Hyppää pääsisältöön

Jäähalli on koko Suomi pienoiskoossa

Toimittaja Laura Friman
Toimittaja Laura Friman kolumnistit

Toimittaja Laura Friman kasvoi jäähallin katsomossa. Hän kertoo Urheilu-Suomen Vieraskynä-kirjoituksessaan, mitä kaikkea se opetti.

Se on siellä! Sormi painaa play-nappulaa. Tuhannet takapuolet pomppaavat pystyyn oransseilta muovipenkeiltä. Sitten hoilataan väärään nuottiin sitä laulua, jota tässä kaupungissa on aina hoilattu yhteen ääneen.
”Taas hassuttelee vastustajaa HPK! ”

Tavallaan olen kaupungin onnekkain tyttö. Vuosi on 1990, olen kymmenvuotias, ja isäni toimii tiskijukkana Hämeenlinnan Pallokerhon peleissä. Kun pohdin tätä tarkemmin aikuisena, isäni oli nykyisen ottelu-dj:n prototyyppi, eräänlainen Amanda Harkimon esi-isä ja kantamuoto. Lapsena päällimmäinen ajatukseni on yksinkertaisesti se, että ilmainen kausikortti Rinkelinmäelle on koulussa kovinta mahdollista sosiaalista valuuttaa. Ottelun jälkeen saan luikkia isän perässä parkkipaikalle pitkää pukukoppikäytävää pitkin ja yrittää bongata matkalla pelaajia. Kaikkialla tuoksuu keinokuituisiin pelipaitoihin imeytynyt, kitkerä hiki. Se on yhtä aikaa kodikasta ja ällöttävää.

Isäni sivutyön ansiosta käytännöllisesti katsoen kasvoin jäähallilla. Se, että olen oppinut suunnilleen kaiken elämästä hallin pleksien paukkeessa, on ollut sekä kirous että siunaus. Kirous siksi, että jääkiekkokulttuuri ei ole aina lempein kasvuympäristö. Inhosin jo pienenä kaupungin paikallisylpeyttä, yleisön äänekkäintä lohkoa, vastustajaa säälimättä solvannutta sikakatsomoa. Vielä vähemmän saatoin ymmärtää, miksi jääkiekon kaltaista hauskaa peliä keskenään harrastavat jörrikät saattoivat keskellä kaukaloa heittää hanskansa pois ja alkaa mukiloida toisiaan raivokkaasti. Välillä joku kannettiin paareilla pois ja jäälle jäi roiskaus verta. Se tuntui aina absurdilta ja ahdistavalta, vuodesta toiseen.

Kävi ottelussa miten tahansa, sen jälkeen käteltiin.

Pääosin opin hallilta kuitenkin fiksuja, liikuttavia juttuja. Kävi ottelussa miten tahansa, sen jälkeen käteltiin. Nekin kaksi, jotka olivat lyöneet toisiaan äsken kasvoihin kaukalossa, vaihtoivat poikkeuksetta jonkinlaisen kömpelön halauksentapaisen pukukoppikäytävällä pelin jälkeen. Tajusin, että vaikka aikuiset eivät aina hallitse töissäkään tunteitaan, he onnistuvat jotenkin nielemään kiukkunsa, pyytämään ja antamaan anteeksi, ja jatkamaan eteenpäin.

Kaunista oli myös kaupungin sosioekonomiset kerrokset läpäisevä yhteisöllisyys. Sen hahmotin vasta teini-ikäisenä, mutta jäähallilla sen saattoi tuntea aina. Ihan kaikki jonottivat erätauolla samassa jonossa: teinit ja seniorit, pohatat ja punikit, näyttelijät ja sähköasentajat, laitoshoitajat ja toimitusjohtajat. Kaikille käärittiin ihanasti ritisevään voipaperiin sama, vaatimaton grillimakkara. Pelianalyysin saattoi aloittaa kenen tahansa kanssa. Tämä oli aikana ennen elitististä aitiokulttuuria.

Kuten äänensävystäni voi tulkita, suhtaudun suomalaisen jääkiekkokulttuurin murrokseen sietämättömän setämäisesti, vaikka en ole vielä neljääkymmentäkään – sedästä puhumattakaan. Minkäs teet: ennen kaikki nyt vain oli paremmin ja aidompaa. Tämä tarkoittaa, että pyörittelen pöyristyneenä silmiäni, kun peli katkaistaan mainostaukoa varten. Ihmisiä vai markkinavoimiako varten täällä pelataan! Kieltäydyn myös kutsumasta jäähalleja sponsoribrändien mukaan tärvellyillä nimillä. Rinkelinmäki on Rinkelinmäki ja Äijänsuo Äijänsuo.

Vaikka aika on selvästi ajanut ohitseni jo pari vuosikymmentä sitten, tullessani äidiksi en malttanut odottaa, että saisin viedä lapseni ensimmäiseen lätkäpeliinsä – synnyinkaupungissani, tietenkin. Valmistelut saattoivat mennä hieman överiksi: puin heille 90-luvulta saakka kaapissa jemmattujen pelipaitojen lisäksi HPK-pipot ja HPK-huivit. HPK-lipun heiluttelu ei riittänyt, vaan ensimmäisellä erätauolla ostin jenkkityylisen vaahtomuovisormen, jota saatoimme heristellä tuomarille.

Tietysti sitä käytin ennen kaikkea minä. Lapsiani ottelu ei nimittäin kiinnostanut tuon taivaallista, eikä ole kiinnostanut myöhemmillä kerroilla yhtään sen enempää. Olen suhtautunut asiaan suhteellisen rennosti. Supisen välillä heidän korvaansa tietoiskuja lajin säännöistä ja lahjon heitä kiintymään katsomossa istumiseen irtokarkeilla. Välillä tarkastan, erottavatko he edes, missä päin kaukaloa kiekko kulloinkin liikkuu. Usein on niin, että eivät.

Mutta se on sivuasia. Olemme ennen kaikkea jonkun suuremman ytimessä. Jäähalli on kaupunki – ja koko Suomi – pienoiskoossa. Kokonaisvaltaisempaa kokemusta saa hakea.

Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan.


Lue edellinen Vieraskynä, jossa sisua tutkinut Emilia Lahti kertoo, miten käytät suomalaista sisuasi mahdollisimman hyvään.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua