Onko Espanja pelkkä kuori?

Leijuuko nationalismin aave Euroopan yllä? Kun nykyisen globalisaation tai Euroopan unionin syventymisen ja laajentumisen vastustus lisääntyy, hyötyvätkö siitä juuri kansallismieliset, nationalistiset voimat?
Katalonialainen Javier Ruiz Portella käsittelee `Espána no es una cáscara´ – ´Espanja ei ole pelkkä kuori´ – näitäkin kysymyksiä vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan, jota silloin tuoreeltaan esiteltiin. Osuiko hän silloin oikeaan arvioissaan?

Espanja Kirja Espana no es una cascara Espanja

”Mikä liikuttaa nationalistista ihmistä, tätä ihmistä, joka toisaalta käyttää hyväkseen universaalisia arvoja – järkeä, konsumerismia ja utilitarismia eli oppeja kuluttajuudesta ja hyötyfilosofiasta sekä tuottavuudesta – ja joka toisaalta pitää kiinni kaikesta sellaisesta, jota voidaan kutsua irrationaaliseksi, palasesta maata, menneisyydestä, kielestä…, miksi häntä liikuttaa sellaiset asiat, joista kukaan ei oikeastaan maksa mitään, ilmiselvästi hyödyttömät asiat, varsinkin siitä näkökulmasta, että ne eivät tuo tähän aikakauteen mitään uusia rikkauksia?”

Barcelonassa vuonna 1947 syntynyt Javier Ruiz Portella itse on tarkastellut maailmanmenoa suurimman osan aikuiselämästään ulkomailla, Belgiassa, Unkarissa ja Romaniassa, mutta on palannut kotikaupunkiinsa jo runsas viisi vuotta sitten. Kokemuksiensa valossa hän pyrkii kirjassaan ensisijaisesti tarkastelemaan nationalismia siinä muodossa, jossa hän sen kuitenkin parhaiten tuntee eli oman kansansa, katalonialaisten keskuudessa esiintyvää kansallismielisyyttä. Espanjan keskusvaltiota repivät rikki mm. baskien, galicialaisten, kanarian saarelaisten ja katalonialaisten tiukat nationalistit, joista näkyvin on tietysti baskien kiihkomielinen ja pommiräjähdysten sävyttämä nationalistien joukko, mutta onko Kataloniassa esiintyvä rauhanomainen nationalismi pohjimmiltaan sen parempaa, hän kysyy?

”Kuten hyvin tunnettua, katalonialaista nationalismia voidaan luonnehtia (päinvastoin kuin monia muita nationalismeja, menemättä baskimaata kauemmas) siten, että se pyrkii tavoitteisiinsa ehdottomasti väkivallattomin keinoin, demokratiaa puolustaen ja suvaitsevaisesti: kiitettäviä ominaisuuksia…sellaisia, joissa tarkemmin katsoen ei ole paljon kiittämistä, sillä eihän kukaan oikeasti kiitä siitä, ja ihan järkevin perustein, ettei kunniallinen ihminen juokse kadulle, vedä pistooliaan esille ja tapa lähimmäisiään.”

Portellan mielestä väkivallattomuus ei siis ole nationalismille hyve vaan itsestään selvä lähtökohta yhteiselolle. Hänen mukaansa ei nimittäin ole takeita, että tänään vallitseva näennäisen hyvä tilanne ei voisi huomenna muuttua, koska nationalismin olemus on jo sellaisenaan hänen mielestään vaarallinen.

”Suuri pelko on, että nationalistit kokevat onnettomuutena juuri sen, mille koko katalonialainen identiteetti on vuosisatojen ajan rakentunut ja jolle rikkautemme perustuu eli tämän olemisemme syvän kaksinaisuuden, koko perusteellisen elävän kahden kielen toisiinsa limittymisen ja näiden kahden kulttuurin yhteen kietoutuneet juuret: Katalonian erikoislaatuisuuden, jonka jaamme yhdessä kaikkien espanjalaisten kanssa.”

Portella kokee ja näkee tilanteen valtavan paradoksaalisuuden, mutta ei halua Katalonian kulkevan yksintein Baskimaan tietä vaikka heiltä on paljon opittavaakin.

”Tällä hetkellä ainakin Baskimaassa nationalismin vaarat tajutaan ja enemmistö ihmisistä haluaa estää nationalistien päämäärät. Niinpä nationalistinen terrori on liimannut ihmiset tiiviisti yhteen ja opettanut torjumaan sitä luomalla terrorismin vastaisen sosiaalisen ja poliittisen liikkeen, mutta Kataloniassa ei ole syntynyt mitään vastaavaa. Jos esimerkiksi yli puolet baskeista ei epäröi samaan hengenvetoon määritellä itseään baskeiksi ja espanjalaisiksi, ei samaa voi sanoa katalonialaisista, vain pieni osa heistä määrittelee itsensä yhtä aikaa katalonialaiseksi ja espanjalaiseksi.”

Portella sanoo, että häntä kiinnostaa ennen kaikkea yrittää ymmärtää mitä nationalistit oikeasti ajattelevat ja minkälainen näkemys heillä on maailman tulevasta kehityksestä. Sopiiko esimerkiksi käsite espanjalaisuus siihen. Espanjahan ei ole perinteinen kansallisvaltio vaan puhtaasti imperialistisen kehityksen synnyttämä kuningaskunta, eräänlainen liittovaltio, joka koostuu monista autonomisista- ja kielialueista.

”Espanjalaisuus, kuten mikä tahansa identiteetti, ei merkitse muuta kuin määrättyä henkeä, tiettyä mielentilaa, määrättyä tapaa sijaita tässä maailmassa, ylöskirjattua tietoisuutta tietystä menneisyydestä, tunnetta yhteisesti käytetystä kielestä. Ja tämä erityisesti espanjalainen mielentila (joka yhtä hyvin voisi olla esimerkiksi saksalainen, ranskalainen tai italialainen) ei täysin voi liueta Euroopan taloudellisen ja poliittisen yhdentymiskehityksen mukana ja viedä mukanaan kaikkea sitä vanhaa vihaa ja kaunaa, jota maanosa on historiansa aikana kokenut, ei vaan moninaiset identiteetit säilyvät Euroopassa.”

Portella itse ei siis näe mitään erityistä ristiriitaa kansallisten identiteettien säilymisen ja eurooppalaisen yhdentymiskehityksen välillä. Samoin kuin hän ei näe ristiriitaa myöskään katalonialaisuuden ja espanjalaisuuden välillä. Vaikka siis Portella ei näe ristiriitoja tai ei halua nähdä niitä, monet muut näkevät.

Katalonian kansallismielisille tärkein asia on luonnollisesti oma kieli, katalan.

Mutta Portella sanoo kirjassaan, että

”Kukaan, ei edes tiukin katalonialainen itsenäisyysintoilija ole niin hullu, että voisi kuvitella kokonaan lopettavansa espanjan kielen käytön Kataloniassa. ”Mutta entä jos sittenkin..” Mutta kun ei voi, se olisi suuri onnettomuus. Millä kielellä katalonialaiset sitten kävisivät kauppaa muun Espanjan kanssa? Ja miten tultaisiin toimeen miljoonien Kataloniassa vierailevien turistien kanssa? Se on siis mitä selvintä: espanjan kielen asemaa ei saa Kataloniassa horjuttaa.”

Moni kutsuisi Javier Ruiz Portellaa myöntyväisyysmieheksi tai reaalipolitiikoksi, joista meillä Suomessakin on viime vuosisadalta sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Kataloniaan on aikojen saatossa muuttanut kolme miljoonaa alkuperäisesti espanjan kielistä, eli heitä asuu siellä lähes samassa suhteessa kuin Virossa asuu venäjänkielisiä. Kirjansa yhdessä luvussa Portella pohtiikin onko aito kaksikielisyys todella mahdollista. Hän mainitsee Belgian, Quebecin, Irlannin ja Bretagnen esimerkkeinä huonosta kahden kielen rinnakkaiselosta. Baltian tilannetta hän ei näytä tuntevan eikä hän liene vieraillut koskaan Suomessakaan, jota sentään pidetään jossain määrin kaksikielisyyden mallimaana,

Näin Portella muistelee omaa nuoruuttaan, aikaa, jolloin Espanjassa vallitsi fasistinen Francon diktatuuri ja Kataloniakin eli Madridin vallan puristuksessa.

”On selvää, ettei kahden kielen käyttämisestä syntynyt meille selkeätä identiteettiä, emme saaneet minkäänlaista opetusta katalonian kielellä ja sanavarastomme oli espanjaksi paljon rikkaampi. Luimme huonosti katalaanin kielellä, kirjoitimme vielä huonommin, ystävillemme lähetimme säännönmukaisesti kirjeemme espanjan kielellä ja niin teimme jopa omille vanhenmillemmekin, vaikka heidän kanssaan puhuimme sentään pelkästään katalaania. Mutta tämä epänormaali tilanne on päättynyt kokonaan jo jokin aika sitten. Ja nyt demokratian aikana olemme ajatelleet sitä miten tilanne edelleen normalisoituu huomenna. Mutta mielestäni tämä normalisoituminen merkitsee täydellistä vastakohtaa sille, mitä nationalistit ajavat eli puhtaasti katalaanin kielistä Kataloniaa.”

Silti Portella myöntää, että ylivoimainen enemmistö katalonialaisista on sitä mieltä, että kaksikielisyys on cojo- eli rampa tai viallinen olotila. Siksi castellanoa eli espanjan kieltä käytetään lähinnä takaamaan parempi työpaikka tai ylipäänsä kun halutaan parempaa menestystä elämässä.

”Katalonian perustuslain kirjaimesta ei voi erehtyä kun siinä sanotaan, että katalonian kieli on Katalonian virallinen kieli ja tämä menee kaksikielisyyden periaatteen edelle.”

Jos tilanteen annettaisi vain elää ja molemmat kielet – katalonia ja espanja – saisivat vapaasti kehittyä ja Katalonia jatkaisi nykyistä pitkälle autonomista elämäänsä osana Espanjaa, niin mikä silloin itse asiassa olisi ongelma, kysyy Javier Ruiz Portella. Miksi nationalisteille ei nykytilanne kelpaa?

”Mitä pahoinvointia nationalistit tuntevat kun laajin mahdollinen autonomia on saavutettu liittovaltion puitteissa? Onko heidän pahoinvointinsa vain symbolista, sellaista jolla ei ole todellista merkitystä ja joka ei olekaan todellista ja onkin eräänlaista siansaksaa?”

Portellan mukaan nationalistien toiminta ei vaikuta millään lailla enää autonomian laatuun ja määrään, mutta se ylläpitää niin Baskimaassa kuin Kataloniassakin yllä käsitystä, että autonomia on ikään kuin ulkoapäin annettua, sitä ei ole saavutettu omin ponnistuksin.

”Autonomia ei perustu, ilmaistuna toisin sanoin, täsmälliseen asemaan, siten kuin useimmat suvereenit kansat ovat itsemääräämisperustein vapaaehtoisesti voineet ilmaista oman asemansa ”osana Espanjan valtiota” .. tai täyden itsenäisyytensä.”

Tämä tilanne auttaa Portellan mielestä nationalisteja. Hän kertoo esimerkin mitä on tapahtunut Flanderissa, Belgian liittovaltion pohjoisosassa.

”Flaamin vähemmistökieli, joka elävästi taisteli olemassaolostaan ranskan kieltä vastaan Flanderin kaupungeissa, ei ole onnistunut vain saavuttamaan tunnustettua asemaa, vaan on tosiasiassa syrjäyttänyt ranskan kielen lähes kokonaan Flanderin alueelta, jossa nationalistien viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan harjoittama politiikka on johtanut siihen, että ranskaa puhuvat siellä enää vain kourallinen intellektuelleja ja turisteja palveleva henkilökunta.”

Tätä tilannetta Portella ei siis kaipaa Kataloniaan. Jos termi espanjalainen onkin monien baskien huulilla muuttunut loukkaavaksi sanaksi, ei saman tarvitse tapahtua Kataloniassa. Vai tarvitseeko?

”Mitä siis teemme? Kuinka ne, jotka pitävät Espanjaa vain kuorena ja ne, jotka pitävät sitä ytimenä, voivat suunnitella jatkossa yhteiseloaan? ”

Tämä askarruttaa Portellaa syvästi ja siksi hän yrittää vakuuttaa sekä itselleen että lukijoilleen ettei nationalismi kannata, siinä on vain hävittävää:

”Se, minkä nationalistinen ihminen menettää, ei välttämättä ilmesty koristamaan globaalin ihmisen harmaata univormua. Se, mitä nationalisti voi menettää, on hänen manikealaisuutensa – hänen kyvyttömyytensä ottaa vastaan kaukaisia asioita. Joko toinen tai toinen – ajattelu asuu syvällä nationalistisen ihmisen sielussa. Joko olen katalonialainen ( tai baski tai galicialainen) tai olen espanjalainen. Ja kun ihmisemme on onneksi katalonialainen (baski tai galicialainen) johtopäätöksemme voi vain olla:
nationalistinen ihminen sulkee itsensä ulos erityisyydestään, koko hänen menneisyytensä ja nykyinen espanjalaisuutensa on tehtävä tekemättömäksi ja ikään kuin ulkoistettava koskemaan vain juridis-poliittista valtiota. Härän vanha nahka jää uudistamatta, se on vain pelkkä nahka. Espanja on nationalistille ainoastaan huonolaatuinen kangas, pelkkä kuori.”

Saako Javier Ruiz Portellan tavoin ajattelevat ihmiset edelleen kannatusta Kataloniassa ja Euroopassa vai leijuuko Euroopan yllä aave, nationalismin aave?

Juha Kulmanen

1.9.2001