Kari Riipinen oli 1980-luvulla suomalaisen kuvataiteen kuumimpia nimiä. Riipinen (s. 1952) tuli tunnetuksi valtavista polaroid-kollaasiteoksistaan ja levyjen kansista, joita hän on tehnyt esimerkiksi Dave Lindholmille ja Pelle Miljoonalle. Häntä on kutsuttu pop-taiteen uranuurtajaksi ja Suomen Andy Warholiksi. Riipinen teki yhteistyötä Warholin galleristin kanssa 1990-luvun alussa. Myös suuryritykset Polaroid ja Canon tukivat Riipisen uraa.
90-luvulla Riipinen alkoholisoitui pahasti ja ajautui köyhyyteen. Moneen vuoteen hänestä ei ole kuultu mitään. Riipisen tuotannosta on suunnitteilla paraikaa näyttely – sen on tarkoitus valmistua ensi kevääksi. KulttuuriCocktailin haastattelussa Riipinen kertoo urastaan ja elämänasenteestaan.
Tuomas Karemo: Aloitetaan taiteestasi. Taisit olla ainoita, ellet ainoa 80-luvun Suomessa, joka teki isoja valokuvakollaaseja. Yksi teos saattoi koostua sadoista polaroid-kuvista. Miten päädyit juuri tällaiseen tekotapaan?
Kari Riipinen: Koska minulla on ollut pienestä asti kubistinen tapa katsoa maailmaa. Ensimmäinen muistikuva lapsuudestani on se, että piirrän A5-kokoisiin wc-paperipaketteihin vimmatusti. Minulla oli halu piirtää paljon, ne paketit olivat silloin helpoin keino päästä toteuttamaan itseäni. Tykkäsin piirrosurakan jälkeen yhdistellä näitä täyteen piirtämiäni wc-paperipaketteja ja sommitella kokonaisuutta.
Kun joku naapurimme näki ne määrät, hän sanoi äidilleni, että tuosta pojasta kuullaan vielä. Minulla on tullut ammattitaiteilijanakin aina ensimmäisenä määrä ja sen pohjalta laatu. Määrä määrittelee laatua. Tämän lisäksi koen elämän ylipäänsä pirstaleisena ja näen maailman palasina. Sinun pääsikin näen nyt palasina, koska hahmotan melkein kaiken näkemäni kollaasimaisesti. Minun elämässäni moni asia on ollut rikki, tulen rikkinäisestä kodista.
TK: Ovatko nämä wc-paperirullatyöt tallella ja mitä tarkoitat rikkinäisellä kodilla?
KR: Mitään ei ole tallella. Minulla ei ole omasta tuotannostani tallella mitään, ei yhtään mitään. Ei päiväkirjoja, ei luonnoksia. Ne ovat kaikki kadonneet ajan saatossa. Tässäkin asiassa tullaan palasten ideaan: jos yksi teokseni saattaa koostua sadoista pienistä kuvista, samalla tavalla voi sanoa elämäntyöstäni: se on palasina pitkin maailmaa. Kokonaisuus on siellä jossain levällään. Siinä on jokin logiikka, että asiat ovat menneet näin. Olen sujut sen kanssa, että olen palasina. Valokuvataiteen museosta löytyy tosin joitain töitäni ja luonnoksiani.
Rikkinäisellä perheellä tarkoitin isäni alkoholismia. Se vaikutti olemiseemme niin paljon, etten edes kutsuisi sitä perhe-elämäksi. En kuitenkaan valita, oli paljon kaikkea hauskaa.
TK: Oliko taide läsnä lapsuudenkodissasi?
KR: Ei. Sen lisäksi, että isäni oli rappioalkoholisti, hän oli myös keksijä. Hän keksi esimerkiksi solmion silittäjän. Äitini puolestaan arvosti taidettani, loppuun asti. Hän kuoli tämän vuoden helmikuussa. Se on valitettavaa, koska hän on ollut niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat käyneet katsomassa minua. Mistä taiteellisuuteni tulee, en todellakaan tiedä. Suvussani on muutamia taiteilijoita, se saattaa selittää jotain.
TK: Palaan tuohon, mitä sanoit. Mistä taiteesi tulee?
KR: Olen luonnonlahjakkuus. Jotkut eivät opi ottamaan kiinnostavia kuvia, vaikka kuinka tekisivät töitä. Minulla kaikki taiteen tekemiseen liittyvä on tullut alusta lähtien itsestään. Luotan intuitiooni ja siihen, mitä näen. Se menee näin: kun katson ottamaani kuvaa, se joko kolahtaa tai ei kolahda. Jos ei kolahda, yritän oppia virheestäni ja hyödyntää mokaani jotenkin. Taiteeni on mahdollistanut myös se, että minulla on ollut niin mieletön tsägä.
TK: Mitä tarkoitat?
KR: Ajatellaan ajoitusta. Olen ollut parhaassa luomisvoimassani 80-luvulla. Suomessa elettiin tuolloin nousukautta. Miehillä tukka piteni, naisilla minihameet lyhenivät. Silloin täällä oli hyvä olla. Yrityksillä oli rahaa ostaa töitäni, niistä maksettiin toisinaan kymmeniä tuhansia markkoja. Minulla oli hyviä sponsoreita ja kustantajia, jotka uskoivat tekemisiini. Valokuvaaminen ei ollut silloin halpa harrastus.
Ilman vaikkapa Canonin tukea minun olisi ollut mahdotonta tehdä töitäni. Sain heiltä ison ja hienon valokopiokoneen lainaan kotiini. Ilman sitä ei olisi syntynyt isoa valokuvakirjaani Cyber paintings and Laser copies 1988–1992. Valmistelin sitä kirjaa yli vuoden kellarissani. Tein niin vimmaisesti töitä sen kanssa, että kone pamahti hajalle monta kertaa vuoden aikana.
TK: Millainen oli sinun ja kameran ensikohtaaminen?
KR: Siihenkin liittyi hyvä tsägä. Lopetin koulut kesken ja sain hanttihommia yhdestä kuvausstudiosta. Ne ystävälliset ihmiset siellä antoivat minulle kameran ja muut välineet lainaan. Halusin kokeilla kuvaamista, olin utelias. Sitä kautta löysin valokuvaamisen. On syytä painottaa, että pääsin siis ensimmäisistä kuvistani lähtien käyttämään ammattilaisten välineitä. Rahani eivät olisi ikinä riittäneet omaan kameraan.
TK: Mitä sitten tapahtui?
KR: Sitten sain nimeä, ja sana alkoi kiiriä. On hieno asia, että ihmiset juoruilevat niin paljon. Naiset alkoivat juoruilla, että minun kanssani on kivaa sängyssä. Mitä enemmän juoruilijoita oli, sen parempi. Yhtä lailla taiteeni kanssa: kun sain pari ideaani läpi, nimeni alkoi levitä. Olin myös hyvin ulospäin suuntautunut ihminen. Olin toisaalta herkkä, mutta minulle herkkyys on ollut läpi elämän enemmän vahvuus kuin heikkous.
Yksi tärkeä instituutio urani alkuvaiheessa oli Elävän musiikin yhdistys Elmu ja siihen kuuluneet tyypit, joiden kanssa istuin paljon ravintoloissa. Heidän kauttaan tutustuin uusiin ihmisiin. Jos nimeäisin kaksi ihmistä, jotka ovat auttaneet minua urani alkuvaiheessa, he ovat Dave Lindholm ja Atte Blom. Lapsuudenystäväni Daven suosituksella pääsin tekemään ensimmäisiä levyn kansia. Love Recordsin, myöhemmin Johanna Kustannuksen Blom puolestaan antoi minulle hommia ja maksoi hyvin. Heille olen kiitollinen.
Ystäviäni ja tukijoitani on alkanut kuolla kamalalla vauhdilla. Tänä vuonna ovat kuolleet Kari Lempinen eli Walter de Camp ja Digelius-levykaupan Emu Lehtinen.
TK: Lempisen kanssa olet tehnyt loistavan haastattelukirjan sinusta eli Riipinen Interview (1996). Miten se syntyi?
KR: Se oli kunnianosoitus John Lennonista tehdylle Lennon Remembers -kirjalle. Lennon on muutenkin merkinnyt minulle paljon, hän on kuulunut sellaisiin elämäni kiintopisteisiin. Minulla oli yhteen aikaan kauhea, suorastaan pakkomielteinen tarve samaistua suuriin nimiin ja merkittäviin taiteilijoihin – Lennon oli yksi heistä. Enää en koe sellaista.
Pari juttua tuli Lennonista mieleen. Osaan edelleen lausua Lennonin runon Hispanialainen jakovainaa -kokoelmasta, joka on Anselm Hollon hienosti suomentama. Sain kympin lausuessani sen aikoinaan koulussa. [Riipinen lausuu ulkomuistista runon sanatarkasti oikein]. Olen käyttänyt toisinaan signeerauksena teoksissani leimaa, jossa näkyy koppakuoriainen. Tämä puolestaan on kunnianosoitus The Beatleseille.
Mutta joo, se oli hauska projekti se haastattelukirjan tekeminen Lempisen kanssa. Aika kauan siihenkin meni aikaa, mutta Lempisen kanssa oli kivaa olla ja puhua niin pidäkkeettömästi. Sitäkään kirjaa ei minulla enää ole. Tämä rappiotilani ja kaiken taiteeni katoaminen taitaa muistuttaa Kalervo Palsaa. En halua verrata itseäni Palsaan, mutta kieltämättä jotain samankaltaisuuksia meidän molempien loppuvaiheissa on. Minulla on asiat kuitenkin paremmin, koska saan elää lämmitetyssä huoneessa.
TK: Mitä pidät Palsasta?
KR: Paljon. Hänen elämäntarinansa on myös hyvin kiinnostava. Samoin Timo K. Mukalla, jolta olen lukenut moneen kertaan Tabun, Koiran kuoleman ja Laulu Sipirjan lapsista. Näiden pohjoisen traagisten poikien tuotannot tulivat tutuiksi, kun asuin muutamaan otteeseen Lapissa. Aloitin kansakoulun Petkula-nimisessä paikassa vuonna 1959, sitten myöhemmin aikuisiässä menin Lappiin auttamaan huonossa kunnossa olevaa enoani. Lapin luonto on vaikuttanut paljon taiteeseeni. Kaikki ne värit ja iso määrä maisemaa, jonka siellä kerralla näkee. Minähän olen kirjoittanut Lapin luonnon innoittamana yhden runonkin, jonka osaan edelleen.
TK: Miten se menee?
KR: Purnumukassa opin muutaman sanan saamea,
kun lappalainen männynnokassa hirvenlihalle joiku.
Neljä tuntia sitä ehti olla vaaranlaella käpykasseineen.
Puri pakkanen karvahattuni sivustat karrelle
sitten pimeys vangitsi tienoon.
Lunta tuuli pieksee luppoista kuusivanhaa tuliuraa
kiduttaa niin että oksat suikertaa.
Joki kohisee taukoamatta
kolme korppia lentää raskain siiveniskuin pellon
laulujoutsen laskeutuu tummaan veteen
silmissään taivaan tähdet
kiiruna parahtaa
kääntää päätään
kuuseen jota tuuli hyväilee
viimein laaksossa hämärä tiivistyy
sammuttaa kukkien pienet lyhdyt.
TK: Kiitos, tuo oli kaunista. Kerro hieman tuosta runosta.
KR: Se vaan syntyi. Olin ihaillut hirveän paljon Risto Rasan runoja. Hän on yksi hienoimpia tietämiäni taiteilijoita. Rasa jos joku kirjoittaa kauniisti luonnosta ja eläimistä. Hänen runojensa innoittamana olen maalannut joitain eläinaiheisia akvarelleja, mutta nekin ovat kadonneet jonnekin.
TK: Olet kirjoittanut runoja, tehnyt muutaman lyhytelokuvan, levyttänyt yhden vinyylin verran ja tehnyt monenlaista kuvataidetta. Mitä taiteenlajia olisit halunnut kokeilla enemmän?
KR: Elokuvaa. Olisin halunnut tehdä näytelmäelokuvan, jonka pääosassa on Helena Lindgren. Helenan olen tuntenut siitä asti, kun hän oli noin 10-vuotias. Asuimme Myllypurossa naapuritaloissa. Outoa, ettei Helenaa ole nähty koskaan elokuvissa. Hän on kauneutensa lisäksi hyvin älykäs ihminen. Haluaisin ottaa vielä muutaman muotokuvan Maria Guzeninasta. Häntä olen aikoinaan kuvannut, mutta haluaisin kuvata vielä lisää. Muutoin elän rauhassa sen asian kanssa, etten enää tee mitään taidetta. Koen, että kaikki on tehty.
TK: Mitä muita haaveita sinulla on?
KR: Nyt puhutaan haaveista, jotka eivät voi enää toteutua. Olisin halunnut päästä vielä kerran Thaimaahan katsomaan, onko siellä vielä niin taivaallista kuin muistan. Matkustin ja asuinkin siellä vuoden verran 80-luvulla. Mieleeni on jäänyt sieltä ihanan ilmaston lisäksi seksuaalisuus ja sukupuolettomuus: tapasin paljon todella upean näköisiä naisia, joista oli hyvin vaikeaa sanoa, olivatko he naisia vai miehiä. He olivat upean näköisiä, en ole missään muualla nähnyt niin kauniita ihmisiä. Heihin oli myös helppo tutustua.
Mutta en minä sinne enää rollaattorin kanssa ja näillä jaloilla pysty lähtemään. Olisi kivaa, jos aikoinaan vähälle huomiolle jääneestä Itäistä pituutta -vinyylistäni (1984) otettaisiin uusintapainos. Finnvoxilla pitäisi edelleen olla tallessa levyn masternauhat. Levyllähän oli Helena Lindgren laulamassa ja Jimi Sumén ja Edward Vesala soittamassa. Minulle oli tärkeää löytää sellaiset muusikot, joille ei tarvinnut kertoa mitä tehdä, vaan sellaiset, jotka osaavat hommansa ilman pomottamista.
Mitähän vielä… olisi hienoa nähdä vielä yksi teoksistani tehty näyttely, etenkin haluaisin nähdä grafiikkaani. Olen kuullut, että näyttely saattaisi olla tulossa. Samoin minun ja Pelle Miljoonan lyhytelokuvasta Matkalla tuntemattomaan on tiettävästi tulossa DVD. Siihen elokuvaan olin tyytyväinen, se on visuaalisesti mielestäni edellä aikaansa.
TK: Seuraatko nykytaidetta?
KR: En. Katson lähinnä televisiota. Yle Teemalta tulevat taidedokumentit ovat minulle tärkeä elämänsisältö. Olen muistellut paljon vanhoja näkemiäni elokuvia, kuten Miehuuskoetta (1967). Sen elokuvan ajattelemisesta minulla tulee hyvä fiilis. Albumi, josta viimeksi pidin todella paljon, on Madonnan American Life (2003). Kuuntele se levy! Madonna on nero. Hänelle ja Eurythmicsillä on samanniminen kappale, Who's That Girl. Valitsin tuon myös yhden ison valokuvateokseni nimeksi.
TK: Mitä ajattelet digitalisaatiosta?
KR: Luonnollinen seuraus, hyväksyttävissä oleva juttu. Jos syntyisin tänään, tarttuisin varmastikin digilaitteisiin ja alkaisin tehdä vimmatusti töitä niiden avulla.
TK: Mistä elämässä on lopulta kysymys?
KR: Minulle elämä on koulu, jolla on kaksi päämäärää: oppia ymmärtämään mahdollisimman monenlaisia ihmisiä ja tehdä taidetta. Kummankin näistä olen saavuttanut ja mielestäni kympin arvosanalla. Uskon uudelleensyntymiseen, mutta toivon, ettei minun tarvitsisi enää tulla tänne takaisin. Toivoisin, että olen päässyt omassa elämässäni niin korkealle, ettei minun tarvitse enää syntyä uudelleen. Uskon Jeesukseen ja Jumalaan, mutta ihmettelen sitä, että jos Jumala on olemassa, miten sillä voi olla niin paljon valtaa. Maailma on liian sotkuinen ja epäreilu paikka liian monelle ihmiselle.
TK: Kadutko mitään?
KR: En. Olen ollut rappioalkoholisti, joka on suunnitellut bussireittinsäkin kaupungille sen mukaan, miten sen varrelta löytyy olutta myyviä kauppoja. Oli aikoja, jolloin en pystynyt lähtemään kaupungille ilman kolmea keskaria. Mutta en kadu. Minulla ei ole enää paljoa aikaa jäljellä. Ei olisi mielestäni kovin mielekästä käyttää tätä vähäistä aikaa katumiseen. Se, mistä olen surullinen, on elämän rajallisuuden tajuaminen.
TK: Kiitos haastattelusta.
KR: Kiitos sulle. Mennään tupakalle.
