Sini Sovijärvi
Yle
Renée de France, Mme de Sévigné, Ninon de Lenclos ja Louise de Marillac ovat kiintoisia vaikuttajanaisia Ranskan suurilta vuosisadoilta, 1500- ja 1600-luvuilta. Määrätietoisuutensa, mutta myös hiottujen henkilöverkostojensa avulla he saivat aikaan merkittäviä asioita Ranskan historiassa.
Nämä naiset kiehtovat myös suomalaistutkijoita. Professori Outi Merisalo ja filosofian tohtorit Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Pöllä ovat laajalti tutkineet näitä Ranskan historian suuria naisia ja heidän verkostojaan.
Jyväskylän yliopiston romaanisen filologian professori Outi Merisalo tutkii kirjahistoriaa ja latinalaisen kirjoituksen kehitystä antiikista uuden ajan alkuun. Yhtenä kohteena hänen monipuolisessa tutkimustyössään on Renée de Franceen liittyvät dokumentit. FT Riikka-Maria Pöllä väitteli Helsingin yliopistossa aiheesta: ”Refashioning the Respectable Elite Woman in Louis XIV's Paris – Madame de Sévigné and Ninon de Lenclos” v. 2017 ja FT Rose-Marie Peake aiheesta "The Daughters of Charity and Moral Management in Seventeenth-Century France – Creating Conservative Catholics, Securing Survival" v. 2015.
Minisarja Verkostoutuneita ranskattaria 1 - 2 vie meidät ensin Montargis’n rauniolinnaan Pariisin eteläpuolelle ja sitten Pariisin historialliseen sydämeen, Le Marais’n kaupunginosaan, joka oli kuuluisa oppineiden naisten ja kurtisaanien ylläpitämistä salongeista, joista käsin vaikutettiin tehokkaasti yhteiskunnan toimiin ja suosittiin taiteita, varsinkin kirjallisuutta. Samaan aikaan kaupungissa toimi myös toisenlaisia vaikuttajanaisia, pyyteetöntä laupeudentyötä tekeviä nunnia, jotka auttoivat köyhiä ja kurjalistoa. Varoja työhön saatiin paljolti ylhäisönaisilta.
Renée de France (1510-1575)
Renée de France, italialaisittain Renata di Francia oli Ranskan Ludvig XII:n ja Bretagnen Annan tytär, mutta hänen varsinaisena kasvattajanaan toimi kuningas Frans I:n sisar, reformatorisesti suuntautunut Margareeta Navarralainen. Renata naitettiin Italiaan Ferraran perintöruhtinaalle, tulevalle herttualle Ercole II:lle v. 1528. Ferrarassa hän loi pian ympärilleen evankelisen piirin ja suojeli uskonsa vuoksi vainottuja protestantteja.
Ensimmäistä kertaa Renata joutui kirkon toimenpiteiden kohteeksi v. 1536 ja sitten ikävämmin inkvisition otteiden koventuessa 1550-luvulla, jolloin hänet vangittiin ja painostettiin kääntymään katolilaisuuteen. Renatan aviomies Ercole II oli syvästi huolestunut poliittisista vahingoista, joita puolison toiminta saattaisi aiheuttaa.
Aviomies kuoli v.1559, minkä jälkeen Renata, joka oli vain näennäisesti kääntynyt katoliseksi, palasi tiluksilleen eli omaan Pariisin eteläpuolella Montargis’ssa sijaisevaan linnaansa. Siellä hän rakensi uudelleen lähipiirinsä. Rohkeasti hän suojeli vainottuja linnassaan uskonsotien aikana, mikä aiheutti poliittisesti vaarallisia tilanteita. Vaikka Renata oli Pariisissa Pärttylin yönä 1572, hän pelastui, koska hänen oma, katolilaisten johtajana toimiva vävynsä asetti hänelle suojavartion.
Renatan henkilökohtaisia uskonnollisia vakaumuksia on vaikeaa määritellä tarkasti. Varmaa on, ettei hän ollut katolilainen. Ilmeisesti itseään ja piiriään suojellakseen hän ei ottanut julkisesti selkeää uskonnollista kantaa. Margareeta Navarralaisen piirissä Renata oli saanut syvällisen humanistisen kasvatuksen ja todennäköisesti omaksunut Navarran kuningattaren evankeelisen ajattelun.
1530-1570-luvun Euroopan katolisilla alueilla tämä tiesi isoja riskejä.
Outi Merisalo on löytänyt lukuisia kirjeitä, jotka Renata on allekirjoittanut, ja myös muutaman kirjeen, jotka hän, Ferraran herttuatar, on kirjoittanut kokonaan itse. Yleensä sihteeri kirjoitti tekstin ja lähettäjä lisäsi omalla käsialallaan nimensä tai jopa muutaman rivin tervehdyksen loppuun. Tässä Renatan omakätinen kirje keisari Kaarle V:lle, joka on laadittu 1528-1534 hienolla humanistikursiivilla eli italicalla.
Louise de Marillac (1591-1660) ja Laupeuden tyttäret
Tämä ranskalainen nunna tunnetaan ennen kaikkea Laupeuden tyttäret -sisarjärjestön perustajana yhdessä isä Vincent de Paulin kanssa. Molemmat perustajat julistettiin myöhemmin roomalaiskatolisen kirkon pyhimyksiksi, Vincent 1700-luvun alkupuolella, mutta Louise vasta 1930-luvulla.
Louise de Marillac oli varakasta, 1500-luvulla aateloitua syntyperää. Louisen äidistä ei tiedetä juuri mitään ja tytär jäi isänsä kasvatettavaksi. Aivan pienenä hänet lähetettiin dominikaaninunnien huomaan, jossa hän sai tasokkaan, jalosukuisille nuorille tytöille tarkoitetun kasvatuksen. Isän uuden avioliiton myötä teini-ikäinen Louise lähetettiin pensionaattiin. Hän oli jo tällöin viehättynyt mystisyydestä ja kävi läpi syviä uskonnollisa kokemuksia ja mietti jo luostarielämää.
Suku naitti Louise'in taloudellisista syistä, mutta puoliso Antoine le Gras sairastui pian vakavasti. Tuskaisena Louise haki henkiseksi tuekseen edelleen uskonnollisia kokemuksia ja tutustui isä Vincent de Pauliin, joka toimi monissa laupeudentehtävissä Pariisissa. Kun Louise menetti puolisonsa, hän omistautui hurskaalle elämälle ja lähetti nuoren poikansa Michelin pappisseminaariin.
Nunnana Louise kohtasi pariisilaiselämän nurjimman puolen, kurjuuden ja köyhyyden, joka riivasi muutoin niin loisteliasta kaupunkia. V. 1633 Louise de Marillac ja Vincent de Paul perustivat sisarjärjestön Filles de la Charité eli Laupeuden tyttäret, joka yhdisti perinteisen nunnien rukouselämän ja laupeudentyön vähäosaisten auttamiseksi. Työ oli nykyaikaisen sosiaalitoimen esikuva, sillä köyhistä ei Pariisissa välittänyt juuri kukaan.
Ei ole mahdotonta, että Louise de Marillac ja kurtisaani Ninon de Lenclos olisivat tavanneet Les Madelonnettes'in luostarissa le Marais’ssa Ninon'n vankeuden aikaan 1600-luvun puolivälissä. Luostaria johti nimittäin isä Vincent de Paul, joka kävi saarnaamassa parannuksesta luostarin asukkaille. Nämä olivat huonoa elämää viettäneitä naisia, jotka joko vapaaehtoisesti halusivat jättää menneen taakseen ja ryhtyä nunniksi – tai joita yritettiin pakottaa siihen, kuten Ninon'n tapauksessa. Louise de Marilllac on hyvinkin saattanut tulla Vincent de Paulin mukaan luostariin tapaamaan naisia.
Mme de Sévigné (1626-1696)
Marie de Rabutin-Chantal eli Madame de Sévigné oli ranskalainen markiisitar ja kirjemuotoisen ilmaisun huomattava kirjailija. Madame tuli tunnetuksi tyttärelleen Françoise de Sévignélle, Grignanin kreivittärelle, lähettämistään kirjeistä. Markiisitar kuvaa kirjeissään muun muassa Ludvig XIV:n ajan hovia sekä pariisilaisia seurapiirejä tapoineen, mutta niissä korostuu erityisesti hänen äärimmäinen rakkautensa tytärtään kohtaan. Kirjeet korostavat muodin ja ulkoisen, viimeistä piirtoa myöten huolitellun olemuksen merkitystä ranskalaiseen eliittiin kuuluvien naisten elämässä. Oli tavoiteltavaa olla ns. honnête femme eli kunniallinen, arvostettu ylhäisönainen. Kirjeenvaihtoa tutkitaan nyt myös arvokkaana aarteistona naisten yhteiskunnallisen roolin ja tapakulttuurin historian taltiointina Ranskassa ja sitä kautta myös vaikuttajana koko Euroopassa.
Mme de Sévigné tiesi Ninon de Lenclos'n vaikuttavuuden liiankin hyvin. Ninon oli sekä hänen miehensä että poikansa rakastajatar.
Ensimmäiset markiisittaren kirjeet julkaistiin vuonna 1725 ja vuosina 1972-1978 kirjallisuudentutkija Roger Duchênen toimittamat editiot I-III (La Pléiade) ovat kattavin kokonaisuus Madame de Sévignén kirjeenvaihdosta.
Ninon de Lenclos (1623-1705)
Todellinen salonkikuningatar ja kurtisaani on yksi Ranskan legendaarisimmista naisista. Hän perusti kuuluisan kulttuuri- ja keskustelusalonkinsa osoitteeseen 36, rue des Tournelles Pariisin Le Marais -kaupunginosassa. Älykäs ja kaunis Ninon oli kultivoidun, säteilevän, oman aikansa salonkikuningattaren ikoni. Hän oli henkisesti täysin itsenäinen ja vapaa sielu, jota Pariisin ylhäisö ja kulttuuripiirit - miehet ja naiset - kunnioittivat. Ninon pelasi kovaa peliä, jonka avulla hän onnistui myös taloudellisesti lunastamaan itsenäisyytensä. Vuonna 1656 hänet kuitenkin suljettiin Madelonnettes'in luostariin leskikuningatar Anna Itävaltalaisen käskyllä: syytteeksi kurtisaanille luettiin muun muassa siveetön elämä.
Vuodesta 1657 Ninon'n tiedetään menestyksekkäästi pitäneen kuulua salonkiaan.
Salonkikuningattaren osa oli kuitenkin kova, sillä rooli oli riippuvainen ulkoisesta kauneudesta, mutta Ninon de Lenclos pystyi pitkälti säilyttämään maineensa ikuisesti viehättävänä naisena. Hyvin iäkkäänäkin hän sai ihailevia lausuntoja huomattavilta henkilöiltä. Mutta kukaan ei voi taistella ikuisesti aikaa vastaan ja Voltaire, joka nuorena oli tavannut ikääntyneen kurtisaanin, lausui myöhemmin armottoman totuuden: vanha Mademoiselle de Lenclos muistutti lähinnä muumiota.
