Hyppää pääsisältöön

Kostiainen yhdisti kaikki requiemit omaansa

Requiem sävellysmuotona houkuttelee säveltäjistä usein esiin uusia piirteitä, etenkin kauneutta, dramatiikkaa ja perinnetietoisuutta. Näin on käynyt myös Pekka Kostiaiselle, jonka Requiem on tavallaan kaunis, välillä dramaattinen ja kauttaaltaan tietoinen perinteestä. Mutta Alban vasta julkaisema levytys saa aprikoimaan perinteen suhdetta aikamme musiikin vaatimuksiin. Kostiaisen Requiem nimittäin kuulostaa kaikilta aiemmilta requiemeiltä, muttei lainkaan uudelta.

Kostiainen / Requiem
Kostiainen / Requiem Uudet levyt

Sinänsä on hienoa, että Suomen nykysäveltäjien keskuudessa yhä on käsityötaitoa säveltää uskottavasti vanhoilla tyyleillä. Kun melodiat kaartelevat särmättöminä, kun jousisto äityy oikein hempeäksi tai kun paatokselliset patarummut tukevat juhlavia vaskia, tulee mieleen, että Fauré ja Verdi tekivät tämän jo. Mutta sitten Kostiainen heittää sekaan soinnin, harmonian tai tyylipiirteen, joka hetkeksi rikkoo perinne-illuusion - ja tuntuu samalla kömpelöltä. Kostiaisen tyylirikot ovat omissa korvissani anakronismeja. Tuntuu että teos itse ei tiedä, mihin aikaan ja tyyliin se on sävelletty. Tätä tunnetta ei poista edes säveltäjän ilmeinen vilpittömyys tunnevaikutusten etsimisessä.

Yleensä minulla ei ole vaikeuksia hyväksyä tonaalista ja kaunista nykymusiikkia, mutta Kostiaisen Requiem on poikkeus, luultavasti siksi että se ammentaa menneestä ottamatta siihen mitään kantaa. Se ei ole uus-mitään tai post-mitään. Toisin kuin esimerkiksi hiljattaisissa levytyksissä Valentin Silvestrovin musiikista, anakronistisuuden hämmentämää laimeutta ei pelasta edes jäntevä esitys.

Mikkelin kaupunginorkesterin täydentämä Jyväskylä Sinfonia on Kostiaisen Requiemille riittävän muheva kokoonpano, vaikka vaskissa kuuluukin ajoittaista arkuutta. Solistinelikko on valittu taiten, ja kykenee jopa kelvolliseen kvartettilauluun. Suvi Väyrysen varma ja puhdas sopraano kimmeltää erityisen kauniisti, mutta tässä kontekstissa täyteläisyyttä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan Simo Mäkisen tenorin leikkaava, vähän rikkonainen kajahdus vaatii vielä hiomista.

Myös Kostiaisen oma Musica-kuoro laulaa hyvin ja tarkasti, mikä onkin tarpeen, koska Kostiainen punoo orkesterin, kuoron ja solistien repliikit hyvin orgaanisesti yhteen. Yhtenäisyyttä tukee tunnelmaltaan miellyttävän kirkollinen äänitys, jonka etenkin monikanavana on lavea. Harmi että stereoraita on ainakin yhdestä kohtaa lipsahtanut tuotantoprosessin mittaan digisärölle.

Pekka Kostiainen: Requiem. - Suvi Väyrynen, sopraano, Ena Pongrac, mezzosopraano, Simo Mäkinen, tenori, ja Tapani Plathan, basso, sekä Musica-kuoro, Jyväskylä Sinfonia ja Mikkelin kaupunginorkesteri/Ville Matvejeff. (Alba, ABCD 417)

Kuuntele Uudet levyt 17.11.2017, toimittajana Kare Eskola.

Kommentit
  • Nyt on Emilie Mayerin vuoro!

    Nyt on Emilie Mayerin vuoro!

    Säveltäjä Emilie Mayer (1812-̶1883) oli Fanny Mendelssohnin ja Clara Schumannin aikalainen, mutta on vielä saanut astella heidän varjoissaan musiikinhistorian sameiden kerrostumien vähitellen kirkastuessa.

  • Marianna Henrikssonin luonteikasta varhaisbarokkia

    Marianna Henrikssonin luonteikasta varhaisbarokkia

    Cembalisti Marianna Henriksson toimii laaja-alaisesti muusikkona vanhan musiikin alueella, mutta myös monitaiteellisten projektien parissa siltoja vanhan ja uuden musiikin välillä rakentaen.

  • Magnus Lindbergin hehkuvia orkesterisoivuuksia

    Magnus Lindbergin hehkuvia orkesterisoivuuksia

    Magnus Lindbergin (s. 1958) tuotanto on vuosituhannen vaihteesta lähtien ollut jatkuvassa pienessä muutosliikkeessä. Vähitellen tuo liike tuntuu saavuttaneen pysyvyyden asteen. Edelleen omaääniseen sävelistöön sekoittuu nyt vahvoja romanttis-impressionistisia vaikutteita, jonka johdosta ilmaisussa on lisää hengittävyyttä, hehkua ja näyttävyyttä.