Hyppää pääsisältöön

Syvällä elämän sietämättömässä keveydessä

Felix Mendelssohnin kamarimusiikki on suotta jäänyt romantiikan raskassarjalaisten, Schumannin ja Brahmsin varjoon. Soinnillisesti kevyempi ja luonteeltaan näin vähemmän painavaksi koettu Mendelssohn oli todellisuudessa monella tavoin kypsän romanttisen ilmaisun tienraivaaja siinä missä Schumannkin – ja usein ennen häntä. Mendelssohn oli ajan hermolla jo parikymppisenä, useita vuosia ennen tulevaa hyvää ystäväänsä.

cd-levyn kansi
cd-levyn kansi CD-levyt

Mielikuvituksen vapaa lento, keijukaismaisuus ja sukeltaminen elämän sietämättömän keveyden syviin vesiin on läsnä jo Mendelssohnin nuoruudenteoksessa, Konsertoivissa muunnelmissa sellolle ja pianolle, jotka hän sävelsi selloa soittavan veljensä innoittamana. Mendelssohn sävelsi veljelleen myös kaksi sellosonaattia kymmenisen vuotta myöhemmin. Niistä ensimmäinen, vuoden 1838 B-duurisonaatti sai Robert Schumannin toteamaan teoksesta: “Vaikuttaa siltä kuin kaikki… pyrkisi kohti suurempaa musikaalisuutta, hienostuneemmaksi, henkistyneemmäksi; ja, mikäli ilmaisuani ei ymmärretä väärin, enemmän Mozartin kaltaiseksi.” Christian Poltéra ja Ronald Brautigam saavat uudella levyllään vangittua sekä Mendelssohnin musiikin hienostuneisuuden, ilmaisun monikerroksisuuden, että siinä roihahtelevan romanttisen palon. Kuten Schumann jatkaa: “soitettavaksi Byronin tai Goethen runon jälkeen.”

Ajanmukainen suolikielinen sello ja Pleyel-pianoa mukaileva fortepiano tarjoavat tasapainoa niin sointiin kuin ilmaisuun. Monikanavaäänitys on taattua Bis:n ja Take5:n tuotantoa – jos kohta äänityspaikkana toimiva konserttisali on kaikuisuudessaan askel pois Schumannin sanojen vihjaamasta ympäristöstä: kotoisasta kamarista tai henkistyneen kulttuurikodin salongista. Sello vieläpä soi äänikuvassa pianoa lähempänä, mikä on sinänsä perusteltu, mutta ei täysin minun makuuni oleva ratkaisu.

Osin Schumannien – Clarankin – vaikutuksen innoittamana Mendelssohn sävelsi Toisesta eli D-duurisonaatistaan yhden 1840-luvun, kuohuvan vallankumousajan merkkiteoksista. Roihahtelevassa ilmaisuissaan ja esikuvaa hakevissa muotoratkaisuissaan se on vähintään yhtä omaperäinen kuin Robert Schumannin saman ajan teokset. Se sai kantaesityksensä Leipzigin Gewandhausissa ja on sikälikin uutta aikaa henkivää, konserttisaliin tarkoitettua ja sopivaa kamarimusiikkia – ja tietenkin sopii sikäli konserttisalissa äänitettäväksi. Mendelssohnin musiikin luonteen ja hengen älykkäästi ja vetoavan spontaanisti tavoittavat Poltéra ja Brautigam tuovat romantiikan ajan kamarimusiikin 2010-luvulle.

Felix Mendelssohnin teokset sellolle ja pianolle. - Christian Poltéra, sello, Ronald Brautigam, fortepiano. (Bis, BIS-2187)

Kuuntele Uudet levyt 24.11.2017, toimittajana Ville Komppa.

  • Riemastuttava oopperalöytö!

    Levyarvio

    Provinsiaalisen uran tehneen sveitsiläisen kapellimestarin, säveltäjän ja opettajan Richard Fluryn ensimmäinen ooppera, yksinäytöksinen ”Firenzeläinen tragedia” valmistui vuonna 1928 ja sai kantaesityksessään Solothurnissa Pohjois-Sveitsissä seuraavana keväänä varsin myönteisen vastaanoton lehdistöltä. Eipä ihme: hieman yli kolmekymmenvuotiaan paikallisen säveltämäksi se on suorastaan nerokas vetäen vertaansa selvästi esikuvallisen Richard Straussin Salome-oopperalle – Oscar Wilden tekstiin sekin. Vajaan kolmen vartin kestävä yksikohtauksinen nostatus sisältää niin wildemaisia lausahduksia kuin taiten verhoiltua sosiopoliittista debatointia.

  • Erika Foxin improvisatorinen välittömyys

    Levyarvio

    On sanottu että säveltäminen ja improvisaatio olisivat hyvin lähellä toisiaan, ja että hyvät sävellykset ovat vain hyvien improvisoijien ylöskirjoituksia. Riippuu varmaankin keneltä kysytään – mutta englantilaisen Erika Foxin musiikissa improvisatorinen välittömyys on kiehtovasti läsnä jokaisessa nuotissa osana jotain sellaista josta rakentuu kokonaisuuksia, vapaata muotoa.

  • Pianistin tarinointia rauhallisesti ja liioittelematta

    Levyarvio

    Tällä vuosikymmenellä vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -pianokilvan voiton jälkeen paikkansa kysytyimpien konserttipianistien joukossa vakiinnuttanut Denis Kozhuhin on tänä syksynä ihastuttanut levyjulkaisuja seuraavia miellyttävästi soivalla ja hyvin soitetulla albumilla valikoimasta Felix Mendelssohnin Sanattomia lauluja ja Edvarg Griegin Lyyrisiä kappaleita. Se sopii olohuoneisiin mitä parhaiten, erityisesti nyt iltojen pimetessä kynttilänvalolle sopivasti lämpöä antamaan. Lyyrisyyden lisäksi minua kuulijana miellyttää myös Kozhuhin tapa tarinoida rauhallisesti ja liioittelematta.