Maria Paldaniuksen syömishäiriökierre alkoi lukiossa ja jatkui noin seitsemän vuoden ajan. Noina vuosina seksuaalisuus ja parisuhde olivat silkkaa utopiaa, asia, joka tuskin kävi edes mielessä. Niin tiukasti hän oli "naimisissa" syömishäiriöpeikon kanssa.
"Lukion toisella luokalla sairastuin ortoreksiaan. Kaikki alkoi kahden viikon mittaiseksi suunnitellusta, leikkimielisestä karkkilakosta, joka lähti lapasesta ennen kuin kukaan ehti panna kapulaa rattaaseen. Kiellettyjen ruokien lista kasvoi kasvamistaan, eikä rautainen itsekurini järkkynyt edes silloin kun sokerin, rasvan, maidon ja kaikkien eläinperäisten tuotteiden kieltämisen jälkeen keksin noudattaa ”älä syö jos ei ole pakko” -filosofiaa.
Liikunta ja ruokavalio tulivat ystäviksi ystävieni ja partneriksi potentiaalisen partnerin paikalle. ”Oikein elämisestä” tuli pakkomielle, minkä avulla aion tehdä kehostani pienen, näkymättömän, kovan ja koskemattoman. Tarrauduin itsekuriin ja itseni ylittämisen vimmaan kiertäen kaukaa kaiken, mikä uhkasi tulla lähelle ja iholle kiinni.
Puolison paikan otti syömishäiriö.
Puolison paikan ottanut syömishäiriö pelkäsi kuollakseen ajatusta siitä, että elämääni saapuisi joku, joka rakastaisi, koskettaisi ja auttaisi vaientamaan päässäni jyskyttävät riittämättömyyden ja huonommuuden tunteet. Salakavalasti oikein elämisen pyrkimyksistä alkanut oireilu kääntyi anoreksiaksi. Vuosia myöhemmin anoreksia myi sielunsa bulimialle.
Olin normaalipainoinen, elinvoimainen ja taiteellinen nuori nainen, jota ei niinkään motivoinut kehon muokkaaminen ja painonpudottaminen vaan ennen kaikkea harvinaisen lujaksi osoittautunut itsekuri ja kyvykkyys luoda sääntöjä ja toimia kurinalaisesti niiden mukaan. Suorituskeskeisyys, tavoitehakuisuus ja perfektionismi saivat minusta tiukan niskalenkkiotteen. Halusin enemmän. Mitä vähemmän, sitä parempi.
Aivoriihessäni alkoi kehittyä koko elämänkaaren kattava idioottivarma selviytymisstrategia: kieltämällä itseltäni kaiken hyvän ja nautinnollisen ja keskittämällä energiani itsekurin ylläpitoon, pärjäisin varmasti hienosti, enkä joutuisi pettymään. Olin päättänyt pärjätä syömishäiriössä.
Olennaista oli mieleni ja kehoni pitäminen kurissa. Ruokavalion tarkkailu ja sairaalloinen liikuntarutiini pitivät tavoitteet kirkkaina ja keskittymistä häiritsevät ajatukset parisuhteesta, seksistä ja muusta turhasta visusti piilossa. Läheisyys, sitoutuminen, kosketus ja seksi saivat ajatuksissani sitä vastenmielisemmän muodon, mitä pidemmälle sairaus eteni.
Vuosien ajan tuhlasin energiaani ja uhrasin aikaani oman kehoni tarkasteluun suurennuslasin läpi. Korjattavaa löytyi aina. Silmäni sokeutuivat todellisuudelle: mitä enemmän laihdutin ja laihduin, sitä enemmän peilikuvani, kehonkuvani ja omakuvani vääristyivät ja sitä epäkelvompana itseni näin. Omituista on se, että kaikesta siitä vaivannäöstä huolimatta en koskaan tuntunut saavuttavan tavoittelemaani takarajaa ja sitä maagista pistettä, jossa voisin hellittää tai jopa lopettaa.
Pahimpina aikoina en pystynyt katsomaan itseäni peilistä, nukkumaan kyljelläni niin, että reidet osuvat toisiaan vasten, pukeutumaan muuhun kuin kaksi kokoa liian isoihin paitoihin tai käymään suihkussa silmät auki. Se olisi tarkoittanut vääränlaisen kehoni näkemistä ja tuntemista. Ja jos minä en pystynyt edes katsomaan itseäni, miten voisin sallia kehoni paljastumisen jollekulle toiselle?
Syömishäiriön kanssa kamppailevalle perfektionistille parisuhde on vaarallisin ja ahtain paikka ikinä.
Syömishäiriön kanssa kamppailevalle perfektionistille, joka minäkin liki seitsemän vuoden ajan olin, parisuhde on vaarallisin ja ahtain paikka ikinä. Vielä tänäkin päivänä pelkään ahtaita paikkoja. Parisuhde ei onneksi enää ole sellainen.
Parisuhde on itsensä paljastamista. Se on kokonaisvaltaista, fyysistä ja henkistä alastomuutta toisen ihmisen edessä. Parisuhde paljastaa sen, mitä kukin on: keskeneräinen, tietämätön, pöljä ja vajavainen, epätäydellinen, kompuroiva ja kangerteleva, väärään aikaan vääriä asioita puhuva, toisinaan haiseva ja joskus likainen, sanoissaan tahmea ja elopainoltaan muuttuvainen, omia sääntöjään rikkova, omiin jalkoihinsa kompasteleva epälooginen olento.
Syömishäiriö oli suojakuori minun ja sisäinen maailmani, minun ja ulkoa päin minua uhkaavan maailman, sekä minun ja tarvitsevuuteni välissä. Sairausvuosinani saatoin joskus haikailla, että jonain päivänä en enää sairasta, syön ja liikun normaalien ihmisten tapaan, olen tyytyväinen kehooni ja joku saattaa jopa rakastua minuun. Pinnan alla kyti kosketuksen, rakkauden ja läheisyyden kaipuu.
Nyt, kymmenen vuotta vanhempana ja ehkä vähän viisaampanakin, voin sanoa olevani terve, tyytyväinen, elinvoimaa täynnä ja onnellisesti parisuhteessa. Syöminen ja liikkuminen ovat oienneet takaisin normaaliin: sallin itselleni kaiken kohtuudella ja mitä suurimmalla nautinnolla.
Sama pätee seksuaalisuuteen ja oman naiseuteni kunnioittamiseen. Kehoni on temppeli, josta haluan pitää huolta. Toisen ihmisen kosketus on eliksiiriä iholleni ja mielelleni, enkä häpeile alastonta vartaloani enää.
Olen kiitollinen upealle, vahvalle keholleni siitä, että se on jaksanut kantaa minua kaikki nämä vuodet, vaikka minä olen ollut sitä vastaan.
Tavallaan olen palannut takaisin siihen kulta-aikaan, jolloin suhtauduin elämään huolettomasti ja jolloin oman elämäni säännöt joustivat suuntaan ja toiseen. Koko paletin käänsi lopullisesti ympäri muutto Lappiin lapsuuden unelmani perässä ja nykyisen mieheni tapaaminen. Miehen, jota rakastan ja joka ehdoitta rakastaa minua.
Paranemisessa on lopulta kyse asennemuutoksesta.
Paranemisen tielle minua auttoi kaksi perustavanlaatuista oivallusta. Ensimmäinen oli oivallus siitä, että paraneminen vaatii konkreettisia tekoja pelkän haihattelun ja jossittelun sijaan. Se vaatii sitä, että päättää tehdä seuraavan oikean siirron, vaikka mieli mitä maanittelisi. Oikeita siirtoja olivat ne samat, joita sairaalassakin yritettiin opettaa: syö säännöllisesti, monipuolisesti ja kaikkea kohtuudella. Mitään kiellettyä ei ole. Heitä vaaka pois ja lakkaa tuijottamasta peilikuvaan. Kuuntele kehosi viestejä ja arvosta sen tarpeita. Ja muista: mieltäkin täytyy joskus ruokkia!
Toinen oivallus koski enemmän henkisiä arvoja. Paranemisessa on lopulta kyse asennemuutoksesta. Jos haluaa elää normaalia, tervettä ja onnellista elämää, on päätettävä aktivoida itsessään se sisäinen voima, josta muutoshalu ja motivaatio sikiävät. Sen aloin ymmärtää. Sitä aloin työstää.
Niin karulta kuin saattaa kuulostaa, niin tänä päivänä minua ei niinkään muserra muisto siitä, miten paljon kidutin kehoani aliravitsemuksella ja liikunnalla. Sen sijaan minua surettaa se, että jätin avaamatta sellaisia, lapsuudesta asti sisintäni kalvaneita tunnelukkoja, joiden avaaminen olisi saattanut saattaa minut paranemisen tielle ja huikean naiseuteni äärelle jo aiemmin.
Syömishäiriö oli minulle vaarallisinta siksi, että kadotin inhimillisyyteni.
Vasta vietettyäni puoli vuotta osastolla ja päästyäni ulos itse luomastani labyrintista, ymmärsin tämän."
Kirjoittaja Maria Paldanius on rovaniemeläinen toimittaja, joka taisteli tiensä ulos syömishäiriökierteestä. Nautiskelija, hemmottelija, hassuttelija ja hedonisti, jolle kosketus kuin balsamia haavoille.
