Hyppää pääsisältöön

Antti Heikkinen: "Sinä oot ruma, lihava ja ärsyttävä!"

Kolumnistikuva KC
Kolumnistikuva KC Kuva: Otto Virtanen Antti Heikkinen (kirjailija),KulttuuriCocktail

Aluksi on sanottava, että tämä ei ole huomiohorottelua, vereslihaista traumanpurkua tai säälipisteiden keräämistä. Tämä tuli vaan mieleen.

Tässä viikolla nimittäin julkaistiin muuan kolumni, jonka kirjoittaja käsitteli kaupassa yhyttämänsä kassajonottajan pukeutumistyyliä. Kolumniin itseensä en ota kantaa, mutta kolumni ja eräs toinen tämänviikkoinen tapaus nostivat mieleeni muutamia omakohtaisia ajatuksia.

Omasta mielestäni en ole ollut normaalivartaloinen oikeastaan koskaan. Alaluokilla olin heiveröinen, koska liian isojen kitarisojen vuoksi podin jatkuvaa angiinaa ja ruokalystit olivat vähissä. Kun risat leikattiin, heippastelin anemian ja puberteetin tullessa pyöristyin vallan miehekkäästi.

Lisäksi suuntasin mielenkiintoni Matti Kassilan elokuviin, Tapio Rautavaaran musiikkiin ja kotimaisiin klassikkokirjoihin, vaikka porukassa pysyäkseni minun olisi pitänyt popittaa HIM-yhtyettä, lukea Tolkienia ja pieraista jokaista kotimaista leffatuotantoa pyörittävää kuvaruutua kohti.

Omasta mielestäni en ollut outo, olin omanlaiseni.

Oli minulla kavereita, mutta outona minua pidettiin. Omasta mielestäni en ollut outo, olin omanlaiseni.

Koska erilaisuutensa vuoksi oudonkirjoihin joutuvat ovat otollisia sormellaosoiteltavia, kehitin suojakseni pellen roolin ja jalostin outouttani entisestään.

Ostin tamperelaiselta kirpputorilta pitkän villakangaspalttoon ja neulotin mummolla jumalattoman pitkän kaulahuivin, laiminlöin siisteyttäni ja kuvittelin olevani parempikin boheemi. Siihen päälle pärähti äreä akne, jota ei jostain syystä hoidettu lääkärin tropeilla, vaan luontaistuotteiden verkostomarkkinointiin hurahtaneen naapurinemännän kauppaamilla kusenhajuisilla öljykapseleilla. Paino sanalla yritettiin, enemmän tropit taisivat lärvini mätäpäitä lisätä kuin vähentää.

Olin teini-ikäisen itseni kanssa melko eksyksissä, mutta sieluni navigaattorista katosi viimeinenkin signaali yhden lauseen myötä. Lause kuului seuraavasti:

- Sinä oot ruma, lihava ja ärsyttävä.

Määritelmää pahensi se, että sanoja oli tyttö.

Kun teinipoika ihastuu, niin siitä ulospäin näkymättömästä tunteiden ilotulituksesta on leikki etäällä.

Vielä pahempaa oli se, että olin häneen aika ihastunut. Ja kun teinipoika ihastuu, niin siitä ulospäin näkymättömästä tunteiden ilotulituksesta on leikki etäällä.

Kaikista pahinta oli kuitenkin se, että muidenkin mielestä tyttö tuntui olevan oikeassa ja vähän mietiskeltyäni tulin itsekin samaan lopputulokseen. Ärsyttävyyden myöntäminen ei tehnyt tiukkaakaan, semmoinen länkyttävä punaniskahan minä olin, mutta kotona peilin edessä päästin pitkän itkun.

Siitä lähtien sanat pyörivät mielessäni päivittäin ja jos eivät pyörineet, niin pistäytyivät. Olivat ne toisaalta hyvästäkin, koska ryhdyin kuntoilemaan, huolehtimaan siisteydestäni ja laihdutinkin – kunto kasvoi ja terveyskin koheni.

Pelleroolini vuoksi olin varmasti ärsyttävä edelleen. Kylillä ollessani pyörin ikäisteni porukoissa ja pidin huolen siitä, että minun ympärilläni ei hassuista sutkauksista uupeloa tullut. Siitä huolimatta muistan teinivuosistani parhaiten tunteet omasta rumuudestani ja lihavuudestani, vaikka olisi siellä varmasti paljon mukavampaakin muistamista.

Aikuistuessani huomasin tulevani yhä useammin hyväksytyksi ilman pelleilyjäkin, luovuin ylipitkästä huivistani ja vanha trauma nosti päätään yhä harvemmin. Voimakkaimmin se taisi iskeä ikeneen, kun putosin Teatterikorkeakoulun pääsykokeista – ensimmäiset ajatukseni olivat heti, että eihän sinne rumia ja lihavia oteta. Melko pian sentään ymmärsin, että saattoi siihen putoamiseen olla osuutta muillakin asioilla.

Sen jälkeen olen pärjännyt ulkomuotoni kanssa ihan hyvin, mutta lopullisesti pääsin rumuudestani ja lihavuudestani eroon vasta sen toisen tämänviikkoisen tapauksen myötä.

Hävetti. Katsoin peiliin, sekä konkreettisesti että henkisesti. Huomasin olevani tarpeeksi kypsä toteamaan, että väliäkö hällä.

Osallistuin maanantaina erään televisio-ohjelman kuvauksiin. Valmista ohjelmaa tiistaina katsellessani huomasin, että siellähän istuu keski-ikäistyvän ja itsensä kanssa sinuiksi päässeen aikamiehen sijasta yläasteelainen poika, jonka otsasta hohkaa vain yksi ajatus: Voi kun en näyttäisi rumalta ja lihavalta.

Hävetti. Katsoin peiliin, sekä konkreettisesti että henkisesti. Huomasin olevani tarpeeksi kypsä toteamaan, että väliäkö hällä.

Lopuksi haluan korostaa, ettei alussa mainitussa kolumnissa kutsuttu ketään rumaksi ja lihavaksi. Itse kuitenkin käytän näissä asioissa nyrkkisääntönä lapsuudestani tuttua opetusta: Näkö on kuin Luoja luop, tavat on kun ite tahtoo.

Rohkenisin väittää, että huompiakin elämänoppeja on olemassa.

Ja olen muuten sivumennen sanoen sitäkin mieltä, että suomalais-ugrilaisessa vartalossa ei ole mitään vikaa.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Korjattu kirjoitusvirheitä 10.11.2017

Lisää ohjelmasta

  • Kitaranrakennusblogi, osa 7: Vauhtisokeutta

    Jonni Roos tekee kitaranrakennushankkeensa ensimmäiset mokat

    Rohkaistuneena ensimmäisen verstaskäyntini onnistuneesta höyläys-sessiosta, palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle, Espooseen. Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi.

  • Siri Kolu: Koputetaan puuta eli kehumisen valtava voima

    Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus!

    Kehuminen on näkyviin piirtämisen taito. Sen taito ja oikeus on kaikilla meillä. Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon, kehottaa kirjailija Siri Kolu.

  • Suomalaisia tv-aarteita: Hyvät herrat

    Kertomus Hyvät herrat -tv-sarjan tekemisestä

    KulttuuriCocktail kertoo suomalaisen televisiohistorian omaperäisimmistä sarjoista. Viidentenä tv-helmenä on Pertti Melasniemen ohjaama ja Lasse Lehtisen ja Aarno Laitisen käsikirjoittama Hyvät herrat, jota esitettiin MTV3:ssa 1990–1996.