Hyppää pääsisältöön

Ihmisen matka - eli kateudesta tai kiitollisuudesta

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
No sehän se, taas! (Sori.) Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Ihmisen matka

Ensin oli hyvä, kun oli sula maa. (Paitsi että oli pimeää ajaa autolla kun ei lumi heijastanut valoa pimeyteen. Eikä muualle.) Sitten tuli räntää ja jäätä ja vaikka mitä vastenmieliseä. Jään ja rännän välissä saatiin sentään hiukan aurinkoakin pilkistymään.

Mitä siitä pitäisi ajatella? Pitäisikö olla kateellinen niille, joilla on etelämaalaisen lämmin, ihana keli?

Vai pitäisikö olla kiitollinen, että täällä hyisessä hyyhmämaassa saattaa pakkaantunut lumi ja jää ihan itsekseen tehdä pihan asfalttiin lähes kolmiulotteisen "valokuvan" kissanpennusta, joka tuijottaa pihamaan yksinäistä lehteä kuin hiireä?

Allaoleva kuva on täysin parantelematon, koskematon versio kännykameralla ottamastani kuvasta, jossa ainakin minä näen ihan selkeästi oikealta vasemmalle "tähtäävän" kissanpennun: se katselee edessään olevaa "hiirtä" (vihreää lehteä). (Älkää antako kissanpennun selässä olevan ruskean ylimäärälehden hämätä.) Jäätä ei ole kuvaa varten millään lailla rikottu, muokattu eikä paranneltu, vaan tuollaisena se kameraani pihalla odotteli. Alavasemmalla näkymättömissä oleva pihalamppu antoi kissanpennulle hännnänhuippuna vielä komian, kuvan kolmiulotteisuutta tukevan varjonkin! :)

Asfalttipihalla yksinäinen lehti ja jäähahmo muodostavat kuvan kissanpennusta joka katsoo "hiirtä".
Asfalttipihalla yksinäinen lehti ja jäähahmo muodostavat kuvan kissanpennusta joka katsoo "hiirtä". Kuva: Markus Kajo. asfaltti,pihat,syksy,talvi,jäätiköt,hahmot

Kissanpentukuva © MK, Jää © Ilmatieteen laitos.

Kuitengin!

Rännästä päästyäni menin kerrankin oikein ravintolaan syömään. Tilasin kalaa, kun siitä tykkään ja on yllytettykin, että kalaa syö.

Odotellessani, että saapuu kala, jonka syödä mahaan, jouduin tappamaan aikaa.

Ravintolapöydässä ei ollut leluja, eikä minulla ollut mukana omiakaan, joten ajanviettönä täytyi tyytyä katselemaan mitä näkyi siinä ympärillä.

Oli pakkokin katsella, pöytien sijoittelusta johtuen.

Läheisessä pöydässä oli pääruoat syöty, ja tuotiin niille pöydäteille jälkiruoaksi jäätelöitä. Oli neljä naista siinä pöydässä, varhaisia keski-ikäisiä, ja juhla-asuissa, mutt’ei silti kännissä.

Kun alkoivat siinä tutkia naiset jäätelöitään, tuli sellainen tunne, kuin pöydässä olisikin istunut neljä pikkutyttöä. Sellaisia tarha- tai kouluikäisiä.

Kaikki katselivat toistensa jäätelöitä peloissaan, kun selvästi jännittivät, että jos oli sittenkin tullut tehdyksi huono valinta.

Entäpä jos olikin kilpailevan pöytätoverinaisen jäätelö herkullisempi kuin oma!

Onneksi pelastuivat kuitenkin kaikki neljä onnettomuudelta, (naaman ilmeistä päätellen) ja jokainen totesi hiljaa mielessään että oli tullut valinneeksi parhaan jäätelon.

Omasta jäätelöylivertaisuudestaan varmana jokainen maireasti tarjosi omaa jäätelöään toisille maistettavaksi, mutta kukaan ei halunnut maistaa.

Nähtävästi jokaista vielä nakersi pieni pelko siitä, että jos sittenkin olisi joku jäätelösisar vetänyt maku-asiassa pidemmän korren!

Tätä jäätelötapahtumaa säesti vähän kauempaa jostain ravintolahuoneen peräosan pöydästä kuuluva ampuvan kovaääninen miehen nauru. Sitä paukahti määrävälein kuuluville tietyn pituinen, vertahyytävä fortissimopätkä - HAHAHAHAHAHA!

Kammottava nauru katkesi aina kuin seinään; ei siis vaimentunut ennen loppua

Vähän niinkuin auton tuulilasinpyyhkijöissä jos on harva tihkuasento, niin samalla tavalla tämä hirveä nauru tuli säännöllisesti, mutta pitkistä väleistä johtuen silti arvaamattomasti, ilman ennakkovaroitusta, kuin napista painettuna, noin 1-2 kertaa minuutissa.

(Paitsi että jos olisi tullut se nauru napista painamalla, niin kukaan läsnäolija ei olisi painanut sitä nappea, niin kova ja pahan äkki-iskevä oli se nauru.)

Jäätelöpöydän naisetkin nauroivat, mutta eri tahtiin kuin pahan naurun mies.

Ensin tuntuivat pokkana naiset juttelevan jostain mieltä innostamattomasta asiasta, kuten vaikka ränsistyneen ratavahdinkopin sokkelin mittasuhteista, ja sitten, ilman mitään ulkoista esi-merkkiä, yht’äkkiä ja yht’aikaa kaikki neljä remahtivat nauruun ja rojahtivat istuimissaan taaksepäin, kuin nauruenergiansa rekyylin rytkäyttäminä; siten kuin potkunyrkkeilty joskus lentää selkä edellä nykkeilykehän köysiin.

Ja tätä runollisetonta naisnaurukoreografiaa siis säesti epärytmikkäästi se kovaäänisnaurumiehen kammottava HAHAHAHAHAHA!

Niitä jäätelönaurunaisia katsellessani tuli mieleen, että varmaan ne ovat ihan samalla tavalla vertailleet jäätelöitään jo pieninä, kioski-ikäisettärinä, ja jännittäneet, että saiko kaveri sittenkin paremman jäätelön.

Ja varmaan ne ovat nauraneet jo pienenä ihan samalla tavalla, naurupäissaan äkkiä taaksepäin nojautuen.

Ja varmaan se kammottavannauruismiehen hahatus on ollut aika lailla samanlainen jo alakouluaikaan, ja sen opettaja on mielessään kiitellyt Luojaa ja fylogeneesiä, että se nauru-mies on kouluaikaan ollut vasta pieni lapsi, niin että naurulle ei ole ollut isoa kaikupohjaa, vielä. Ja kateederin puuta on salaa koputtanut se opettaja silti.

Tällaista pöytäsirkusta minä katselin ja kuulin, kun odottelin, että toisivat keittiöstä minulle lautasella kalan. Ei tuoneet vielä.

Kun yksi jäätelönaisista teki pöydällä olevasta kuitista pienen valkoisen origami-kruunun, ja asetti sen päähänsä - (tai siis hiuksilleen; pään sisäänhän ei voi helposti laittaa esineitä paitsi kirurgi, hammaslääkäri, ja fakiirit) - varmistuin siitä, että ei luultavasti ole iso ihmisessä ero sen välillä, millainen on lapsena ja millainen aikuisena.

Samallaista kateus/kiitollisuus -tempoilua tuntuu olevan elämäntaival niin lapsena kuin aikuisena.

Saamallaiset naurut ja itkut jo pienenä, ja vielä isona.

Kovin on lyhyt ihmisen matka.

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat

  • Harhailua aikaan jäätyneiden, särkyneiden ja muiden toiveiden kaupungissa

    Kaupungin kadut kuin aikaan puhallettu Kleinin pullo..

    "Toteutumistaan odottavien murheiden ylimaallinen kaleidoskooppi, sekin jossain tuon kaiken sekalaisen seassa ajansärmien säpäleiksi särkemänä piilee, syväpakastettuna, ja sen vastakohta myös: unohduksen lohdun kaleidoskooppi, tai mikälie: sellainen kuin kvantti, pysyy ennallaan vain jos siihen ei katso! "

  • Antti Heikkinen: Jag är en juntti!

    Puikulaperuna nenään ja loukkaantumaan.

    Lukeudun niihin juntteihin, jotka kouluaikoina näyttivät ruotsinkielelle keskisormea ja tuumivat, että ei jumalauta sisämaassa asuvan savolaisen tarvitse länsinaapurin kanssa kommunikoida.

  • Juha Hurme: Sensaatio!

    Sensaatio!

    Kaarlo Uskela (1878-1922) on kotimaisen kirjallisuuden puuttuva rengas. Puuttuva rengas minkä välillä? No, sanokaamme Minna Canthin, Algot Untolan, Maria Jotunin, Runar Schildtin, Elmer Diktoniuksen ja Pentti Haanpään välillä aaltoilevassa mentaaliavaruuden tyhjiössä. Suunnilleen sillä seudulla.

  • Riina Katajavuori: Varokaa nakuja lapsia!

    Voiko lastenkirjoissa nakuilla?

    Mikko Maitomies on riemastuttava kirja, jota sukupolvet toisensa jälkeen jaksavat lukea. Mutta pelkään pahoin, että tänä päivänä se jäisi julkaisematta. Syy on paljas kuin Mikon peppu, kirjailija Riina Katajavuori pohtii kolumnissaan.

  • Otso Kantokorpi: Haluan takaisin kirjamessuille!

    Toisinaan uudistus on vakavasti tarpeen.

    Olen osallistunut Helsingin Kirjamessuille alusta saakka useassa roolissa, kustantajana, kirjailijana ja paneelikeskustelijana. Viime vuosina olen yrittänyt vältellä tapahtumaa, kirjoittaa kolumnisti Otso Kantokorpi.

  • Antti Heikkinen: Oi, Tuntematon!

    Tuntematon sotilas herättää voimakkaita mielipiteitä.

    Parin viikon kuluttua Suomi on täynnä kriitikkoja. Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas herättää kansassa enemmän voimakkaita kuin ympäripyöreitä mielipiteitä, kirjoittaa kirjailija Antti Heikkinen.

  • Siri Kolu: Niskavuoren Hetan Suomi

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori?

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori? Nykymaailmassa Heta ei olisi kylmä ja ylpeä Muumäen emäntä, vaan ehkä konsultti tai poliitikko. Näin pohtii kirjailija Siri Kolu, Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.