Personal trainer Timo Haikarainen kertoo oman elämäntarinansa. Nuoruusiän pettymys vei pohjan haaveilta ja kiloja kertyi nopeaan tahtiin. Intissä entinen karateka huomasi raahustavansa joukon hännillä. “Jokainen tapaus ja tarina opettavat meille jotain, toivottavasti tämä omanikin", sanoo Haikarainen, jonka elämäntehtävä on tukea ihmisiä kohti parempaa kuntoa.
”Taisteluharjoitus.
Sydämeni hakkaa, keuhkoni ovat räjähtää hapenpuutteeseen.
Kaadun polvilleni hämärtyvässä talvisessa metsässä, enkä ole päästä ylös. Jalat ovat niin maitohapoilla, että ne eivät tottele käskyjä.
Olen joukon viimeinen, ja edellisen taistelijan selkä liikkuu sekunti sekunnilta kauemmas, kunnes en näe sitä enää.
En jaksa enää liikuttaa ylipainoista kehoani senttiäkään… ”
Kokemus on todellista totta menneisyydestäni.
Pikku-Timo näyttää isoille pojille
Kaikki alkoi pihapeleistä, joissa piti näyttää naapurin isoille pojille. Sitten tutustuin yleisurheilukentän mustaan hiilimurskaan, isukin ohjeistuksella.
Urheilusta tuli rakas osa lapsuuden aikaa. Pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa, koripalloa ja pesäpalloa.
Varhaisessa teini-iässä löysin karaten ja muut kamppailulajit. Joukkuelajit jäivät nopeasti ja satsasin kaiken kamppailulajien harrastamiseen. Ne olivat pitkälti yksilöurheilua.
Olen vahvasti introvertti, ryhmässä nopeasti tarkkailijan rooliin vetäytyvä ja ujouden takia joskus tylyksikin mielletty.
Minulle yksilölajit sopivat kuin nyrkki silmään. Löysin niistä keinon kilvoitella ensin itseäni vastaan, uppoutua sataprosenttisesti harjoitukseen ja kontrolloida itse kaikkea harjoittelussani.
En koe höntsäporukassa pelailua omakseni tai erityisen rentouttavaksi. Puntin nostaminen omassa kuplassani - tai korkeintaan hyvä ystävän kanssa - on minua varten.
Vimmaista treeniä teini-iässä
Urheilun lisäksi musiikki oli lempiharrastukseni.
Omistauduin teini-ikäisenä lähes pakkomielteisesti harrastuksilleni. Nautin joka sekunnista.
Liikunnassa huono puoli oli se, että sitä pystyi treenaamaan vain pari tuntia päivässä.
Mutta kitaransoitto.
Kun sormenpäihin tuli parin ensimmäisen viikon jälkeen känsät, pystyi soittoa treenaamaan koko ajan. Ja sen myös tein. Treenitunteja kertyi 6 - 8 päivässä, vähintään.
Tähtäin ja haaveet olivat selvät – minusta tulee muusikko.
Jatkoin silti urheilemista, sillä se oli toinen intohimoni. Kilpailin karatessa ja harjoittelin sitä äärimmäisen tosissani.
Mutta sitten tapahtui jotain mikä muutti kaiken.
Identiteettikriisi iskee
Palatessani bänditreeneistä korvat soivat aina hieman. Mutta se meni aina ohi.
Eräänä aamuna korvassa olikin pieni kohina edelleen. Pelästyin hieman ja aloin suojata korviani tulpilla.
Onneksi en saanut hankalaa ja arkea haittaavaa tinnitusta, mutta jokin oli kuitenkin vialla. Korvani alkoivat muuttua meluherkiksi.
Lähes päivittäinen bändisoitto sai aikaan sen, että esimerkiksi autonovea kiinni lyötäessä tuntui kuin korvaani olisi isketty puukko.
Korva kesti soittamista enää kerran viikossa, jos sitäkään.
Oli kuin pommi olisi pudonnut päälleni. Valtava päättäväisyys ja selkeä visio ammattiurasta soittajana alkoi romuttua.
Vietin lukemattomia unettomia öitä kiroten kohtaloani: ”Miksi tämän piti sattua juuri minulle?”
Kaikki läskiksi
Myöhäisessä teini-iässä coping-keinot hankaluuksien selvittämiseksi eivät aina ole parhaita mahdollisia. Vedin homman läskiksi.
Aloin syödä epäterveellisesti ja käyttää enemmän alkoholia. Lopetin liikunnan kokonaan.
Painoni alkoi nousta nopeasti ja lihoin reilussa vuodessa yli 25 kiloa.
Karaten kilpailuluokastani painoni nousi kokonaisuudessaan 31 kiloa.
En tiedä, olisinko jatkanut samalla tavalla, olisinko edes hengissä enää tai milloin muutosta olisi tapahtunut, jos olisi tapahtunut, ellei eteen olisi tullut vedenjakajaa: Syömisen ja juomisen täyttämän arkeni oli pakko muuttua – armeijan harmaat kutsuivat.
Rapakuntoisena intin rääkissä
Armeijassa törmäsin todella yllättäviin juttuihin, johonkin täysin ennen kokemattomaan.
Olin ennen armeijaa jatkuvasti isommiksi muuttuvista vaatteistani huolimatta ajatellut vähintään alitajuisesti, että ”minähän olen edelleen se huippukuntoinen, 26 leukaa vetävä ja salamannopeita kiertopotkuja tekevä 65-kiloinen taistelukone”.
Mutta nyt olin uudessa ympäristössä ja uudessa kehossa. Kukaan ei tiennyt, että olin ollut menestyvä urheilija hiljattain.
Viimeiset muistoni ryhmässä liikkumisesta olivat ajalta, jolloin olin porukan paras – se kovakuntoisin, aina keulilla.
“Perä jää!”
Lähdimme ensimmäiselle marssille. Minulla oli kehossani 30 kg ylimääräistä rasvaa ja siihen päälle taisteluvarusteet.
Lähdin reippaasti liikkeelle, mutta en pysynytkään muiden perässä!
Keuhkoni olivat pakahtua, mutta nyt se ei tapahtunut hiihtokilpailun loppusuoran voitokkaassa kirissä, vaan kävellessä – tai oikeammin hiljaa raahustaessa.
Ryhmä huusi: ”Perä jää!”. Siellä perässä olin minä.
Tunsin muiden säälivien, ehkä vihaistenkin katseiden porautuvan kehooni, kun raahustin pää painoksissa ryhmän luo. Harjoitus oli täysi fiasko takiani.
Kun palasimme harjoituksesta, alikersantti kysyi: ”Haikarainen, oletteko te koskaan kuntoillut?”
Silloin se pamahti tajuntaani.
Olin se porukan pullukka, joka ei pääse mihinkään.
Tälle on tultava loppu!
Tuli kuntotestin vuoro.
Tartuin tottuneesti leuanvetotankoon, mutta keho ei noussutkaan leikitellen ylös. Se ei liikkunut mihinkään.
En saanut yhtään leukaa.
Katselin kasarmilla karun pesuhuoneen peiliin. ”Tälle on tultava loppu”, totesin.
Ensimmäinen uho ei riittänyt aloittamaan muutosta. En saanut itseäni liikkeelle, ja löysin illalla itseni punkastani Marabou-levyn ja sipsipussin kanssa. Tarvitsin innoitusta.
Yhdeksi innostajakseni nousi Bruce Lee, kamppailulajien legenda, joka treenasi aikoinaan sekä kroppaansa että mieltään huippukuntoon. Hän treenasi kovaa, söi terveellisesti ja kehitti ajatteluaan tietoisesti.
Luin kasarmilla Brucen kirjaa ja Black Belt -lehden juttuja hänestä. Se antoi virtaa ja homma alkoi rullata. Aloin iltavapaalla lenkkeillä ja nostella puntteja kasarmilla.
Alokasaikana painoni putosi kuusi kiloa, mutta olin edelleen selkeästi ylipainoinen, sillä luontaisesti superhoikan rakenteeni takia kehossani oli paljon rasvaa.
Muutos pääsee käyntiin
Elin koko armeija-aikani ylipainoisena ja tuolloin sain omakohtaisesti kokea ”Jahas, tämä alikersantti on ainakin ollut ruoka-aikaan kotona” ja ”Tsiigaa tota läskiä” -kommentit.
Se ei tuntunut ylentävältä.
Kunto alkoi kuitenkin kohentua, ja kiskoin 14 leukaa kotiutuskuntotestissä, vaikka maha vielä vyötäröllä roikkuikin.
Kun pääsin siviiliin joulun alla, laadin tavoitteen, että seuraavaan kesään mennessä kilot lähtee. Piste.
Treenasin kovaa ja söin hieman epäoptimaalisesti ja vähänlaisesti. Tietoa aiheesta minulla ei ollut tuolloin vielä liikaa – kokemuksesta puhumattakaan.
Pudotin neljässä ja puolessa kuukaudessa hieman yli 20 kiloa ja olin entisissä mitoissani vappuna.
Samalla valtava kiinnostus kehon toimintaa kohtaan oli herännyt ja palasin karaten valmentamiseen. Aloin myös valmentaa yleisurheilussa, ja lähdin suuntaamaan kohti liikunta-alaa.
Parempaan kuntoon
Päästyäni armeijasta opiskelin pari vuotta kaupallista alaa, valmensin myös jatkuvasti.
Vuonna 2002 hyppäsin täysin liikunta-alalle. Tie vei Kisakallion urheiluopiston kautta Jyväskylän yliopistoon liikuntabiologian laitokselle.
Siitä lähtien työnäni on ollut hyvin erilaisella kuntotasolla olevien ihmisten valmentaminen parempaan kuntoon.
Oman tarinani ja ammattini kautta olen oppinut, miten tärkeää tasaisten rutiinien luominen on.
Onneksi pääsin itse niihin rutiineihin kiinni armeijan jälkeen ja onnistuin muuttamaan ne – painonpudotuksen jälkeen – riittävän joustaviksi. Hyvät rutiinit ovat kannatelleet minua siitä saakka.
Eräs asiakkaani sanoi hiljattain: ”Tärkein juttu mitä olet opettanut minulle tähän mennessä on se, että AINA tulee JOTAIN”.
Jep.
Elämä on nurjasti ajateltuna vastoinkäymisten jono. Välillä tulee eteen isoja sellaisia, välillä pieniä. Ja niiden kohdalla ei aina ole helppoa. Mutta se, että tiedostaa näitä vastoinkäymisiä AINA tulevan, on todella tärkeää –erityisesti elämäntapamuutoksessa.
Raiteille takaisin pyrkiminen kannattaa. Joskus se voi olla pitkä prosessi. Joskus lyhyempi.
Toimivat hyvinvointirutiinini
Oppimaani ja opettamaani olen yrittänyt myös itse soveltaa ja hahmottaa myös sen, että aina ei voi tai tarvitse treenata todella paljoa - tai vaikkapa syödä erittäin kurinalaisesti.
Riittää, että riittävät hyvinvointirutiinit pyörivät.
Jos ne pyörivät, on vaikea voida fyysisessä mielessä kovin huonosti (toki olettaen ettei ole mitään sairautta).
Pyrin siihen, että valtaosana päivistäni ja viikoistani toteutuu seuraavat:
- Päivittäin hedelmiä, vihanneksia ja marjoja joka aterialla, yhteensä niitä tuppaa kertymään 700 – 800 g päivässä. Hyviä rasvoja siemenistä, pähkinästä ja kalasta. Hiilarihydraatit suht järkevistä lähteistä ja ok maltillisella määrällä, kun en treenaa määrällisesti paljon. Vähärasvaista proteiiniruokaa, kuten kanaa, kalaa ja maitotuotteita kohtuudella useimmilla aterioilla.
- Jonkinlaista kontrollia herkkujen ja suolaisten roskaruokien kanssa. Tässä ei tarvitse olla liian nipo, mutta ei nyky-ihminen näitä voi yksinkertaisesti syödä aina silloin kun mieli tekee.
- Vähintään kaksi jonkinlaista lihaskuntotreeniä viikossa. Usein se on salitreeni työpäivän yhteydessä. Joskus leuanvetoja ja punnerruksia puistossa.
- Mahdollisimman paljon kävelyä. Tätäkin kirjoitan kirjastossa, jonne kävelin kaksi ja puoli kilometriä. Hienoa, jos useimpina päivinä kertyy vähintään 10 000 askelta. Mielelläni nostan sykettä vaikkapa intervallilla kerran viikossa. Näin hapenottokykyni pysyy yllä.
- Riittävä satsaus uneen. Välillä tulee kiireisiä jaksoja, jolloin jään 7 - 8 tunnin tavoitteestani. Mutta myös tässä on tärkeää, että ei a) friikahda yksittäisistä poikkeamista ja b) suhtautuu tilanteeseen ratkaisukeskeisesti, sillä jatkuvat 4 - 6 tunnin yöunet eivät yksinkertaisesti toimi. Sitten hieman palikoita uuteen järjestykseen ja unelle löytyy tilaa.
Näillä hyvinvointirutiineilla minä pysyn kunnossa. En huippukunnossa, mutta kunnossa.
Jos haluan jollain aikajaksolla jotain tavoitteellista, lisään silloin harjoittelua tai teen ruokailusta systemaattisempaa. Ja muuten, kuvaamallani treenimäärällä sohvaperunakunto kohoaa kohisten, eli kenenkään ei tarvitse hyvinvointitavoitteen suhteen treenata aamusta iltaan!
Minulle nämä ovat automaattisia tapoja, ja tapojen muodostamisesta on kyse elämäntapamuutoksessa. Niiden luominen ei tapahdu hetkessä, mutta sinäkin pystyt kyllä itsellesi niitä luomaan. Pikku hiljaa.
Pysy muutoksen tiellä
Hyväksy se, että kyse on kokonaisuudesta, jossa riittävä määrä muuttujia tarvitsee olla kohdallaan. Kaiken ei tarvitse olla.
Voimakkaan mustavalkoiset ajatustavat, pakkoliikunta, ”kielletyt ja sallitut” ruuat ynnä muut ehdottomuudet ovat ajatuksia ja asioita, joista Vaakakapina toivottavasti auttaa sinua pääsemään eroon tai pysymään erossa.
Innostavaa tässä vuosien, tai oikeastaan jo vuosikymmenten, varrella on ollut mahdollisuus todistaa ihmisen muutosta.
Kaikkea ei ole pakko tehdä super-nopeasti.
Kaikkea ei ole pakko haukata kerralla.
Mutta muutoksen polku on niin valtavan hieno, että tippa tulee edelleen linssiin vähintään viikoittain, kun kuulen ihmisten kertovan heidän elämänsä mullistuneen parantuneen kuntotason kautta –joskus merkittävään painonpudotukseen yhdistettynä, joskus ei.
Se fiilis, kun pystyy taas kirmaamaan lasten tai lastenlasten kanssa.
Kun pystyy omin voimin nousemaan portaat tai vaikka kymmenet portaat.
Kun juoksee ensimmäisen kerran elämässä ensin puoli kilometriä, sitten kilometrin, sitten kymmenen kilometriä!
Silloin palaan noihin muistoihin armeija-ajalta ja pyrin miettimään, miltä tuo muutos hankaluuksineen tai toisaalta onnistumisen iloineen tuntuu silloin, jos takana ei ole paria vuotta (kuten itselläni), vaan 10, 20, 30 tai jopa 50 vuotta heikkokuntoisena ja ylipainoisena.
Tunne uudesta pystyvyydestä tehdä juttuja, joihin ei ole koskaan kyennyt on parhaillaan järisyttävää. Kovin monessa muussa työssä ei tällaisessa pääse auttamaan, näissä muutoksissa tukemaan ja niitä vierestä ihastellen seuraamaan.
Siksi jatkan tätä työtäni varmasti lopun elämääni.
Siksi jatkan myös Sinun kannustamista kohti parempaa hyvinvointia treenin ja terveellisen syömisen kautta!
Terveisin Timo
Vaakakapinan liikunta-asiantuntijana toimiva personal trainer Timo Haikarainen on liikunnan monitaituri, joka yhdistää käytännön kokemustaan viimeisimpään tutkimustietoon. Koulutukseltaan hän on liikuntafysiologi.
Tämä artikkeli on osa Vaakakapinan miesteemaa, jonka tarkoituksena on tehdä myös miesten ulkonäköpaineet ja kehovihan kulttuuri näkyväksi.
