Hyppää pääsisältöön

Murhia ja pimeydessä vaanivia silmiä – Tove Jansson kirjoitti kauhua lapsille ja aikuisille

Liisa Ihmemaassa kyynellammen pyörteessä, Tove Janssonin piirros.
Tove Janssonin kuvittama Liisa on hukkua omiin kyyneliinsä. Jansson kuvitti Lewis Carrollin satuklassikon Liisan seikkailut ihmemaassa. Liisa Ihmemaassa kyynellammen pyörteessä, Tove Janssonin piirros. Kuva: ©MoominCharacters™ Liisa Ihmemaassa,Tove Jansson

Kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson piirsi kahleita, tyrmiä ja portaikkoa pitkin valuvaa verta. Hän kirjoitti murhista ja hahmoista, joista ei aina tiedä varmasti, mitä tai keitä he edustavat. Ihminen on murskattavissa, hänet voi sahata. Muumin voi muuttaa hirviöksi. Miksi kauhu kiehtoi Janssonia?

Muumiteosten mörkö pelottaa aivan syystä. Kaikkialla missä hän kulkee, kukat kuolevat. Samoin Taikatalvi-teoksen Jäärouva hirvittää. Sen kosketus ja katse tappavat.

Tove Jansson käyttää kauhuelementtejä läpi koko tuotantonsa. Tunnetuimmat selkäpiitä karmivista kohtauksista ovat hänen lastenkirjoissaan. Kauhu on Muumilaakson turvan ja harmonian kääntöpuoli. Valo tarvitsee aina seurakseen pimeyttä.

Tove Janssonin kuvituskuva novelliin Murha
Tove Jansson kuvitti runon nimeltä "Mord" eli "Murha". Tove Janssonin kuvituskuva novelliin Murha Kuva: ©MoominCharacters™ Tove Jansson,kuvitus

Pelon ja kauhun tunteet ovat Tove Janssonille lastenkirjallisuuden perusta ja käyttövoima. Esseessään "Kavala lastenkirjailija" vuodelta 1961 hän kirjoittaa, että kaikenlaiset lapset viehättyvät kauheasta ja makaaberista. Lisäksi hän kirjoittaa, että lapsilla on katastrofintajua, joka yhdistyy iloon. Jos ei olisi mitään kamalaa, kuten ukkosta tai vedenpaisumuksia, elämä olisi tylsää ja latteaa. Kauhu tuo elämään mielekkyyttä.

Kauhu ja vaarat ovat vastapainoa mitäänsanomattomalle elämälle. "Katkaistaan kärki sekä vaaralliselta että lattealta ja selviydytään siten, että lastenkamariin sekoitetaan tietty prosentti kauhukamaria", Jansson kirjoittaa esseessään.

Joskus kauheinta on se, ettei kuvaa ole

Janssonin statement kauhun ja turvallisuuden tunteen sekoittamisesta näkyy muumiteoksissa: muumit kohtaavat tarinoissa uhkakuvia ja onnettomuuksia, kuten vedenpaisumuksia, myrskyjä ja maahan syöksyvän pyrstötähden – mutta lopulta aina käy hyvin.

Muumiteoksissa kauhu voi tulla myös sisältäpäin. Taikurin hatussa on kyse perustavanlaatuisesta pelosta, kun Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi. Hänen ystävänsä eivät enää tunnista häntä. Tällainen oman kehon ja oman identiteetin kokemuksiin liittyvä hirvitys on paljon ulkoisia uhkia kaameampaa, mutta lopulta siitäkin selvitään.

Tove Näytelmän kenraali 3.2.2017
Svenska Teaternin Tove-näytelmästä. Tove Näytelmän kenraali 3.2.2017 Kuva: Ilkka Klemola / Yle Tove,Tove Jansson,muumit,Svenska Teatern

Jansson-tutkija Sirke Happosen mielestä erityisen kiinnostava muumitarina kauhun näkökulmasta on Vaarallinen matka vuodelta 1977.

– Sen työnimikin oli Janssonille En hemsk bok eli Kauhea kirja. Kirja on kavalkadi synkkähehkuisia kuvia, hän sanoo.

Vaarallisessa matkassa esiintyy muista muumitarinoista poiketen myös ihmishahmo. Kirjassa Jansson vie Susanna-nimisen tytön kauhumatkalle läpi kummitussuon ja hirviöluolan. Pieni lapsi on aivan väärissä paikoissa, eikä lupausta kotiinpalusta ole. Toisaalta Susanna myös nauttii kohtaamistaan kauhuista. Juuri ennen kauhumatkaansa hän on toivonut tylsään kesäänsä jännitystä.

Vaarallisessa matkassa kuvitus on osa kauhua. Isot, paikka paikoin koko aukeaman kokoiset kuvat mahdollistavat ahdistavia ja hurjia näkymiä. Pelottava on esimerkiksi aukeama, jossa Susanna-tyttö on yksin keskellä kolkkoa vuoristoa. Siellä liitelee erilaisia isoja lintuja parvissa. Ne luovat vastakohdan yksin kauhujen keskelle joutuneelle Susannalle. Linnuillakin on seuraa, mutta Susanna on yksin.

Yksinäisyys on Janssonin tarinoissa pelottavaa. Toisaalta Janssonilla on myös Nuuskamuikkusen ja Tuutikin kaltaisia hahmoja, jotka vetäytyvät vapaasta tahdostaan yksinäisyyteen ja ovat siihen tyytyväisiä. Ehkä he ovat sinut itsensä kanssa. He eivät pelkää itseään.

Tove Jansson -tutkija Sirke Happonen keskustelee toimittaja Jani Tanskasen kanssa Helsingin Kirjamessuilla vuonna 2015.
Tove Jansson -tutkija Sirke Happonen ja toimittaja Jani Tanskanen. Tove Jansson -tutkija Sirke Happonen keskustelee toimittaja Jani Tanskasen kanssa Helsingin Kirjamessuilla vuonna 2015. Kuva: Leo Kosola / Yle Sirke Happonen

Vaarallinen matka oli Tove Janssonin kolmas ja viimeinen muumeista kertova kuvakirja. Kaksi edeltävää kuvakirjaa olivat Kuinkas sitten kävikään? vuodelta 1952 ja Kuka lohduttaisi nyytiä? vuodelta 1960. Niissäkin on kauhun sävyjä.

– Katsokaa Nyyti-kirjan ensimmäistä aukeamaa. Siinä on koko sivun kuva, jossa valtavat jättiläishemulit kulkevat pikku nyyti nyytiäisen talon viertä. Mittasuhteet ovat surrealistiset, kuvassa kyse on Nyytin omasta kokemuksesta ja mielenmaisemasta, Sirke Happonen sanoo.

Kauhu tiivistyy Kuka lohduttaisi nyytiä? -kirjassa, kun Nyyti on matkalla Mörön valtakuntaan. Nyyti jää korkeiden puiden siimekseen, maa on värjätty tummanpunaiseksi, lepakot lentävät taivaalla ja karvaisten mönkiäisten silmät kiiluvat. Mönkiäiset tosin ovat kuvassa sympaattisempia kuin tekstissä. Ja onpa lepakoissakin tiettyä suloisuutta.

Joskus kauheinta on se, ettei kuvaa ole. Taikatalvi-teoksen Jäärouva pelottaa Mörköäkin enemmän, sillä Tove Jansson ei ole piirtänyt Jäärouvasta kuvaa. Jäärouva pitää kuvitella itse.

Tove Jansson oli kiinnostunut kauhusta ja pelottavista asioista jo lapsena

Luultavasti Tove Jansson tahtoi olla kuvituksissaan vielä kauhistuttavampi kuin teksteissään. Jansson kuvitti myös Lewis Carrollin satuklassikon Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice’s Adventures in Wonderland, 1865) vuonna 1966. Kuvituksen ideoinnista on säilynyt Tove Janssonin kustantajalleen kirjoittama kirje. Siinä hän kysyi lupaa kuvittaa kirja ”horror-tyyliin” – sillä tavalla hän itse oli kokenut Carrollin kirjan lapsena.

– Kustantajalle ei käynyt Janssonin idea Carrollista ja kauhusta sellaisenaan. Silti kauhun aineksia tuli Janssonin Carroll-kuvitukseen mukaan, Sirke Happonen sanoo.

Liisa-kirjan kuvituksissa Janssonin piirros Liisasta kyynelten lammikon pyörteissä on tyrmäävä. Irvikissan leveä hymy ja hirveä katse pelottavat. Samoin Irvikissassa on pelottavaa, että Jansson ei ole piirtänyt sitä kokonaisuudessaan. On vain inhottava naama ja selän kaari, mikä ilmentää kissan kykyä näkymättömyyteen.

– Mutta Jansson olisi tahtonut Carroll-kuvista vielä kamalampia. Vaaralliseen matkaansa hän sitten latasi enemmän sellaisia kiehtovia kauhun tunnelmia, joita hän ei ollut saanut tuoda Carrollin kuvitukseen. Ja kirjoissa on muutakin yhtäläisyyttä. Kumpikin kirja alkaa siitä, että päähenkilö ikävystyy kesällä ja alkaa kaivata elämään jotain jännittävää, Sirke Happonen kertoo.

Jansson kuvitti Carrollilta myös Kraukijahti-teoksen (The Hunting of the Snark, 1876) vuonna 1959. Se on nonsense-runoelma, jossa laivamiehistö jahtaa ihmeellistä ja hirveää Kraukea, kummallista otusta.

Jansson upotti Kraukijahdinkin kuviin paljon kauhua. Samalla kauhu kuitenkin saa koomillisen asun. Esimerkiksi ulvovia kummituksia muistuttavat kalliot lähinnä naurattavat muotojensa vuoksi. Varsinkin korkeampi kummitusvuori on hoopo. Se leikittelee aaveiden perinteisillä kuvaustavoilla.

Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi

Toisaalta Janssonin kuvittamassa Carrollin Kraukijahdissa on aidosti pelottavia sivuja. Kun kaksi miehistön jäsentä kulkevat säikkyinä ja hieman kyyryssä synkässä metsässä, puiden oksien välistä pilkistää silmiä.

Vaikka kuvassa toisella miehistön jäsenistä on koomisesti käsissään aseena valtava haarukka, tunnelma on hyytävä. Jansson hyödynsi tätä silmät keskellä metsää -asetelmaa myös muussa tuotannossaan, kuten Kuka lohduttaisi nyytiä? -kirjassa.

Tove Janssonin kuvituskuva kirjasta Kraukijahti.
Tove Janssonin kuvitusta Lewis Carrollin teoksessa Kraukijahti. Tove Janssonin kuvituskuva kirjasta Kraukijahti. Kuva: ©MoominCharacters™ Tove Jansson,kuvitus,Kraukijahti

Myös Janssonin aikuisille kirjoittamissa tarinoissa on mukana kauhua. Hänen varhainen novellinsa ”Klisee” vuodelta 1935 on kertomus hämäräperäisestä murhasta ja sen taustoista.

"Kliseessä" itsekeskeinen murhaaja on pitänyt häneen rakastunutta naista omana kääntöpuolenaan. Nainen on ollut murhaajalle jonkinlainen Mr. Hyde. Jansson viittaa Robert Louis Stevensonin Mr. Hyde -hahmoon suoraan, kuten myös Edgar Allan Poen William Wilsoniin. Kummassakin klassikkohahmossa on kyse identiteettien sekoittumisesta.

– "Klisee"-novellin aikalaislukijoille oli todennäköisesti selvää, että klisee on myös grafiikan termi. Se tarkoittaa kuvaketta, joka on tavallaan negaatio kuvasta, joka painetaan. Novellin nimellä on siis kaksoismerkitys. Nimi ei viittaa pelkästään päähenkilön latelemiin latteuksiin, vaan myös ihmisen kahdentumiseen, Sirke Happonen sanoo.

"Kliseessä" kauhu syntyy siitä, kun ihminen näkee toisessa ihmisessä itsensä. Mies kokee naisen jäljittelijäkseen ja vainoajakseen, joka ei jätä häntä rauhaan. Todellisuudessa nainen on ihastunut mieheen. Rakkaus kuitenkin muuttuu miehen mielessä kauhuksi. Kyse on isoista, järisyttävistä tunteista. Tosimaailmassakin rakkaus saattaa ahdistaa.

Myöhemmin Jansson vielä palasi yksipuolisen rakkauden kauhuun. Vuonna 1978 julkaistu novelli "Lokomotiivi" on tavallaan "Kliseen" toisinto. Siinäkin tunnetaidoiltaan rajoittunut mies, luultavasti sosiopaatti, pelkää naista, joka on häneen mieltynyt. Mies alkaa myös itse kiintyä naiseen, mutta hän ei tunnista tunnettaan vaan hätääntyy. Lähinnä koneiden kanssa seurusteleva päähenkilö kokee olevansa sidoksissa naiseen, sillä nainen tunkeutuu hänen uniinsa ja ajatuksiinsa. Nainen on hänelle kuin varjo, rikos tai omatunto, jotka eivät päästä irti. Siksi mies alkaa suunnitella hirmutyötä.

Plyysimaton kuvioissa luikertelee käärmeitä

Tove Jansson oli kiinnostunut kauhusta ja pelottavista asioista jo lapsena. Janssonin yksityisarkistossa on säilynyt hänen 11-vuotiaana kirjoittamansa ja kuvittamansa kirja nimeltä Döden eli Kuolema. Kirjan kannessa seisoo viikatemies.

Janssonin kauhuviehtymyksen jäljille voi päästä myös lukemalla omaelämäkerrallisen novellin "Pimeys" vuodelta 1968. Se, kuten koko kokoelma Kuvanveistäjän tytär, on Janssonin lapsuuden kuvausta. Novellin kertoja pelottelee toisen lapsen suunniltaan. Arkiset asiat muuttuvat pelottelijan mielessä ja puheissa kammottaviksi. Hän väittää, että plyysimaton kuvioissa luikertelee käärmeitä, ja hän itse kokee Helsinkiä lähestyvän sumun mörkömäisenä: "Heti hämärän tultua alkaa iso harmaa olento ryömiä sataman yli."

”Pimeys”-novellin kieli on poikkeuksellisen rajua. Ihmiset ovat rikottavissa: "Niitä voi murskata, repiä kahtia, sahata kappaleiksi muun muassa." Talvisen luistinradan alta uhkaa nousta vesi. Lapset ovat vaarassa suistua veteen, kuolla, käydä turmioon. Mutta lopulta illan myötä kertoja unohtaa kauhukuvitelmansa ja hakee turvaa. Sitä hän saa sylistä ja äidin lempeästä äänestä.

– ”Pimeys” tiivistää monta kauhuaihetta, joita Jansson muunteli laajassa tuotannossaan. Sen päähenkilö nauttii pelon tunteesta, leikkii sillä. Mutta toisessa päässä on äärimmäinen turvallisuuden tunne, täydellinen vastakohta, jonka henkilö voi aina myös kutsua avukseen, Sirke Happonen sanoo.

Kirjailija ja taiteilija Tove Jansson pitelee kädessään pientä eläintä (mahdollisesti hiiri).
Kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson. Kirjailija ja taiteilija Tove Jansson pitelee kädessään pientä eläintä (mahdollisesti hiiri). Kuva: Yle/Leif Öster tove

Osattiin sitä ennenkin

Hyvä ja paikkansa kirjallisuuden historiassa lunastanut lastenkirjallisuus on hyödyntänyt kauhua aina. Esimerkiksi Heinrich Hoffmannin satuklassikon Jörö-Jukka leikkaa ilkeiden lasten peukaloita. Kirja on vuodelta 1845.

Kuunneltavaa – avaa klikkaamalla

Kirjailija Johanna Sinisalo hämmästyi lapsena. Hänestä oli käsittämätöntä, että Tove Jansson saattoi kirjoittaa lapsille suunnatussa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa maailmanlopun uhasta. Mutta Sinisalo ihastui silottelemattomuuteen ja otti Janssonin esikuvakseen.

Lastenkulttuurin kauhusta väitellyt kulttuurintutkija Susanne Ylönen kertoo, että kauhu on kuulunut lastenkulttuuriin aina. Hänestä lapsia on suojeltava monilta elämän hirveiltä puolilta, mutta kaikesta ei kuulu vaieta. Hän muistuttaa, että lapset ovat herkkiä näkemään, jos heiltä salaillaan jotain. Ja se, mitä piilotellaan, voi olla lapselle paljon pelottavampaa kuin se, mikä tulee käsitellyksi.

Sirke Happonen kertoo, että muumiteoksissa katastrofeista palataan aina turvaan.

Tove Janssonin essee "Kavala lastenkirjailija" on vuodelta 1961. Se on julkaistu uudelleen Sirke Happosen toimittamassa kokoelmassa Bulevardi ja muita kirjoituksia vuonna 2017. Myös varhainen novelli ”Klisee” vuodelta 1935 on julkaistu Bulevardissa.

Lähteet

  • Tutkija Sirke Happosen haastattelu
  • Sirke Happosen väitöskirja Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike 2007
  • Sirke Happosen kirja Muumiopas 2012
  • Brev från Tove Jansson. Toimittanut Boel Westin & Helen Svensson

Tove Jansson -sitaatit

  • Essee "Kavala lastenkirjailija" teoksessa Bulevardi ja muita kirjoituksia. Toimittanut ja suomentanut Sirke Happonen. Tammi 2017
  • Novelli "Pimeys" teoksessa Kuvanveistäjän tytär. Suomentanut Kristiina Kivivuori (Bildhuggarens dotter, 1968). WSOY 2008. Yhdeksäs painos
Muumi-aiheinen animaatio konferenssin näytöksessä valkokankaalla, yleisöä (siluetti).
Muumi-aiheinen animaatio konferenssin näytöksessä valkokankaalla, yleisöä (siluetti). Kuva: Jukka Lintinen muumit,Tove Jansson

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Kirjojen Suomi