Hyppää pääsisältöön

Siri Kolu: Koputetaan puuta eli kehumisen valtava voima

Siri Kolu artikkelikuva KC
Siri Kolu artikkelikuva KC Kuva: Marko Kokko KulttuuriCocktail,Siri Kolu

Kiidän työpäivää vauhdilla, että pääsen iltayön salattuun nautintooni: yksi jakso Master Chef Australiaa. Ensin ajattelin että innostun ruuasta, annosten lähikuvista ja asettelusta lautaselle. Taiteilijapuoleni tulee myös ruokituksi, kun saan nähdä millaisiin asentoihin kokkien luova mieli kääntyy vastatakseen senkertaiseen kokkaushaasteeseen.

Marraspimeiden aikaan olen ymmärtänyt mikä sarjan ydin on: olen koukussa sarjan tapaan kehua ihmistä. Ohjelman sydän on tekijän ruokanäkemyksen ja vastaanottajan ruokakokemuksen välittäminen. Miten lämmöllä, tarkasti katsoen ja rakastaen puhutaan siitä, mitä toinen on tehnyt.

Kun sanat loppuvat, napautetaan pöytää: erinomaista.

Miten saavutan saman kehumisen taidon, saman vilpittömyyden? Minkä koettuani koputan puista pöytää vastaansanomattoman erinomaisuuden merkiksi? En osaa enkä uskalla. Minulta puuttuu mestaritason kehumisen taito.

Kehuminen on henkilökohtaista altistumista ja kohottumista toista kohti.

Rehellinen kehuminen vaatii samanlaista aukioloa kuin teoksen tekeminenkin. Yleinen kiitos ei riitä. Kehuminen on henkilökohtaista altistumista ja kohottumista toista kohti. Kehu on hetken rakastumista toisen taitoon ja osaamiseen ja yhteistä iloitsemista siinä hetkessä. Kehumalla tuotamme lisää hyvää, emme vain kiitä, vaan inspiroimme toista ihmistä ylittämään itsensä vielä seuraavankin kerran.

Suomalaisessa kulttuurissa kehu ei kukoista. Sananlaskut kertovat ylpeyden ja oman kehun vaaroista, mutta eivät kannusta kehumiseen.

Helmet-kirjastotietokannan hakusanoilla kehu ja kehuminen kertyy muutamia hakutuloksia, jotka kaikki ovat lastenkasvatusoppaita. Sen sijaan hakusanalla ylpeys löytyy 132 tulosta, tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta.

Kehuminen on epäiltävää. Joku ketku sillä on mielessä, kun noin sokerikuorruttaa. Näin ajattelemme helposti silloinkin kun kehutaan ihan tosissaan, kun ei kehuta vartaloa tai nättiä naamaa, vaan puhutaan tehdystä työstä tai taidosta.

Työntekokeskeisessä kulttuurissamme kehu on melkein sopimatonta. Sitä ei voi tehdä oikein. Kehuja on imartelija tai tyhjänkiittäjä. Kehuja ostaa ystäviä tai koettaa liittoutua, näitkö miten se koitti uida liiveihin, mätä hauki?

Kehuja rehentelee asiantuntijuudellaan, mitä sekin muka kirjoista tai keitoista tietää. Kehujalla on salattu motiivi, hän on shoppari tai lobbari. Minua ei tyhjällä kehulla osteta. Kissa kiitoksella ja verkostoitumisella elää, minä otan mieluummin euroja.

Suomessa vaatimattomuus on hyve ja moite kehittää.

Suomessa vaatimattomuus on hyve ja moite kehittää. Meillä voivat hyvin opastajagurut ja heilimöinti-ikäisten kansannäpäyttäjät, jotka kertovat meille, mitä teemme väärin. Olemme laiskoja, tyhmiä tai väärin pukeutuneita. Häpeä on perustunne, joka myy.

PISA-paremmuutemme jälkeen tuntui melkein helpotukselta sanoa, että jaahah, se tähtihetki on ohi nyt, ruvetaas hommiin. Pääsemme taas talkoisiin, taksvärkkiin, tinkitöihin, nyt ei tarvitse enää olla hyvä. Suomalainen ottaa talikon kiltisti kouraan. Olemme hyviä pyrinnössä ja vallan erinomaisia puurtamaan. Työtä me osaamme tehdä. Mutta milloin tai miten hyvästä työstä saa kiittää?

Olemme vuoden kehuviikoilla. Juuri alkoi vuoden tihein palkintosade. Pohjoismaisen neuvoston taidepalkinnot jaettiin ja siellä olimme epäilyttävän hyviä. Tulikohan Suomi 100 -pisteitä vai mikä nyt on.

Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon.

Viime viikolla Finlandia-ehdokaskello soi kahdeksalletoista kirjalle. Nämä teokset nousevat huomion valoon ja keskusteluun ja hyvä niin. Palkintoviikoista syntyy myös riittämättömyyden kokemus. Ehdokaslistoille ja lehtiarvosteluihin mahtuu vuoden kirjoista vain murto-osa. Valopiiriä pitäisi osata laajentaa.

Kehuminen on näkyviin piirtämisen taito. Sen taito ja oikeus on kaikilla meillä.

Kahdeksalletoista soitettiin kelloja, mutta me kaikki voimme koputtaa puuta: erinomaista.

Kerrotaan toisillemme hienoista taideteoista, oivallisesta pedagogiikasta, saamastamme hyvästä hoidosta jo tänään. Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon. Tuotetaan osaamista, ei häpeää. Häpeää elämä tuottaa itse kommelluksineen. Lisää ei tarvita.

Talikon, lusikan tai kynän voi ottaa käteen inspiroituneena. Siksi, että haluaa ylittää itsensä, ei siksi, että jäi läksyt tekemättä.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Kommentit
  • Humaani älykaupunki perustuu luottamukseen

    Mitä älykkäät kaupungit merkitsevät asukkaiden kannalta?

    Älykkäät kaupungit ovat tulossa! Toistaiseksi älykaupunki näyttää ulospäin sellaiselta kuin esimerkiksi Helsinki, jossa on mainiosti toimivia kaupunkipyöriä. Ratikan kulkua voi seurata älypuhelimella, koska raitiovaunujen sijainti on avointa dataa.

  • Testaa kuinka kauhee akka olet?

    Kuka "hankala" mytologinen naishahmo olet?

    Oletko kuullut Raamatun Aatamin ex-vaimosta Lilithistä? Siitä, joka karkasi bilettämään demonien kanssa. Kauhee akka -radiosarja tutustuu “hankaliin” mytologisiin naishahmoihin. Testaa, kuka ja kuinka kauhee akka itse olet.

  • Astrid Lindgrenin elämän kipein vaihe muuttui elokuvaksi – suhde pomoon ja lapsen luovuttaminen sijaiskotiin

    Draamaelokuva seuraa tarkkaan tositapahtumia

    Tanskalaisen Pernille Fischer Christensenin ohjaama Nuori Astrid -elokuva poimii aiheekseen lastenkirjailijan elämän kipeimmän tapahtumasarjan. Astrid Lindgren (tuolloin Ericsson) ryhtyi suhteeseen keski-ikäisen naimisissa olevan miehen kanssa. Hän synnytti aviottoman lapsen 18-vuotiaana ja ajautui suuriin vaikeuksiin. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Peppi Pitkätossua ja Lindgrenin lastenkirjailijauraa.