Hyppää pääsisältöön

Viha vaihtui sopuun 1920-luvulla

Lukulista 1920-luvulle
Lukulista 1920-luvulle Kuva: Yle/Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,1920-luku

Perheitä, kyliä ja kaupunkeja rikki repinyt veljesviha näkyi suomalaisissa kirjoissa 1920-luvun alussa. Molemminpuolinen vihakirjoittelu oli kaunokirjoissa kovempaa kuin nykyajan sosiaalisessa mediassa. Kaupunkielämä vilkastui, ikkunoita auottiin Eurooppaan ja naisihanne muuttui maaseutuemännästä kaupunkilaiseksi jazztytöksi.

1920-luvun alussa Suomi oli sisällissodan repimä. Sodan jälkeen julkaistiin paljon vihamielisiä ja katkeria kirjoja niin punaisten kuin valkoisten näkökulmista. Valitessamme Nadja Nowakin kanssa kirjoja 1920-luvulta, emme kuitenkaan halunneet nostaa niitä ajankuvaksi, sillä hämmästyttävän pian, jo aivan vuosikymmenen alussa, kirjailijat alkoivat etsiä uudenlaista yhteisöllisyyttä ja toisenlaista tulevaisuutta.

Koko vuosikymmentä voi pitää monenlaisena välitilana - siirtymisenä maaseutukeskeisestä elämästä kaupunkilaisuuteen, veljesvihasta yhteisöllisyyteen, köyhyydestä vaurauteen ja suvaitsemattomuudesta vapaamielisyyteen.

Kieltolaista huolimatta kaupungeissa juhlittiin ja etsittiin uusia ilon aiheita. Jazzmusiikki, modernismi, koneromantiikka ja innostus kevyeen kaupunkilaiselämään sykähdytti sivistynyttä kulttuurikermaa. Uudenlaista naiskuvaa olivat luomassa Edith Södergran, Hilja Valtonen ja Aino Kallas. Olavi Paavolainen hurmaantui jazzista, poikamiestytöistä, autoista ja ruumiin iloista. Tulenkantajien ryhmä aukoi ikkunoita Eurooppaan ja pyrki eroon maaseuturomantiikasta. Suomalaisurheilijat voittivat sylin täydeltä mitaleita, ja heistä suurin, Paavo Nurmi, toi yhteensä viisi kultaa yksistään Pariisin olympialaisista vuonna 1924.

Sopua ja kaupunkiporvariston hillittyä hölmöilyä

Sovinnonteon ja uuden etsimisen tärkeydestä kirjoitti Juhani Aho vuosikymmenen alkaessa teoksessaan Muistatko? (1920). Siinä hän katsoi menneisyyteen ja etsi kirjoituksissaan sitä, mikä tuleville sukupolville on tärkeää. Hän halusi jo eroon sisällissodan pahuuksista ja pyrki yhdistämään suomalaisia. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Ahon päähenkilö muisteli lapsuuttaan ja rakkauksiaan.

Vihamielisyydestä pois pyrkivää luettavaa tarjosi myös Väinö Nuorteva. Hän keksi nostaa esiin kaupunkilaistuneen väestön pikkuporvarillisuuden ilmiöt. Tämä oli aihepiiri, joka sai suosiota lukijoilta sekä työväestöstä että kaupunkilaissivistyneistöstä. Olli -nimimerkillä kirjoittanut Väinö Nuorteva julkaisi kirjoituksiaan lehdissä, mutta myös kirjoina, joista ensimmäinen oli Mustapartainen mies herättää pahennusta (1921). Synkkien vuosien jälkeen Ollin hauskat, sanallisesti taidokkaat ja absurdit tekstit saavuttivat suuren suosion.

Lasten ja nuorten kasvaminen irti sisällissodan vihanpidosta on ollut yksi 1920-luvun merkittävimpiä asioita. Kirjailija Anni Swan oli muokannut lukevan nuorison mielipiteitä jo edellisellä vuosikymmenellä. Hän kirjoitti lasten perheolojen kuvauksissaan myös yhteiskunnallisia havaintojaan ajan muutoksista. Swan on kertonut teoksensa Pikkupappilassa (1922) olevan kaikkein omakohtaisin. Vaikka sitä on luonnehdittu tyttökirjaksi, siitä löytyvät tuon ajan yhteiskunnalliset vastakkainasettelut. Köyhähkö pappila joutuu riutumaan rikkaiden huvilanomistajien yhteisössä Kauniaisten huvila-alueella. Pappilan nuoret tuntevat kotikylänsä viihtyisän turvalliseksi, mutta kaupungissa vaarat uhkaavat.

Petsamon kuhiseva käsivarsi ja Suomen Riviera

Suomen historian kannalta kaksi maa-aluetta oli erityisen tärkeitä 1920 -luvulla: Karjalankannas ja Kuolan niemimaan Petsamon alue. Näihin seutuihin Kirjojen Suomen sarjassa liittyvät kirjailijat Kaarlo Hänninen ja Unto Seppänen.

Kaarlo Hänninen pysytteli menneen ajan sotatapahtumissa ja -traumoissa vielä teoksellaan Kiveliön karkurit (1923). Tarinassa suomalainen nainen rakastuu saksalaiseen luutnanttiin, joka on paennut sotavankeudesta Muurmanskista. Lappilaiset paikalliset asukkaat auttavat pakenevan ryhmän Suomen kautta Ruotsiin, vaikka valkoisen Suomen virkamiehet pyrkivät estämään sen.

Romaanista löytyy myös syitä sille, miksi Saksa halusi toisen maailmansodan aikana kiihkeästi Suomen sotarintamaansa. Kuolan niemimaa ja varsinkin Petsamo kiinnostivat useita valtioita ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Alueella oli englantilaisia, saksalaisia, venäläisiä ja suomalaisia sotilaita. Brittijoukot miehittivät Arkangelia ja valvoivat Muurmannin rataa Venäjän sisällissodan aikana pyrkien estämään tarvikkeiden joutumisen saksalaisten ja bolševikkien puna-armeijan käsiin.

Mielestäni hyvin erikoinen valtiollinen episodi liittyy Suomelle jo 1800 -luvulla tärkeänä olleeseen Petsamon alueeseen. Venäjän alaisuudessa Petsamon liittäminen Suomeen ei ollut edistynyt, vaikka siitä oli neuvoteltu. Yllättäen, vailla valtiollista statusta, Suomen kansanvaltuuskunta allekirjoitti keväällä 1918 Suomen sosialistisen työväentasavallan nimissä sopimuksen, jossa Venäjän Federatiivinen Neuvostotasavalta luovutti Suomen Sosialistisen työväen tasavallalle Petsamon käsivarren alueen. Raja kulki Korvatunturista suorassa linjassa Petsamon kautta Jäämeren rannalle. Sen allekirjoittivat Suomen puolelta Oskari Tokoi ja Edvard Gylling ennen kuin valkoiset olivat voittaneet Mannerheimin johdolla sisällissodan. Petsamon alueen kuuluminen Suomelle vahvistettiin lopulta Tarton rauhansopimuksessa 1920. Sopimus ja käsivarren maa-alue pysyi Suomella jatkosodan loppumiseen saakka.

Petsamo kiinnosti 1920-luvun alussa muitakin suomalaisia kirjailijoita, mm. Mika Waltaria, Samuli Paulaharjua ja Sakari Pälsiä.

Suomelle strategisesti erityisen tärkeä oli myös Karjalankannas. Itsenäistymistä edeltävänä aikana alueella oli vilkasta huvilaelämää ja alue tunnettiin lempinimellä Suomen Riviera. Vuosikymmenen alussa Karjalankannas hiljeni, mutta sitä yritettiin elvyttää. Valtio käytti varoja sen kehittämiseen, ja matkailutoimistot markkinoivat sitä 1920 -luvun lopulla kiehtovana matkailukohteena. Terijoen rantamaisemissa viihtyivät useat suomalaiset taiteilijat.

Vaikka vuosikymmen oli kääntymässä nousukauden myötä vihasta iloon ja uuden elämän etsimiseen, kirjoitti Unto Seppänen esikoiskirjassaan Taakankantajat (1927) vielä vaihtoehtoisesta ja karusta arjesta. Seppänen tuli itäisenä Tulenkantajana vauhdilla kirjallisuuspiireihin. Hän ikuisti novellikokoelmaansa alueen arkea. Tarinat kuvaavat Karjalankannaksen loiston jälkeistä aikaa maaseudulla ja kaupunkielämän ristiriitoja. Rahaton äiti joutuu myymään lapsensa toiselle äidille hoidettavaksi, ja hevosajurit jäävät työttömiksi kun autot tulevat tilalle.

Seppänen onnistui kuvaamaan karjalaisten ihmisten elämäniloa, leikkisyyttä ja toiveikkuutta siten, että se toi uutta suomalaiseen kirjallisuuteen. Seppänen nousikin merkittäväksi suomalaiseksi kirjailijaksi enemmänkin rajanpinnassa elävien ihmisten ja evakoiden kuvaajana kuin humoristisuudellaan.

Naiset itsenäistyivät kaupungeissa

Kaupungistuminen ja Tulenkantajien ihannoima eurooppalaisuus toi uusia virtauksia suomalaiseen kirjallisuuteen. Naisten työssäkäyminen lisääntyi ja muutti naisroolia. Maalaistalon emäntäihanne vaihtui hoikaksi kaupunkilaiseksi ja muotitietoiseksi naiseksi. Uusi avioliittolaki antoi vaimolle vuonna 1929 taloudellisen itsemääräämisoikeuden.

Itsenäiseen taloudelliseen asemaan nousseet naiset kaipasivat luettavakseen lisääntyneen amerikkalaisen viihdekirjallisuuden lisäksi myös kotimaisia kirjoja, jotka kuvasivat muuttumassa olevaa naista. Vuosikymmen nostikin esiin useita naiskirjailijoita, jotka mursivat perinteistä naiskuvaa.

Maria Jotuni oli jo edellisellä vuosikymmenellä kirjoittanut naisen roolin muuttumisesta suhteessa aviomieheen. Näytelmässään Tohvelisankarin rouva (1924) hän kuvaa kuinka naisen on käytettävä oveluutta ja petosta saadakseen rahaa onnensa toteuttamiseksi rakastamansa toisen miehen kanssa. Juulia menee naimisiin itseään vanhemman Aadolfin kanssa ja toivoo pääsevänsä rahoihin käsiksi, kunhan Aadolfin veli kuolee. Sen jälkeen hän ottaisi eron Aadolfista ja karkaisi nuoren rakastettunsa Veijon luo. Jotunin näytelmäteksti kuvaa farssiksi muuttunutta ahneutta ja moraalittomuutta.

Karjalankannakselta tullut Edith Södergran edisti runoillaan ajatusta naisen roolin itsenäistymisestä ja vapautumisesta omaehtoiseen elämään. Ruotsinkielinen Södergran oli monien vaikutteiden ympäröimä ja tietoinen tuon ajan eurooppalaisesta ajattelusta, joka vasta myöhemmin tuli enemmän esiin suomenkielisessä keskustelussa. Södergran etsi elämässään uudenlaista naiskuvaa. Hän kärsi erilaisuudestaan, koska hänen seksuaalikäsityksensä poikkesivat perinteisistä. Suomenruotsalaisten kirjailijoiden aloittama runouden rytmillisyydestä irtaantuminen näkyi kirkkaimmin juuri Södergranin runoissa.

Hagar Olsson ja Elmer Diktonius kokosivat nuorena tuberkuloosiin kuolleen kirjailijan tuotantoa runokokoelmaan Landet som icke är, Maa jota ei ole (1925).

Kotimaisista kirjailijoista Hilja Valtonen nousi heti esikoisromaanillaan Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) painosten valtiaaksi. Hän oli närkästynyt miesopettajien paremmista palkoista ja halusi nostaa naiset samaan asemaan. Varsinkin naislukijat innostuivat, koska he näkivät oman roolinsa uudella tavalla. Kirjassa nuori itsenäinen opettajatar aloittaa ensimmäisen työnsä pienessä pohjanmaalaisessa kylässä ja kohtaa sekä vastustusta että ihailua.

Naiseuden muutos alkoi vuosikymmenen lopulla näkyä entistä voimallisemmin kirjoissa. Aino Kallas puki naisen seksuaalisen heräämisen menneisyyden satumaiseen tarinaan Sudenmorsian -kirjassaan (1928). 1600 -luvulle sijoittuvat tapahtumat saivat tuon ajan lukijat pohtimaan naisen oikeutta haluamaansa. Sudenmorsiamen psykologinen syvyys ja ihmismielen moniulotteisuuden kuvaus lumoavat edelleen.

Kohti Suur-Suomea

Vuosikymmen päättyi kansainväliseen talouslamaan, ja samaan aikaan nousivat kansallismieliset ja oikeistolaiset ajatukset. Niiden eräänlaiseksi manifestiksi nousi Aarno Karimon historiateos Kumpujen yöstä (1929). Se oli yli vuosikymmenen ajan yksi Suomen luetuimmista ja tärkeimmistä kirjoista kodeissa ja kouluissa. Neliosainen kirjasarja juurrutti koulujen oheislukemistona monen oppilaan mieleen suomalaisuuden väkivaltaisen syntyhistorian.

Kirja kertoo paatoksellisesti Suomen kansan esihistoriallisesta ja historiallisesta kehityksestä historiallisten tosiasioiden ja kuvitelluiden kertomusten kautta. Teoksen sankaritarinat ovat traagisia ja kuvitus koristeellista. Kumpujen yöstä oli 1930-luvulla myyntimenestys. Karimon jättityön tekemistä tukivat myös tuon ajan akateemiset päättäjät. Karjalan metsäsissiseikkailuissa kuljeskellut Vihtori Kosola sai Karimon kirjasarjasta oivan opuksen Suur-Suomi-ajattelunsa tueksi.

Kirjojen Suomen suositukset 1920-luvulta:

Linkistä pääset kirjan esittelyartikkeliin.

- 1929 Aarno Karimo: Kumpujen yöstä
- 1928 Aino Kallas: Sudenmorsian
- 1927 Unto Seppänen: Taakankantajat
- 1926 Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
- 1925 Edith Södergran: Maa jota ei ole
- 1924 Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva
- 1923 Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit
- 1922 Anni Swan: Pikkupappilassa
- 1921 Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta
- 1920 Juhani Aho: Muistatko?

Mitkä kirjat 1920-luvulta ovat sinulle tärkeitä? Kirjoita oma kirjalistasi kommenttikenttään!

Artikkelia muokattu 11.1.2018: Maininta e-kirjoista poistettu lukuoikeuksien umpeuduttua.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

  • Miksi olemme niin väsyneitä?

    Yksi väsymyksemme aiheuttaja on krooninen varovaisuus.

    "Mä oon ihan vitun väsynyt!" "Haluaisin vain nukkua!" Kuulostaako tutulta? Olemme pisteessä, jossa työikäiset ihmiset haukottelevat enemmän kuin vanhukset. Väsymykselle on monta syytä, mutta esittelen nyt yhden lisää. Se on ilmiö nimeltään krooninen varovaisuus. Kun psykologisia koreografioita ja varovaisuuden askelmerkkejä joutuu tarkkailemaan päivittäin, ihmisestä tulee väsynyt.

  • Mihin sinä uskot? Testaa itsesi!

    Mihin uskot?

    Mihin uskot? Mikä sinulle on elämässä tärkeätä? Mitä arvostat? Testaa itsesi! Testi perustuu professori Tatjana Schnellin pitkäaikaiseen tutkimustyöhön Innsbruckin yliopistossa.

  • Aivotutkija: Nämä viisi asiaa kaipaavat kipeimmin muutosta suomalaisessa työelämässä

    Kiire, uni, tehokkuus, tilat ja verkostotyö.

    Kun aivotutkija päästetään katselemaan suomalaista työelämää, tulee mieleen pitkä lista asioita, jotka kannattaisi muuttaa. Aloitetaan tärkeimmistä, kirjoittaa aivotutkija Minna Huotilainen blogissaan. 1. Kiire ja hoppu pois! Lyhytjänteinen asioista toiseen hyppiminen ja jatkuvat keskeytykset eivät päästä aivoja vakaviin töihin, vaan pitävät meidät lillukanvarsien parissa.

Kirjojen Suomi