Mitä jatkosota teki Suomen luonnolle ja ympäristölle? Kaikkea ammuttiin, että saatiin syötävää ja tuhotuista kaupungeista tuli kaatopaikkoja. Sodan ja raudan saastuttama maisema vetää hiljaiseksi. Onneksi kiinnostus luontoon säilyy silti sodassakin.
Turun yliopiston maisematutkimuksen lehtori Simo Laakkonen on tutkinut toisen maailmansodan vaikutusta luontoon ja ympäristöön. Suomessa käytiin noina vuosina jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan (1941-1944). Sodan ympäristövarjot ovat pitkät.
– Niin valtavaa kaaosta kuin toinen maailmansota, on oikeastaan hankala hahmottaa, Laakkonen toteaa. Samoin on hankala hahmottaa sen vaikutuksia ympäristöön.
Toinen maailmansota loi maailman suurimmat kaatopaikat
Simo Laakkosen tutkimus on ainutlaatuinen, sillä sotien ympäristövaikutuksia on tutkittu todella vähän. Ei esimerkiksi ole selvitetty, mitä seurauksia kaupunkien massiivisilla pommituksilla oli tai millä lailla kaupunkeja ja niiden maaperää on saatu puhdistettua. Suomessa Viipurista ja Rovaniemestä tehtiin kaatopaikka, puhumattakaan siitä, mitä tapahtui Saksassa, Japanissa tai Kiinassa.
– Jos vaikka nyt menee Viipuria katsomaan, niin eihän sitä ole tähän päivään mennessä saatu putsattua.
Kalevalainen salomaa täynnä riistaa
Suomalaiset joukot löysivät vallatusta Itä-Karjalasta kalevalaisen salomaan täynnä karhuja, susia, ahmoja, hirviä ja metsäpeuroja.
Suomalaisille tämä oli ihmeellistä, koska siinä vaiheessa kaikki suurimmat pedot oli muualta Suomessa ammuttu likimain sukupuuttoon ja muun muassa hirvi oli todella harvinainen. Metsäpeura oli saalistettu sukupuuttoon jo 150 vuotta aiemmin.
Mitä kalevalaiselle luonnolle tapahtui sodan aikana?
– Tuli kylmä ja nälkä. Joukkojen huolto ei tahtonut toimia, niin lähdettiin ampumaan, Laakkonen selvittää. – Isäni oli jatkosodassa Rukajärven suunnalla ja muistelee, että kyllä oli metsoa puussa ja hirveä maassa. Kaikkea ammuttiin, että saatiin syötävää, mutta toisena sotatalvena riistaa ei sitten enää löytynytkään.
Itä-Karjala on yksi niitä harvoja paikkoja koko maailmassa, jossa metsästyksen seurauksia on tutkittu. Metsästys oli säälimätöntä.
– Kun sinne mentiin, niin siellä oli vaikka mitä, ja kun sieltä lähdettiin, niin metsät oli ammuttu tyhjiin.
Ihmiset kyllä ymmärsivät, että tässä ollaan syömässä metsiä tyhjiksi. Samoin ymmärrettiin Itä-Karjalan ainutlaatuisuus luontoparatiisina. Sotilashallinto ryhtyi suojelutoimenpiteisiin eli Itä-Karjalan eläimistö rauhoitettiin. Ennen kaikkea metsäpeura rauhoitettiin ankarin toimenpitein.
– Sodan oloissa tämä oli kyllä vähän toiveunta. Peuranlihaa syötiin rintamalla edelleen.
Lajit säilyivät, kun metsästyspaine helpotti
Simo Laakkonen esittää hypoteesin vastapainosta. Kun puoli miljoonaa ampumataitoista ihmistä oli keskitetty itään sotimaan, niin metsästyspaine helpotti muualla Suomessa. Tästä esimerkkinä Laakkonen nimeää hyljekannan ja kotkakannan elpymisen toisen maailmansodan aikana.
– Veikkaan, että esimerkiksi merikotka olisi 1970-lukuun mennessä jo kuollut sukupuuttoon, mutta se selvisi, kun metsästyspaine helpotti.
Luonnon jälleenrakentaminen kesti vuosikymmeniä
Jatkosota oli kohtalokas sekä luonnonsuojelulle että ympäristönsuojelulle.
– Sodan jälkeen olot olivat todella hankalat ja se, että ylipäätään pystyttiin jatkamaan ympäristötoimintaa, on todella kunnioitettavaa, Simo Laakkonen toteaa.
Vuonna 1938 perustettu Suomen luonnonsuojeluyhdistys (myöhemmin Suomen luonnonsuojeluliitto) menetti sodassa monta tärkeää toimijaa. Ja puolet keskeisistä ympäristösaavutuksista, kuten kansallispuistot ja juuri ennen sotaa luotu luonnonpuistoverkosto, menetettiin Neuvostoliitolle.
– Luonnon jälleenrakentamiseen päästiin vasta 50-luvulla ja 60-luvulla päästiin siihen luonnonverkostotilanteeseen, mikä oli ollut 30-luvun lopussa.
Simo Laakkonen tutustui valtavaan määrään aineistoa rintamalta. Ihmiset välittivät yllättävänkin laajasti siitä, mitä sota teki luonnolle.
– Valokuvia, kirjeitä, taidetta... Kaikista kuvauksista huokuu hiljaisuus sen edessä, mitä sotakoneisto sai aikaiseksi.
Kiinnostus luontoon ei häviä sodassakaan
Ihminen ei muutu, vaikka se joutuu toimimaan sotakoneiston osana. Luonto kiinnosti myös sotilaita. Liian tarkkaan ei kuitenkaan kannattanut jäädä tutkimaan, että henki säilyi.
– Suurin osa sotilaista oli Suomessakin 20-vuotiaita nuoria kundeja ja heillä oli rintamalla lemmikkejä – hiirulaisia, rottia, pöllönpoikasia, karhunpoikasia… Huolenpito eläimistä oli yksinkertaisesti hellyttävää, Laakkonen herkistelee.
Vaikka luonnonsuojelu oli lamassa, niin luonnonsuojelujärjestöt voivat hyvin, muun muassa Englannissa jäsenmäärät nousivat huomattavasti toisen maailmansodan aikana. Näin tapahtui myös Natsi-Saksassa.
– Tämä on varmaan jonkin sortin eskapismia, Laakkonen pohtii. – Kun olot muuttuvat sietämättömiksi, niin ihmiset kääntyvät luontoa kohti – sieltä haetaan lohtua ja jatkuvuutta.
Toisen maailmansodan jälkeen katastrofismin ajatus tuli osaksi länsimaista kulttuuria. Ajatus siitä, että ihminen voi aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa sekä itselleen että ympäristölle, on siitä asti ollut keskeisenä osana ympäristöajattelua. Se on hyvä muistutus myös siitä, mihin me teollisessa yhteiskunnassa pystymme myös rauhan aikana.
Simo Laakkosta haastatteli radio-ohjelmassaan Minna Pyykkö. Kuuntele koko lähetys:
Haastattelun tausta-aineisto:
Simo Laakkonen & Timo Vuorisalo (toim.): Sodan ekologia. Teollisen sodankäynnin ympäristöhistoriaa (SKS, 2007)
Simo Laakkonen, Timo Vuorisalo, Richard Tucker (toim.): The Long Shadows: A Global Environmental History of the Second World War (Oregon State University Press, 2017)
Mauri Soikkanen: Sotilaamme erämiehinä Itä-Karjalassa 1941-1944 (Helsinki: Gummerus, 1999)
"Minna Pyykön maailma" Yle Radio Suomessa sunnuntaisin 13.30.
Yle Luonto – liity joukkoomme Facebookissa!
