Asterix, Ahmed Ahne, Lucky Luke. René Goscinnyn perintö sarjakuvalle on vaikuttava! Hänen sarjakuva-albumeitaan on myyty yli 500 miljoonaa albumia ympäri maailman ja niitä on käännetty 150 kielelle.
Goscinnyn kehittämistä hahmoista on tehty lukuisia tv-sarjoja ja elokuvia. Goscinnyn kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta, ja taiteilijaa muistetaankin Pariisissa kahdessä näyttelyssä. KulttuuriCocktail kävi tutustumassa Goscinnyn elämään.
René Goscinny menehtyi 51-vuotiaana marraskuun 5. päivä vuonna 1977 sydänlääkärinsä vastaanotolla tehdessään rasitustestiä. Asterix-sarja kuitenkin jatkui ilman Goscinnyn käsikirjoituksia. Uusin Asterix, Kilpa-ajo halki Italian, julkaistiin suomeksi käännettynä Helsingin Kirjamessuilla viime viikonloppuna.
Pariisissa MAHJ - Juutalaisen taiteen ja historian museossa on parhaillaan esillä kiehtova retrospektiivi René Goscinnyn elämästä ja työstä. Se esittelee ensimmäistä kertaa valokuvia ja asiakirjoja, joista suurin osa on ollut tähän asti suuren yleisön ulottumattomissa.
Näyttelyssä kerrotaan muun muassa Goscinnyn perheen traagiseen historiaan. Goscinny oli itä-eurooppalaisten juutalaissiirtolaisten lapsi ja menetti suuren osan perheestään keskitysleireillä. Sarjakuvakäsikirjoittaja ei koskaan puhunut julkisesti juutalaisesta alkuperästään eikä koskaan maininnut sitä työssään. Hänen lapsuutensa on kuitenkin ratkaiseva tekijä hänen teostensa ymmärtämisessä.
René Goscinny syntyi Pariisissa 14. elokuuta 1926. Hänen äitinsä Anna Beresniak oli syntyjään ukrainalainen, ja hänen perheensä muutti Ranskaan vuonna 1905. “Tämä ihmeellinen maa, jossa vain puolet väestöstä on antisemitististä”, Goscinnyn setä Leon Beresniak kuvaili.
Renén isä Stanislas Goscinny syntyi Puolan Varsovassa. Stanislas saapui Ranskaan 1900-luvun alussa ja avioitui Anna Beresniakin kanssa vuonna 1919.
Stanislas oli kemian insinööri, joka oli matkannut ympäri maailmaa. Hän työskenteli muun muassa Buenos Airesissa ja Goscinny viettikin koko nuoruutensa Argentiinassa, jossa asui vuoteen 1945.
Buenos Airesissa hän opiskeli ranskalaisessa koulussa, missä hän oppi espanjaa ja ranskaa. Kotona vanhemmat puhuivat ranskaa, jiddišiä, puolaa ja venäjää. René kasvoi perheessä, joka ei ollut uskovainen.
Lapsena Goscinny luki Jules Vernen, Eugène Suen ja Victor Hugon kirjoja sekä runsaasti amerikkalaisia sarjakuvia, kuten Tarzan ja Taika-Jim.
Goscinny tutustui myös argentiinalaisen Dante Quinternon kirjoittamasta Patoruzùn seikkailuista, josta Goscinny sai inspiraationsa monta vuotta myöhemmin luodessaan Umpah-Pahin ja Obelixin hahmot.
Ennen toista maailmansotaa perhe vietti kesälomia Ranskassa. René oli usein isovanhempiensa painotalossa, sillä Beresniak-perhe julkaisi useita sanomalehtiä venäjäksi ja jiddišiksi. Vuonna 1973 tämä painotalo julkaisi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston ensimmäisen venäjänkielisen painoksen.
– René Goscinnylla oli syvällistä tietoa painamisesta ja latojan työstä. Hän tiesi, miten kuvat ja merkit piti sijoittaa ja järjestää visuaalisesti painetussa sivussa. Painotalo auttaa myös ymmärtämään hänen inspiraationsa salaisia lähteitä, näyttelyn kuraattori Anne-Hélène Hoog kertoo.
Asterixin ja Obelixin nimet viittaavat painomaailmaan. L’astérisque on ranskaksi tähtimerkki eli asteriski ja l’obèle ristimerkki.
Asterixin ja Obelixin nimet viittaavat todellakin painomaailmaan. Ne ovat peräisin typografian sanastosta. L’astérisque on ranskaksi tähtimerkki eli asteriski ja l’obèle ristimerkki.
Ennen kuin René Goscinnysta tuli sarjakuvakäsikirjoittaja, hän haaveili tulevansa piirtäjäksi. Teini-ikäisenä hän piirsi paljon poliitikkojen pilakuvia pilkaten Hitleriä, Churchillia tai Stalinia. Välillä pilakuvien kohteena olivat Hollywood-näyttelijät.
Vuonna 1943 isän kuoleman jälkeen Goscinnyn perhe oli rahaton. René joutui työskentelemään ensin kirjanpitäjänä ja myöhemmin mainostoimistossa. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti äitinsä kanssa New Yorkiin, koska halusi työskennellä piirtäjänä animaatioelokuvissa. Hänen toiveensa haihtuivat nopeasti.
– Lähdin Yhdysvaltoihin ja toivoin työskenteleväni Walt Disneyn studiolla, mutta Walt Disney ei tiennyt sitä, René Goscinny kertoi usein.
New Yorkin vuodet olivat vaikeita. Vaikka Goscinny kuvittikin neljä lastenkirjaa, hän ei onnistunut myymään piirustuksiaan. New Yorkissa hän teki kuitenkin ratkaisevia kohtaamisia, ja tutustui muun muassa Harvey Kurtzmaniin, joka myöhemmin perusti Mad-huumorilehden.
– Goscinnylla ja Kurtzmanilla oli sama pilkan ja absurdin huumorin taju. He olivat erittäin hyvät ystävät. Goscinny tunsi myös DC Comicsille ja EC Comicsille piirtäneet Will Elderin, John Severinin ja Jack Davisin. Heidän kanssaan Goscinny oppi tekemään sarjakuvia, Juutalaisen taiteen ja historian museon kuraattori Didier Pasamonik kertoo.
Goscinny tapasi New Yorkissa myös kaksi belgialaista, Jijén ja erityisesti Maurice de Beveren eli Morrisin. Lucky Luke -sarjakuvan piirtäjä noteerasi heti Renén hauskat vitsit ja tarinat.
Goscinny lähti Pariisiin vuonna 1951. Belgialaisystäviensä verkoston kautta hän löysi vähitellen työtä käsikirjoittajana, ja alkoi kirjoittaa Jijélle, Tibetille ja Franquinille. World Press -toimistolle hän teki poliisinovelleja ja jopa artikkeleita eri naisten peitenimillä.
Vuonna 1955 Morris pyysi Goscinnya kirjoittamaan Lucky Luken käsikirjoitukset ja Jean Tabaryn kanssa hän loi ilkeän Ahmed Ahneen.
Gosinnysta tuli nopeasti hyvin suosittu. Vuonna 1955 Morris pyysi häntä kirjoittamaan Lucky Luken käsikirjoitukset. Albert Uderzon kanssa hän teki monia sarjakuvia, joista tunnetuimmat ovat Umpah-Pah (1958) ja Asterix (1959).
Jean-Jacques Sempén kanssa hän kirjoitti Pikku Nikke -kirjat (1959), Jean Tabaryn kanssa hän loi ilkeän Ahmed Ahneen (1962).
Goscinny oli tuottelias käsikirjoittaja. Hän kirjoitti myös Pilote-lehdelle, missä julkaistiin Asterixin ensimmäiset seikkailut.
Vuonna 1963 hänestä tuli Pilote-lehden päätoimittaja ja Goscinnyn johdolla lehdessä aloitti sarjakuvatekijöiden uusi sukupolvi, kuten Claire Bretécher, Marcel Gotlib, Tardi, Jean Giraud eli Moebius, Patrice Leconte, Greg, Christin ja Mézières.
Jos Goscinny on nykyisin ylistetty yhtenä merkittävimmistä sarjakuvantekijöistä, ei näin ollut asian laita 50-luvulla.
– Kun aloitin urani Ranskassa, kriitikot ja toimittajat halveksivat sarjakuvaa perin pohjin. Kerrottiin, että sarjakuva oli tarkoitettu tyhmille. Tarvitsimme todella paljon intohimoa ja rohkeutta tehdäksemme tätä työtä, Goscinny kertoi haastattelussa vuonna 1969.
1960-luvulla Asterixin suuri menestys oli ilmiö. Jotkut toimittajat syyttivät tuolloin Goscinnyä ääri-isänmaallisuudesta.
– Eikö Asterix ole kansallismielinen ja muukalaisvihamielinen? häneltä kysyttiin.
– Asterix ei ole kansallismielinen eikä ääri-isänmaallinen! Asterix ei voi olla sitä, koska minä en ole! Pilkkaan kansallismielisyyttä Asterixin seikkailuissa. Pidän ulkomaalaisista! Olen itse ollut ulkomaalainen pitkään. Asuin 24 vuotta ulkomailla, ja tiedän hyvin mitä tarkoittaa olla ulkomaalainen. On todella järjetöntä sanoa, että olisin kansallismielinen ja muukalaisvihamielinen, oli Goscinnyn vastaus.
Edelleen toimittajat tekevät tulkintoja Asterixista. Ranskalaisessa L'OBS-aikakauslehdessä oli hiljattain otsikko, jossa kysyttiin, onko Asterix juutalainen sankari?
Jotkut kyseenalaistavat Obelixin vaatteiden värit: eivätkö sininen ja valkoinen olekin Israelin lipun värit? Olisiko Asterixin kylä Shtetlin (entinen tyypillinen Itä-Euroopan juutalaisten pikkukylä) tai jopa Israelin valtion vertauskuva?
Jotkut toimittajat kyseenalaistavat Obelixin vaatteiden värit: eivätkö sininen ja valkoinen olekin Israelin lipun värit?
Olisiko Goscinny kirjoittanut tahattomasti alkuperänsä tarinan? Luomalla Asterixin Albert Uderzon kanssa, Goscinny halusi ennen kaikkea tehdä ivallisen parodian keskivertoranskalaisten vioista. Asterixin seikkailuissa gallialainen on usein kapeakatseinen, huono häviäjä, kiukkuinen, rettelöivä ja erittäin isänmaallinen.
Parodian lähteet Goscinnyn työssä tulevat enimmäkseen elokuvista. Ranskan elokuva-arkiston näyttely näyttää, kuinka lapsena katsotut Hollywood-klassikot vaikuttivat sarjakuvaluojan teoksiin.
– Lapsena, kun sain hyvät arvosanat isäni palkitsi minut viemällä katsomaan Buster Keatonin elokuvia. Ja jos en ollut kiltti hän vei minut myös rangaistuksena katsomaan Buster Keatonin elokuvia, Goscinny kertoi.
Nuorena hän oli Marxin veljesten, Ohukaisen ja paksukaisen, Vincente Minnellin ja etenkin John Fordin elokuvien suuri fani.
– René Goscinny oli elokuvaharrastaja ja hänellä oli ainutlaatuinen lahja parodioida elokuvia, selittää Ranskan elokuva-arkiston johtaja Frédéric Bonnaud.
Käsikirjoittajan työssään Goscinny loi aina paljon viitteitä elokuviin, varsinkin Lucky Luke -sarjakuvissa. Morris ja Goscinny tekivät yhdessä lähes neljäkymmentä Lucky Luke -albumia. Jokainen teos on John Fordin, Leo McCareyn tai William Wylerin elokuvan parodia. Albumeissa on myös David Nivenin, Wallace Berryn tai Mae Westin kaltaisten näyttelijöiden pilakuvia.
Asterixin seikkailuista voi löytää myös paljon elokuvaparodioita. Asterix ja alppikukka -albumissa (1970) on yllättävä orgiakohtaus, joka viittaa Federico Fellinin Satyriconiin. Elokuva oli kiehtonut Goscinnyä niin paljon, että hän pyysi Albert Uderzoa ammentamaan siitä inspiraatiota.
Käsikirjoittaja pilkkasi myös Joseph L. Mankiewiczin Kleopatra-elokuvaa tekemällä parodian historian tuolloin kalleimman elokuvan mainoskampanjasta.
Asterix ja Kleopatra -albumin (1965) alkuperäisessä kannessa sanottiin, että tarinan tekemiseen vaadittiin 14 litraa tussia, 30 sivellintä, 62 pehmeää lyijykynää, 1 kova lyijykynä, 27 pyyhekumia, 30 kiloa paperia, 16 kirjoituskoneen värinauhaa, 2 kirjoituskonetta ja 67 litraa keskiolutta.
Goscinny teki elokuvaparodioita myös työskennellessään Pilote-lehdessä ja pilkkasi häijysti muun muassa Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (1968).
– Elokuva oli Goscinnyn suurin intohimo. Se oli hänelle jatkuva inspiraation lähde, mutta myös koko elämän haave. Hänellä on aina ollut sama ajatus, että hänestä tulisi elokuvaohjaaja, elokuva-arkiston johtaja Frédéric Bonnaud kertoo.
Sarjakuvien tekemisen rinnalla René Goscinny työskenteli myös käsikirjoittajana monissa televisiosarjoissa ja elokuvissa. Hän kirjoitti muun muassa Pierre Tchernian elokuvien käsikirjoitukset Teräsvaari (Le Viager, 1971) ja Les Gaspards (1972), jotka menestyivät erityisesti Ranskassa.
60-luvun lopulla René Goscinny toteutti lapsuudenunelmansa, kun hänestä tuli animaatio-ohjaaja. Hän ohjasi Asterix ja Kleopatra (1968) ja Lucky Luke Daisy Town (1971) -animaatioelokuvat.
Vuonna 1973 hän perusti Idéfix-animaatiostudion Albert Uderzon ja kustantaja Georges Dargaudin kanssa. Goscinny palkkasi studioonsa kymmeniä työntekijöitä, joiden mukana olivat muun muassa piirroselokuvaohjaaja Paul Grimault'n entiset animaattorit.
Idéfix-studio tuotti kaksi animaatioelokuvaa: Asterix valloittaa Rooman (1976) ja Lucky Luke Sotapolulla (1978). Goscinnyn kuolema vuonna 1977 johti animaatiostudion sulkemiseen muutamassa kuukaudessa. Seuraavana vuonna Goscinny sai postuumin Cesar-palkinnon elokuvateoksillaan.
Kirjailija Anne Goscinny on vakuuttunut, että jos hänen isänsä olisi saanut elää kauemmin, hänestä olisi tullut oikea elokuvaohjaaja. 40 vuotta Goscinnyn kuoleman jälkeen hänen luomansa hahmot ovat edelleen suosittuja ja heistä tehdään jatkuvasti elokuvia.
Goscinnyllä on nykyään oma katunsa Pariisissa Rue René Goscinny. Sille olisi voitu yhtä ansaitusti antaa nimeksi Rue Walt Goscinny, sillä Pilote-lehdessä työskennelleellä piirtäjä Marcel Gotlibilla oli tapana kutsua pomoansa tällä lempinimellä.
Näyttelyt Pariisissa:
René Goscinny, au delà du rire- näyttely, MahJ museossa maaliskuulle 2018 asti.
Goscinny et le cinéma - näyttely, Cinémathèque française maaliskuulle 2018 asti.
