Hyppää pääsisältöön

Raskaus ei pääty synnytykseen

Toimittaja Liisa Vihmanen.
Toimittaja Liisa Vihmanen. Kuva: Yle Kuvapalvelu liisa vihmanen

Synnytyspelot eivät ole kadonneet mihinkään, mutta nykyäitien ei onneksi enää tarvitse pelätä kuolemaa.

Katsoin lähes yhdeltä istumalta saksalaisen tv-sarjan Charité, joka kertoo berliiniläissairaalan elämästä 1800-luvun lopulla. Tuohon aikaan pahimpia vitsauksia olivat kurkkumätä, tuberkuloosi ja - yllätys, yllätys - synnyttäminen.

Olkoonkin epookkidraama, jonka tapahtumat eivät aina noudata historiallisia faktoja, jäin miettimään, kuinka lyhyt on länsimaisen lääketieteen kyky parantaa sairauksia. Vain reilut sata vuotta sitten äiti sai oikeasti pelätä hengenlähtöä, kun supistukset alkoivat.

Synnytyspelot eivät ole kadonneet mihinkään, mutta nykyäidit eivät enää pelkää kuolemaa, vaan kipua.

Jos olisin synnyttänyt sata vuotta aikaisemmin, minut olisi kärrätty lauta-arkussa ulos.

Vanha sanonta, jonka mukaan synnytyksen vaivat unohtuvat heti, kun vastasyntynyt ensi kertaa hamuaa väsyneen äidin rintaa, on täyttä roskaa. Muisto synnytyskivusta ei katoa mihinkään - ei vuodessa, eikä välttämättä koskaan. Se voi olla niin vahva tunne, ettei toista lasta tule.

Muistan vieläkin ensimmäisen synnytykseni. Kipu oli sietämätön. Olin ollut sairaalassa jo melkein 12 tuntia ja homma oli jokseenkin seis, kun huoneeseen kurkisti kätilö. Koska en tiennyt, mitä edessä oli, koetin olla positiivinen ja sanoin: ‘tämä on nyt kestänyt jo niin kauan, että eiköhän olla voiton puolella.’ Kokenut kätilö huikkasi ovelta kadotessaan, että ‘niinhän sinä luulet’. Luulo oli totisesti väärä.

Jos olisin synnyttänyt sata vuotta aikaisemmin ja ollut potilaana Charitén sairaalassa vuonna 1888, minut olisi kärrätty sieltä lauta-arkussa ulos.

Tyhjänä lerpattava vatsa on pientä sen rinnalla, kun istuminen sattuu, pissaa lorahtaa housuun ja seksi pelottaa.

Kivut ja ongelmat eivät suinkaan pääty siihen, kun verkkareihin pukeutunut äiti kantaa uuden vauvan kotiin ja keittää ensimmäiset kahvit vauvan tuhistessa kantokopassa. Vauvan lisäksi nainen tuo kotiin synnytyksessä koville joutuneen jalkovälinsä, jonka kanssa on opeteltava elämään. Tyhjänä lerpattava vatsa on pientä sen rinnalla, miltä tuntuu, kun istuminen sattuu, pissaa lorahtaa housuun ja seksi pelottaa.

Nainen ei ole synnytyskone. Synnyttäminen on raskas fyysinen suoritus, mutta lähes jokainen selviää siitä nykyisin hengissä, vaikkakaan ei aina ilman fyysisiä tai henkisiä vammoja. Vammat ovat korjattavissa ja niitä voi ehkäistä, kunhan oikeaa tietoa jaetaan.

Raskaudesta ja synnyttämisestä pitäisi puhua todenmukaisesti, ilman tapahtuman ylle levittyvää kärsimyksen kruunun hohdetta.