Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Kieltolaki pääkuva

Kieltolaki toi rikollisille erävoiton – poliisi kärsi pahasti alivoimasta

Vene täynnä spriikanistereita.
Takavarikoituja pirtukanistereita Helsingin Pohjoissatamassa. Vene täynnä spriikanistereita. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo CC BY 4.0 Kieltolaki

Kieltolain voimaantulo toi rikoksen piiriin toimintaa, josta poliisilaitos ei olisi aiemmin ollut moksiskaan. Aiemmin sallitut asiat, kuten alkoholin nautiskelu ravintolassa tai asunnossa, alkoholin hallussapito tai lievä päihtymistila, nostivat rikosten määrän taivaisiin yhdessä yössä.

Hikikarpalot alkoivat kohota poliisien otsille mahdottoman tehtävän äärellä: Siinä, missä rikosten määrä kasvoi lain myötä räjähdysmäisesti, poliisimiehityksen volyymi junnasi paikallaan. Esimerkiksi Helsingin poliisilaitokselle perustettiin oma kieltolain eli väkijuomalain valvontaryhmä, johon lähinnä siirreltiin työvoimaa muilta osastoilta.

Vaikka koko tilanne vaikuttikin koituvan poliisien tappioksi, virkaintoa kyllä riitti. Noin puolet etenkin Helsingin poliisilaitoksen poliiseista oli nuoria, 20–30-vuotiaita miehiä. Vastikään ammattiin astuneilla poliiseilla riitti motivaatiota ja intoa narauttaa lain uhmaajia.

Putkat täyttyivät juopoista ääriään myöten täyteen viikosta toiseen.

Putkat täyttyivät juopoista ääriään myöten täyteen viikosta toiseen. Kerrotaan, että eräskin Kaisaniemen lammikosta ongittu juoppo oli nostettu hellalle kuivumaan tilanpuutteen vuoksi.

Virkaintoisuus ja tosikkomielisyys kieltolain suhteen nostivat poliisin pilkan kohteeksi tietyissä piireissä. Vaikka Helsingin poliisilaitos takavarikoikin 244 500 litraa väkijuomia pelkästään vuonna 1931, oli koko homma loppujen lopuksi yhtä hyödyllistä kuin hiekkarannan lakaiseminen. Poliisin saavuttama kieltolakirikollisuus oli pelkkä jäävuoren huippu, mitä monet rikolliset pitivät tietenkin huvittavana.

Vain murto-osa jäi kiinni

Helppo raha voitti kiinnijäämisen riskin ja väkijuomabisnes kukoisti. Pirtua saattoi löytää mistä vain – savupiipuista, kellareista, ullakoilta, huonekaluista, lumihangesta, avannoista, kattorakenteista, autojen salaluukuista, kukkalähetyksistä… Mitä innovatiivisempi piilotuskeino, sitä varmempi menestys viinakaupoilla. Pirtua oli tosin tarjolla kaikkialla niin paljon, että kiinnijääminen oli vain erittäin huonoa tuuria.

Vaikka katujen ja kahviloiden puhdistaminen väkijuomista tuntuikin olevan mahdoton tehtävä, jostain oli aloitettava. Tulli vahti meriliikennettä, raittiuspoliisit partioivat epäilyttävillä alueilla ja kieltolakietsivät tekivät ratsioita ilmiantojen perusteella.

Rehellistä kansaa soviteltiin poliisin tärkeäksi apuvälineeksi varsin sujuvasti – ilmiantokorvaukset toimivat hyvänä motivaationa urkkijoille ja ilmiantajille. Myös salakuljettajat ja trokarit saattoivat itse kampittaa toisiaan ilmiantamalla kilpailijoitaan.

Poliisit saivat itsekin lisätienestiä takavarikoidusta pirtulastista sekä huutokaupatuista rikoksentekovälineistä, mikä tietenkin antoi lisävirtaa työpäiviin. Se olikin tarpeen. Hengenvaaralliset, uhrejakin vaatineet takaa-ajoepisodit ja salakuljetusveneiden kärkkyminen Lauttasaaren rannassa aamuviideltä vaativat todellista kutsumusta poliisin työhön.

Poliiseja poseeraamassa pirtukanistereiden vierellä kieltolain aikaan.
Joskus poliisia lykästi. Kun pirtua löytyi, sitä saattoi löytyä satoja litroja. Poliiseja poseeraamassa pirtukanistereiden vierellä kieltolain aikaan. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0 Kieltolaki

_____________________________________________________________________________________


Lähteet: Jonna Pulkkinen: Kieltolaki – Kielletyn viinan historia Suomessa,
Autonomian alusta etykin aikaan: historiikki Helsingin poliisilaitoksen vaiheista 1986–1976, Helsingin poliisilaitoksen historia 1826–2001,
Suomen naisten vuosisadat 4 Tiennäyttäjät,
Helsingin poliisilaitos. Väkijuomalakiosasto
Cb I:1 Poliisitutkintapöytäkirjat (1931 - 1931),
Helsingin poliisilaitos. Väkijuomalakiosasto
Cb I:4 Poliisitutkintapöytäkirjat (1929 - 1929)

Kommentit

Kieltolaki

#Kieltolaki -roolipelin Tweetit (9.11.-15.11.2017)