Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Rakenna soitin! pääkuva

Kitaranrakennusblogi, osa 7: Vauhtisokeutta

Artikkelikuva: Jonni Roos sahaa vannesahalla puulankkua.
Artikkelikuva: Jonni Roos sahaa vannesahalla puulankkua. Kuva: Erik Vierkens/YLE soitin,kitara,soitinrakennus,puutyöt

Rohkaistuneena ensimmäisen verstaskäyntini onnistuneesta höyläys-sessiosta, palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle, Espooseen.

Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi. Hämmästyttävää, miten kaunista, sileää pintaa röpelöisestä puukappaleesta saa hetkessä.

Sitten höyläsin runkokappaletta tasohöylällä, mutta ikävä kyllä en oikohöylällä. Sain sen juuri sopivaan paksuuteen. Kätevää! Tai niinhän minä luulin.

Laserpolttamisesta nouseva savu oli huumaava, ja punaisen laserpisteen liikettä puun pinnalla on kiva seurata. Ja lopuksi runkoaihiooni saatiin kauniit stratomuodot.

Ennen erästä karmeaa oivallusta täytyy kuitenkin kertoa, että Nikkariverstaan naapurustossa on Seppo Weckmanin Ideapalat-paja, jossa voi laserleikata tai lasermerkata erilaisia materiaaleja. Ajattelin, että koska olen aloittelija, olisi hyödyllistä piirtää laserilla mittatarkasti stratocasterin piirteet tervaleppäpölkkyyn. Ja niin tehtiin.

Laserpolttamisesta nouseva savu oli huumaava, ja punaisen laserpisteen liikettä puun pinnalla on kiva seurata. Ja lopuksi runkoaihiooni saatiin kauniit stratomuodot.

Lisäksi poltettiin sabluuna stratorungolle mahdollista tulevaa käyttöä varten, sekä poltettiin uurteet ruusupuuotelautaan nauhojen paikoille. Ajatella, mitään ei tarvitse itse mitata, nyt aihiossani oli nauhojenkin paikat valmiina, eikä itse tarvitsisi osata kuin sahata alku-urat valmiiksi. Tämä on jälkikäteenkin ajatellen hyödyllinen juttu.

Tervaleppälankku, johon piirretty laserpolttimella kitaran ääriviivat.
Stratocasterin muodot tervaleppälankussa. Tervaleppälankku, johon piirretty laserpolttimella kitaran ääriviivat. Kuva: Erik Vierkens/YLE kitara,sähkökitara,musiikki,soitinrakennus

Rungon merkitseminen sitä vastoin oli turhaa, ainakin minun tapauksessani.

Hetkeä myöhemmin olin nimittäin taas Nikkariverstaalla, ja jatkoin sahaamista.

Mikä pahempaa, sahasin kaulavaahterankin liian pieneksi.

Tällä kertaa tapahtui sitten ensimmäinen varsinainen moka:

Sahasin runkoaihiota liian reippaasti, ja eksyin välillä laserpiirretyn viivan väärällekin puolen. Se tietysti tarkoittaa, että jos en aio paikata sahan tekemää koloa, minun täytyy muuttaa muotoa hieman.

Mikä pahempaa, sahasin kaulavaahterankin liian pieneksi. Lankkuni oli aluksi liian iso, ja laskin, että halkaisemalla sen tarkasti saisin kappaleesta kaksi kaula-aihiota. Sahauksen vain oli oltava tarpeeksi tarkka.

Kysyin Nikkariverstaan opastavalta puusepältä, Jaanalta neuvoa, ja hän kehotti ensin pienentämään lankkua leveyssuunnassa, jotta sen halkaisu pituussuunnassa tulisi helpommaksi. Ja siinä vaiheessa touhukkaasti mittasin väärin, minkä seurauksena minulla oli sahauksen päätteeksi kaksi kaula-aihiota, jotka olivat molemmat liian kapeita.

Sinänsä yhdestä mokasta ei tarvitse pelästyä. Mokat ovat usein tavalla tai toisella peitettävissä.

Pitkällisen tihrustamisen jälkeen ymmärsin, että saisin niistä kyllä kaulat tehtyä, mutta en saisi kauloihin niin isoa lapaa, kuin stratocaster-tyyppisissä kitaroissa tavallisesti on. Eikä niiden leveys itse asiassa riittäisi edes tavalliseen telecaster-kaulaan.

Sinänsä yhdestä mokasta ei tarvitse pelästyä. Mokat ovat usein tavalla tai toisella peitettävissä. Itse asiassa epävirallisena neuvonantajanani toimiva Niko Laurilakin kertoi, että mokien peittely tavalla tai toisella on soitinrakentajaharrastajan arkea. Yhteen kitaraan tulee helposti tehtyä useampikin moka, ja lopputulos riippuu siitä, miten hyvin ne onnistuu peittämään - tai vaihtamaan suunnitelmaa lennosta.

Niko huomasi kyllä vielä yhden mokan ja se olikin harmittavampi juttu. En ollut suoristanut runkoaihiota oikohöylällä, koska oletin vain sen olleen suora. Eli olin siis ohentanut kieron kappaleen, ja se oli edelleen kiero, mutta nyt lyhentämisen varaa ei enää ollut.

Sinänsä muutama milli ei olisi haitannut, koska hieman ohuempi sähkökitara varmaankin soisi miltei samalla tavalla kuin paksumpi, mutta minulla oli aikomuksena tehdä tästä stratocaster, jossa vibrato-laitteiston keinuva teräsblokki asettaa rungolle vähimmäispaksuuden.

Tämä tarkoittaa, että joko minun oli luovuttava ajatuksesta laittaa kitaraan vibrato, tai sitten voisin sahata vibraton teräsblokin hieman pienemmäksi, niin että se mahtuu ohuen rungon sisään. Tämä ei kuitenkaan olisi kovin houkutteleva vaihtoehto, sillä teräsblokilla ja sen koolla on huomattava vaikutus kitaran sointiin. Sahaamalla blokin luultavasti huonontaisin sointia ainakin vähän.

Vaikka rungon jättäisi ohuemmaksi ja ratkaisisi vibrato-ongelman joko luopumalla siitä tai sahaamalla blokin pienemmäksi, on yksi asia, joka ei puolla kovin ohuen rungon tekemistä: kun soittaa siten, että kitara on sylissä, ohut lankku painaa jalkaa vasten kapeammalta alueelta, ja se voi olla epämukavaa. Ainakin muutamien tavallista ohuempien sähkökitaroiden soittajat valittelevat asiasta.

Blogin seuraava kirjoitus on jo julkaistu, pääset sinne tästä!

Tästä pääset blogin ensimmäiseen kirjoitukseen!