Hyppää pääsisältöön

Heidi Sohlberg – "Syövän kiroaminen antoi minulle voimaa!"

Heidi Sohlberg Jenny+ -ohjelman brunssilla
Heidi Sohlberg Jenny+ -ohjelman brunssilla Heidi Sohlberg,jenny+

Heidi Sohlberg (ent. Willman) on Miss Suomi 2001. Hän kertoo Jenny+ -ohjelmassa rintasyöpään altistavasta geenivirheestä – ja päätöksestään tehdä "angelinajoliet". Lue Heidin kehoelämäntarina.

"Olin touhukas tyttö, aktiivisiin vanhempiini tullut. Meillä leivottiin ja askarreltiin. Erityisesti äiti oli todella taitava käsistään.

Olen Jyväskylästä kotoisin, asuin lapsuuteni maalla. Meillä oli poneja, kanoja ja kaksi kilipukkia. Tykkäsin ratsastaa ja ajella isoveljen kanssa mönkijällä pitkin metsiä.

Poikatyttö ja prinsessa

Olin poikatyttö ja prinsessa - ihan niin kuin nykyisinkin. Tykkään olla lökärikollareissa kotona, mutta myös laittautua täydelliseen iltapukulookiin.

Meitä oli pienen kyläkoulun ekalla luokalla vain kahdeksan oppilasta. Olin ainoa tyttö luokalla, joten meidän luokan lempinimi oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Sain todellakin riittävästi poikien huomiota!

Isäni kertoo, että jo 7-vuotiaana julistin, että minusta tulee isona Miss Suomi. Se ei ole mikään ihme, sillä molemmat vanhempani olivat kiinnostuneita kauneudesta ja muodista; sekä isä että äiti ovat tehneet mallintöitä.

Muistan äidin tyylikkäänä naisena, joka mielellään laittautui kauniiksi.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Pienenä tyttönä en ajatellut oikeastaan kehoani ollenkaan. Keho oli se, jolla kiivettiin puuhun, painettiin menemään metsässä ja tanssittiin satubalettia, ratsastettiin.

Kymmenen vanhana kävin lapsimallikurssin. Siellä harjoiteltiin kävelyä ja käytiin läpi meikkaamisen alkeita.

Hyvin luonnollisia juttuja, vähän poskipunaa ja ripsiväriä. Pidin siitä. Olen aina tykännyt esiintyä, olin ollut jo muotinäytöksissä ja se tuntui tutulta.

Hyvästi, äiti!

Äitini kuoli rintasyöpään, kun olin kymmenen.

Hän oli sairastanut jo pitkään, mutta meiltä lapsilta sairaus pidettiin salassa. Vasta kun kuolema oli jo väistämättömänä lähellä, meille kerrottiin.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

En muista noista ajoista paljoakaan. On kai lapsille tyypillistä suojella itseään unohtamalla kipeimmät asiat. Olen sulkenut sen ajan mielestäni, enkä usko, että vielä tuolloinkaan mietin kehonkuvaa lainkaan. Elin pienen tytön elämää.

Ensimmäiset tietoiset ajatukset ja muistot omasta kehosta liittyvät kuukautisten alkamiseen ja rintojen kasvamiseen.

En muista tarkalleen, milloin nämä murrosiän merkit ilmaantuivat, ehkä 13–14-vuotiaana, mutta muistan tajunneeni, etten ole enää pieni lapsi, vaan menossa kohti teini-ikää.

Minulla oli kaareva ja pöyheä, lämpökihartimella muotoiltu otsatukka. Käytin ruudullisia flanellipaitoja, ne olivat muodissa silloin.

OIin hujahtanut pituutta, olin 170-senttisenä luokan pisimmästä päästä, mutten mitenkään poikkeuksellinen hujoppi, joten en kärsinyt pituudestani.

Ensimmäiset kauneuskilpailut

16-vuotiaana voitin Miss Tennis -kilpailun, ja samoihin aikoihin kävin ammattimallikurssin. Jo jonkin aikaa kauneuskilpailut olivat olleet kiikarissa, ja tässä vaiheessa aloin suhtautua vakavasti alavalintaan.

Käännekohta oli vuosi 1999. Olin silloin 18-vuotias, minut kruunattiin Miss Jyväskyläksi ja päätimme “missimammani” Tarja Pölkin kanssa tähdätä tosissamme vuoden 2001 Miss Suomi -kilpailuihin.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Kehostani tuli työkaluni. Mietin, että jos kauneuskilpailuissa jatkan, minun on pidettävä huolta tästä työkalustani. Täytyy urheilla ja syödä terveellisesti.

Treenasin Jyväskylän jäähallilla personal trainerini kanssa. Muistan, että kyykkäsin tanko harteilla ihan hullun lailla. Söin välipalaksi ananasta ja ruisleipää.

Olihan se aikamoista, kun sitä nyt miettii, mutta missejä treenautetaan nykyisin vielä enemmän.

7-vuotiaan unelma toteutuu

Kova työ kannatti, sillä minut valittiin Miss Suomeksi vuonna 2001.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

En ole ikinä ajatellut, että minun kehoni on parempi kuin muilla.

On jännä ajatus, että joku voi olla virallisesti Suomen kaunein. Tiedostin toki, että nyt olen voittanut, mutta muistan siltikin miettineeni, että pitäisiköhän tästä vielä hoikistua. En nimittäin koskaan ole ollut langanlaiha ja kisassa oli pienempiäkin tyttöjä.

Nyt kun katson missikuviani, en ymmärrä mitä silloin ajattelin.

Painorumbaan? Kiitos ei!

Olen aina ollut kokojen 38 ja 40 välillä. Mallintöissä olisi vaadittu, että laihdutan kokoon 34 tai 36, joten päätin, että siihen en lähde.

Teen mieluummin juontokeikkaa ja messuja, kuin esittelen tuppisuuna ja langanlaihana vaatteita. Olen erittäin tyytyväinen, etten lähtenyt painorumbaan mukaan.

Sain ensimmäisen kahdesta lapsestani vuonna 2007. Raskausaikana painoa tuli reilusti lisää. Muistan, kun kävin vaa´alla, ja se näytti hiukan vaille sata kiloa.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Paino ei haitannut minua yhtään.

Ajattelin, että olen raskaana, ja minulla on oikeus syödä kahden edestä. Sisälläni kasvaa ihminen, ihan sama kuinka paljon painan!

Olin koko nuoruuteni niin tiukasti kiinnittänyt kroppaani huomiota, että annoin itselleni oikeuden herkutella, koska vauva tarvitsi kaiken mahdollisen ravinnon.

Olin ehkä valtavassa kunnossa, mutta täysin levossa asian kanssa. Hei, minulle on suotu lapsi, on täysin samantekevää miltä kehoni näyttää!

Keskustelupalstoilla kuulemma reviteltiin ulkonäölläni. Ystävät sanoivat, että älä mene katsomaan nettiin, sinua haukutaan siellä vaikka miksi. Uskoin heitä, enkä surffaillut lukemassa juttuja.

Tiedän, että netissä on paskaa, en viitsinyt silloin enkä viitsi nytkään hakea sieltä itselleni pahaa fiilistä.

Nyt minulla on kaksi tytärtä, enkä halua ikinä puhua heidän kuullen painostani tai laihduttamisesta. Kun vuonna 2014 aloitin elämäntaparemontin, tein sen tytöiltä salaa.

Miksi salaa?

En halua antaa sitä kuvaa, että äidin pitää laihduttaa sieltä tai kiinteytyä tuolta. Puhun ja näytän esimerkilläni, että kannattaa syödä fiksusti ja harrastaa liikuntaa, koska silloin voi hyvin.

En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos tytöt alkaisivat minun takiani puhua laihduttamisesta.

Käykö minulle niin kuin äidille?

Syksyllä 2015 suvulleni selvisi, että meillä esiintyy rinta- ja munasarjasyövälle altistavaa BRCA2-geenimutaatiota.

Menin tutkimuksiin, ja sain keväällä 2016 tietää, että minulla on geenivirhe. Olen perinyt sen äidiltäni.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Päätin tehdä "angelinajoliet”. Näyttelijä Angelina Joliella on nimittäin sama geenivirhe, ja hän päätti poistattaa molemmat rintansa.

Tiesin, että rintojen poisto pudottaa sairastumisriskin jopa pienemmäksi kuin valtaväestön naisilla. Joten, kaikki pois! Ne ovat vain rinnat. Jos niiden poistolla saan pidettyä itseni hengissä, antaa mennä vaan.

Päätökseeni vaikutti myös se, että olin ehtinyt saada kaksi lasta. Muistan miettineeni, että joku tarkoitus silläkin siis oli ollut, että olin päätynyt hankkimaan lapsia nuorena.

Yllätys magneettikuvassa

En kuitenkaan ehtinyt poistaa rintoja ajoissa. Magneettikuvasta selvisi, että minulla oli jo rintasyöpä.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Jotkut syöpäpotilaat kokevat, että heidän kehonsa on pettänyt heidät. Minä en kokenut näin. Koin olevani kehoni kanssa samalla puolella.

Syöpä oli yllätys, sillä minulla ei ollut mitään oireita. Minulle oli myös tehty mammografiat 32-vuotiaasta asti säännöllisesti, edellisen kerran vain puoli vuotta aikaisemmin, vuoden 2015 marraskuussa.

Syöpä tuli siis todella nopeasti eivätkä pienet kasvaimet näkyneet mammografiassa. Kasvaimet olivat vain millimetrien kokoisia, ja ne havaittiin vasta magneettikuvassa ja ultrassa.

Neuvonkin nykyisin kaikkia naisia, että röntgen eli mammografia ei ole paras syövän löytäjä, vaadi aina ultra myös! Sillä näkee vielä tarkemmin muutokset rinnoissa.

Rintasyöpä oli tietysti myös hirveä shokki, ja minuun iski pelko, että minulle käy niin kuin äidilleni.

Sitten sisuunnuin. Perkule, nyt valitsi syöpä väärän kohteen. FUCK CANCER!

Fuck cancer!

Erityisesti Instagram-tililläni viljelin aika mustaakin huumoria. I wish cancer got cancer and died.

Syöpähuumoria ei voi viljellä joka paikassa, sillä kaikki eivät sitä tajua. Minulle on kuitenkin ollut voimaannuttavaa kirota syöpä. Hitto soikoon, minä en ole tätä valinnut!

Haluan pistää kampoihin! Minun luonteelleni ei ole ominaista paeta peiton alle, haistatan mieluummin syövälle paskat.

Syöpähoidot ovat aina rankkoja. En halua mennä yksityiskohtiin enkä kertoa yksityiskohtia leikkauksistani, mutta kiitos hyvän peruskuntoni, selvisin kuitenkin sekä leikkauksista että sytostaateista hyvin.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Leikkaus ja hoidot jättävät aina arvet ihmiseen, eivätkä pelkästään nahkoihin. Syöpä muuttaa ihmistä.

Syöpä kirkasti käsitystä kehosta ja auttoi löytämään armollisuuden ulkonäön suhteen.

Monelle naiselle hiukset ovat naiseuden kruunu, ja on hirveä paikka kun ne lähtevät. Minulla ei ollut enää niitä pitkiä vaaleita hiuksia, jotka minulla oli nuorempana. Olin vuosien varrella lyhennyttänyt hiuksiani, aivan kuin olisin tiedostamattani mennyt kohti kaljua.

Terveen paperit?

Sairauteni ennuste oli koko ajan hyvä, eikä syöpäni ollut missään vaiheessa kuolemantuomio, sillä se ei ollut levinnyt imusolmukkeisiin.

Hiljattain sain niin sanotut terveen paperit.

Mitä ajattelin kehostani silloin?

Ajattelin, että loistavaa, kehoni selvisi hoidosta ja syöpä on nujerrettu.

Pelko kulkee kuitenkin koko ajan mukana takaraivossa ja olen viimeisen puolen vuoden aikana diagnosoinut itselleni vaikka millaista syöpää. Ystävät tolkuttavat, että hei, sulla ei ole syöpää nyt, olet parantunut.

Pelon kanssa tässä kuitenkin eletään, kontrollista kontrolliin. Vasta viiden vuoden päästä voidaan oikeasti sanoa, että olen selvinnyt.

En liikaa halua toitottaa, että olen selättänyt syövän, mutta toivon, että se minun syöpäni oikeasti sai sen syövän ja kuoli.

Rakkautta urhealle keholle

Nykyään käyn joogassa ja meditoin, koska mieli prosessoi edelleen sairautta. On välillä puhdistettava mieltä, etten liikaa ala synkistellä tai pelätä.

Tällä hetkellä teen paljon kivoja töitä ja olen tosi tyytyväinen elämääni.

Minulla on monta rautaa tulessa, mutta kun olen kotona, olen läsnä kotona. Tyttäreni ovat nyt 8 ja 10, ja näen heistä, miten paljon he pelkäsivät menettävänsä minut. He ovat tosi kiinni minussa, kun olen kotona.

Mitä ajattelen kehostani nyt?

Olisi varmaan hyvä ajatus antaa tälle minun urhealle keholleni rakkautta. Se on antanut minulle kaksi lasta ja selvinnyt rankoista syöpähoidoista.

Kehoni unelmapäivänä en laittaisi kelloa herättämään ollenkaan. Kehoni ja minä olemme aamu-unisia, joten nukkuisimme pitkään.

Aamiaiseksi tarjoaisin itselleni ihanan kahvin ja vihreän smoothien, johon laittaisin ainakin pinaattia, lehtikaalia, omenaa ja inkivääriä.

Sitten veisin kehoni treenaamaan. En piiskaisi sitä rääkkiin, vaan tarjoaisin sille hyvän mielen salitreenin tai hot joogaa.

Lounaan jälkeen kehoni pääsisi pariksi tunniksi mutakylpyyn lepäämään. Päivän päätteeksi pukisin kehoni kauniisti, ja menisin illalliselle rakkaiden ystävänaisten kanssa, parantamaan maailmaa. Kolme ruokalajia ja pari lasia viiniä.

Jokaisen keho on hemmottelun ja rakkauden arvoinen!

  • Vaakakapina - kansanliike, joka mursi pikadieettien vallan

    Kenenkään ihmisarvo ei ole kiinni kehon koosta

    Vaakakapina veti lääkärit, ministerit, kuntokeskukset ja ikilaihduttajat mukaan rintamaan. Kampanja mursi läskimyyttejä ja haastoi purkamaan kehovihan kulttuuria. Kun ihminen pitää itsestään, hän alkaa haluta itselleen hyviä asioita.

  • Sadun joulukirje: "Ajattelen edelleen, että ihminen on ihana!"

    Olkaamme kanssalaisia, ehdottaa Satu Lähteenkorva

    Millainen kulunut kapinavuosi on ollut Vaakakapinan psykologi Satu Lähteenkorvan näkökulmasta? Tässä Sadun joulukirje! Rakkaat vaakakapinalaiset ja sen rohkeat tukijat, En ole haikealla mielin, en, vaikka kohdallani päättyy yksi vaihe kapinassa, kun tehtäväni asiantuntijan roolissa päättyy. Olen saanut oppia paljon, enemmän kuin arvaatkaan.

Uusimmat sisällöt - Vaakakapina