rakennetut pienet capricciot ovat sekä Mozartin hengen mukaisia, että tuoreita ja inspiroituneita. Wildschutin musisointia haluaisi kuunnella 15-vuotiaan soittona, mutta minun eläytyjänkykyni ei siihen riitä: kuulen täysverisen taiteilijan soittoa – ja jos minulta kysytään, kuulen täysveristä Mozartia.

Konserton oheen on levytetty E-duuri-Adagio, jonka Mozart sävelsi vaihtoehdoksi A-duurikonserton hitaaksi osaksi. Lisäksi Wildschut halusi sympaattisen levylehtisen mukaan ensilevylleen kamarimusiikkia, ja Mozartin B-duurisonaatti viululle ja pianolle sopii tietysti kuvaan hyvin. Siinä pianistina on Wildschutin eno Yoram Ish-Hurwitz, jonka kanssa nuori viulisti on mukavasti samalla aaltopituudella. Kamarimusiikki tosin taitaa olla konserttoa vaikeampi laji, ainakin nuorelle muusikolle, ja aivan yhtä luontevaan flow’hun sukulaisduo ei yllä kuin Wildshut Alankomaiden kamariorkesterin kanssa. Hävetäkään ei toki tarvitse.

W.A. Mozart: Viulukonsertto nro 5 A-duuri “Turkkilainen”; Adagio E-duuri viululle ja orkesterille; Viulusonaatti nro 32 B-duuri. - Noa Wildschut, viulu, Yoram Ish-Hurwitz, piano, sekä Alankomaiden kamariorkesteri, joht. Gordan Nikolic. (Warner Classics, 0190295828431)

Kuuntele Uudet levyt 27.10.2017, toimittajana Ville Komppa.

  • "Musiikista näköjään tykkäsin yli kaiken"

    Näppärit jatkavat pelimanniperintöä ja kehittävät sitä.

    Kaustislainen pelimanni ja pedagogi Mauno Järvelä on syntynyt kansanmusiikin keskelle. Hänelle lapsuus oli jatkuvaa musiikin vaikutteiden imemistä. Yksi vahvoista muistoista on pelimannilava ja lapsuuden häistä hän muistaakin nimenomaan pelimannilavan ja, miten hän istui kuuntelemassa, kun pelimannit soittivat. - Musiikista näköjään tykkäsin yli kaiken, se oli semmonen juttu, ettei muilla ollut väliä, hän toteaa.

  • Vladimir Agopov voitti Lied-sävellyskilpailun 2017

    Katso kaikki palkinnot & finaaliesitykset.

    Kokenut konkari, säveltäjä Vladimir Agopov voitti lauantaina 18.11. pidetyn Yrjö Kilpinen -seuran järjestämän ensimmäisen Lied-sävellyskilpailun laulusarjallaan Four songs to the poems by William Blake. Ensimmäinen palkinto on suuruudeltaan 5.000 euroa.

  • Urkureduktio tukee Kokkosen Requiemiä

    Levyarvostelu

    Joonas Kokkosen Requiem orkesterille, kuorolle ja solisteille syntyi tuskallisen hankalasti, mutta siitä tuli hänen kaunein suurteoksensa, täynnä kimmeltävää valoa, säihkyviä harmonioita, herkkyyttä ja voimaa. Teosta on esitetty ihmeen vähän - pääsiäisaikaan suuret esittäjistöt pelaavat varman päälle tutummilla passioilla ja requiemeillä. Kenties tilanne muuttuu nyt, kun Jouko Linjama on tehnyt Kokkosen requiemistä urkureduktion, joka uuden levyn perusteella toimii vallan mainiosti.

  • Kostiainen yhdisti kaikki requiemit omaansa

    Levyarvostelu

    Requiem sävellysmuotona houkuttelee säveltäjistä usein esiin uusia piirteitä, etenkin kauneutta, dramatiikkaa ja perinnetietoisuutta. Näin on käynyt myös Pekka Kostiaiselle, jonka Requiem on tavallaan kaunis, välillä dramaattinen ja kauttaaltaan tietoinen perinteestä. Mutta Alban vasta julkaisema levytys saa aprikoimaan perinteen suhdetta aikamme musiikin vaatimuksiin. Kostiaisen Requiem nimittäin kuulostaa kaikilta aiemmilta requiemeiltä, muttei lainkaan uudelta.