Hyppää pääsisältöön

Kalle Kinnunen: Tällainen on totuus pysähtyneestä ja vätystelevästä Suomesta – muiden totuuksien joukossa

Kansakunnan olohuone on säväyttävä, ärsyttävä ja sympaattinen kuva eräänlaisesta suomalaisuudesta. Onko se totta? Dokumenttielokuva on ainakin aina tekijöidensä näköinen, ja totuudellisuus on yksi tulkintatapa.

Mitä muuta dokumenttielokuva on kuin totuudellisuuden etsintää? Totuus ei aina ole sama asia kuin kylmät faktat. Totuudellisuus taas on kaukana siitä, että listattaisiin objektiivisuuteen pyrkien tosiasioita, kunnes vastaanottajan vakka on täysi.

Dokumentin kohde on dokumentin tekijän armoilla. Tekijällä on valta esittää kohde haluamallaan tavalla. Dokumentit eivät ole journalismia siinä mielessä, että tekijät noudattaisivat journalismin sovittuja reunaehtoja – ainakaan heidän ei tarvitse.

Eikä journalismiakaan ole ilman näkökulmia ja asioiden valintaa. Vain itse maasto on objektiivinen, kartta on aina näkemystä, tulkintaa ja ankaraa pelkistystä.

Välittömässä fiiliksessä on jotain raa’an tunnustuksellista.

Kansakunnan olohuone voi olla outo kokemus katsojalle, joka on tottunut ajattelemaan dokumenttielokuvaa televisiosta tulevana, reportaasimaisena faktapakettina. Se voi olla ihan sietämätönkin.

Jukka Kärkkäisen elokuva koostuu hetkistä hyvin tavallisten, pääasiassa ei niin hyvin toimeentulevien suomalaisten olohuoneissa. Tyypit juttelevat keskenään tai yksin, riitelevät, muistelevat, puuhastelevat ja valittavatkin. Kamera pysyy paikallaan.

Välittömässä fiiliksessä on jotain raa’an tunnustuksellista. Eräs henkilöistä odottaa naisystäväänsä psykiatrisesta sairaalasta, toinen on tulossa isäksi ja ryhtyy ryyppäämään. Pariskunta muuttaa uuteen kotiin. Joku vätystelee, joku tekee kotitöitä vähin elein.

Siinä se. Kamera pysyy aina visusti paikallaan.

Antavatko dokkarintekijät koko talon palaa?

Kansakunnan olohuone antaa yhden kuvan siitä, mitä Suomi 2000-luvulla on. Kuva ei ole sliipattu, ei vilise vaurauden merkkejä eikä startup-pöhinää. Ei ole kansainvälisyyttä, ei ole digitaalisia harppauksia. Maailma on alakuloinen, mutta lempeän hyväksyvä ja humoristinen, ikään kuin kaurismäkeläinen ilman satumaista estetiikkaa.

Kuva ei ole perinteisellä tavalla ”kaunis”. Nämä kymmenkunta ihmistä ovat antaneet Kärkkäiselle vallan ikuistaa itsensä armottomallakin tavalla. Suuri valta tuo suuren vastuun.

Mikä se vastuu oikeastaan on, ja kenelle? Kansakunnan olohuoneen kummallisimmassa kohtauksessa hella alkaa savuttaa muuta puuhailevan henkilön taustalla kesken kohtauksen. Siinä katsoja ei voi olla miettimättä, onko tämä lavastettua, vai pitäisikö dokumentintekijöiden puuttua asiaan.

Jakso on ainakin hillittömän hauska, ei siinä mitään, ja se on tietysti tarinassa tärkeintä: tuossa kohtaa elokuvaa toimii tällainen hetki. Mutta mitä me oikein katsomme, kun katsomme dokumenttielokuvaa? Onko tämä ihan totta? Antavatko dokkarintekijät koko talon palaa?

Hievahtamatta paikallaan tönöttävä kamera korostaa vaikutelmaa, että asiat tapahtuvat juuri näin, eikä elokuvantekijöillä ole vaikutusta niihin.

Myös Kovasikajuttu pakottaa miettimään dokumentaristin ja hänen kuvaamiensa henkilöiden suhdetta.

Kärkkäisen seuraava dokumentti oli Kovasikajuttu, joka kertoo punkyhtye Pertti Kurikan nimipäivistä. Sillä on aika paljonkin yhteistä tämän dokumentin kanssa: erikoiset tyypit, kerronnan rentous – ja rakkaudellinen syvähumanismi, jota kaikki katsojat eivät ehkä Kansakunnan olohuoneesta havainneet.

Myös Kovasikajuttu pakottaa miettimään dokumentaristin ja hänen kuvaamiensa henkilöiden suhdetta. Nimenomaan se teki Pertti Kurikan nimipäivistä menestysyhtyeen, jonka tie vei Euroviisuihin asti.

Kärkkäinen ja dokkarin toinen ohjaaja jatkoivat bändin tarinan kartoittamista tänä syksynä elokuvateattereihin tulleessa Tokasikajutussa. Se käsittelee siis tapahtumia, jotka dokumentti Kovasikajuttu pani alulle: kiertueita Euroopassa, bändin sisäisiä jännitteitä ja matkaa Euroviisuihin.

Länsirannikon ruotsinkielisissä kylissä olisi syntynyt aivan erilaisia olohuonetuokiokuvia.

Tuskin kukaan voi väittää, etteikö Kansakunnan olohuone löytäisi jotain totuudellista henkilöistä, joita se kuvaa, sekä kansakunnasta, johon me kuulumme.

Ovatko sen tilanteet sataprosenttisesti totta niin, että kuvausryhmä ei olisi niihin vaikuttanut? Eivät tietenkään. Onko se kattava kuva? Ei todellakaan – se on dokumentti, ja dokumenttielokuva on taidemuoto, jossa näkökulma on aina tekijän.

Länsirannikon ruotsinkielisissä kylissä olisi syntynyt aivan erilaisia olohuonetuokiokuvia ja Westendin luksuskodeissa taas erilaisia. Samoin Kovasikajuttu on nimenomaan Kärkkäisen ja J-P Passin näkemys Pertti Kurikasta ja kumppaneista – toisenlaiset elokuvantekijät olisivat nähneet bändin jätkät eri tavalla ja monilta olisi saattanut jäädä ymmärtämättä, miksi bändi on fantastinen dokumentin aihe.

Kansakunnan olohuone jakaa mielipiteet. Se voitti parhaan dokumentin Jussi-palkinnon. Ensimmäisen televisioesityksen yhteydessä lehtien kommenttipalstoilla kymmenet katsojat purkivat hämmennystään ja jopa kiukkuaan: mikä ihmeen leffa tämä muka on?

Niin, onko Kansakunnan olohuone totta, utopia vai karikatyyri? Se on dokumenttielokuva.

Edit 16.1.2018 klo 14:08 - kommentointi suljettu, kiitos keskustelijoille!

Kommentit