Juha Kulmanen
Yle
”Ranchin yliopistossa sijaitsevan toimistoni kulman takana on leveä kaupunkiin johtava valtakatu. Jos menet kadulle ennen auringonnousua näet jotain, jota et unohda koskaan: satoja nuoria miehiä työntämässä polkupyöriä, joihin on lastattu yli 200 kiloa salakuljetettua kivihiiltä.
Langanlaihat ja takkutukkaiset miehet ovat kävelleet pimeyden turvin kaksikymmentä tai kolmekymmentä kilometriä raahaten tätä suunnatonta kuormaa myytäväksi Ranchiin. Sen avulla he pystyvät elättämään vaivoin perheensä. Minulle on kerrottu, että jotkut kaivavat hiiltä entisten peltojensa alta, joita he viljelivät ennen kuin heidät pakotettiin muuttamaan laajenevan hiilikaivoksen tieltä.”
Näin Jean Drèze kirjoittaa uudessa kirjassaan koilawaloista eli hiilikavereiksi kutsutuista nuorista miehistä, joiden asema ei hänen mielestään eroa paljoakaan orjuudesta, vaikka he eivät joudu työskentelemään epäinhimillisissä oloissa hiilikaivoksissa fyysisen pakon vaan taloudellisen pakon vuoksi.
Jean Drèze työskentelee nykyisin Ranchin yliopistossa Itä-Intiassa vierailevana taloustieteen professorina. Hänen uusin teoksensa Sense and Solidarity – ilmestyi pari kuukautta sitten. Kirjan alaotsikkona on Jholawala Economics for everyone – eli jholawala -taloustiedettä jokaiselle. Jholawala tarkoittaa kankaista, usein kirjailtua olkalaukkua, jota näkee kaikkialla Intiassa. Perinteisesti sadhut, kiertävät pyhät miehet ovat kantaneet jholawala-laukuissaan vähäistä omaisuuttaan. Kirjailtu olkalaukku on ollut jo pitkään myös yhteiskunnallisten aktivistien tunnusmerkkinä.
Jean Drèze on maailman tunnetuimpia kehitystaloustieteilijöitä. Hän on kirjoittanut useita teoksia Amartya Senin kanssa. Nobel-palkittu Amartya Sen on joskus tokaissut itseironisesti heidän työnjaostaan, että Drèze on tehnyt suurimman työn, mutta hän on kerännyt suurimman kunnian. Drèzen uusin kirja koostuu suureksi osaksi hänen vanhoista artikkeleistaan, joita hän on päivittänyt ja osin kirjoittanut uudelleen. Kirjan keskeiset teemat liittyvät köyhyyteen, terveydenhuoltoon, peruskoulutukseen ja ruokaturvaan. Drèze uskaltaa kysyä sellaisia peruskysymyksiä kuin miksi koilawalat, hiilikaverit ovat lähes orjan asemassa ja hän itse on yliopiston professori.
”Ainut rehellinen vastaus on: sattuma. Heistä ehkä muutamat ovat menettäneet maansa juomalla tai pelaamalla, mutta useimmat ovat joutuneet ahdinkoon heistä riippumattomista syistä. He ovat syntyneet väärän kastin köyhään perheeseen, kärsineet lapsina aliravitsemuksesta, eivätkä ole saaneet mahdollisuutta opiskeluun ja niin poispäin. Toisessa ympäristössä heistä olisi voinut tulla geologeja, insinöörejä, taiteilijoita tai mestariurheilijoita. Mutta he eivät koskaan saaneet mahdollisuutta tähän”.
Monet tunnetut kehitystaloustieteilijät ovat taustaltaan intialaisia. He ovat usein opiskelleet länsimaissa ja jääneet työskentelemään Yhdysvaltojen tai Britannian yliopistoihin. Drèzen elämäntarina on toisenlainen: hän on syntynyt Belgiassa ja väitellyt Intiassa, jossa hän on asunut 38 vuotta. Vuonna 2002 Intian kansalaisuuden saanut Drèze on naimisissa intialaisen Bela Bhatian kanssa.
Drèze eroaa monista intialaisista kollegoistaan myös elämäntapansa puolesta. Kun nuori väitöskirjaa tekevä opiskelija saapui Intiaan, hän asettui asumaan Delhin slummiin, jotta saisi henkilökohtaista kokemusta tutkimiensa ihmisten elämänoloista. Drèze tunnetaan yhä askeettisesta elämäntavastaan - ja siitä että hän on lähes jatkuvasti tien päällä eri puolilla Intiaa. Hän on kulkenut kenttätyömatkoillaan monen osavaltion läpi polkupyörällä tai moottoripyörällä.
Kesällä 2002 Drèze saapui vaimonsa Bela Bhatian kanssa Jharkhandin osavaltiossa sijaitsevaan Kusumatandin kylään, jossa oli hiljattain kuollut kolme ihmistä aliravitsemukseen. Kylän maattomat perheet ansaitsivat niukan elantonsa työskentelemällä kausityöläisinä viereisessä Biharin osavaltiossa. Usein he pystyivät syömään vain mahua-puun kukilla jatkettua riisiä tai chakoraksi kutsuttua villiä pinaattia.
”Kusumatandissa ei ollut koulua, ei sähköä, ei mahdollisuutta sairaudenhoitoon – ei mitään, sinne ei johtanut edes tietä. Mahua-puiden satokausi oli lopuillaan, joten monet joutuivat tyytymään vain chakoran, villin pinaatin syöntiin.. Lapset eivät enää leikkineet – he vain seisoivat apaattisina ja aliravittuina. Perheillä ei ollut usein mitään syötävää. Vain harvoilla oli käytössään elintarvikekortti, jolla he pystyivät ostamaan viljaa naapurikylän valtionkaupasta alennettulla hinnalla.
Kusumatandin kylä ei ollut poikkeus. Monissa Itä- ja Koillis-Intian kylissä kärsittiin ruuan puutteesta vuosituhannen alussa.”
Lähes irvokkaaksi Kusumatandin ja muiden kylien ahdingon teki se, että samoihin aikoihin Intian viljasiiloihin oli kerätty ennätysmäärä viljaa. Drèze havainnollistaa viljamäärää näin:
"Jos varastoihin kerätty vilja olisi laitettu säkeissä suoraan jonoon, se olisi yltänyt miljoonan kilometrin päähän”.
Tärkein syy Kusumatandin tapaisten kylien ahdinkoon on Intian poliittisten päättäjien haluttomuus investoida maan sosiaaliseen kehitykseen.
”Intian panostus sosiaaliseen kulutukseen on vähäisyydessään maailmanennätystasoa. Intian bruttokansantuotteesta menee vuosittain vain 4,4 prosenttia terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vastaava luku on 7,2 prosenttia ja vähiten kehittyneissäkin maissa 6,3 prosenttia.”
Intian talouskasvu on ollut jo toista kymmentä vuotta yli 7 prosenttia vuodessa. Tästä kasvusta ei ole kuitenkaan juuri tihkunut helpotusta köyhien elämään. Drèzen mielestä tämä on poikkeuksellista verrattuna lähes minkä tahansa maan taloushistoriaan.
Jean Drèze teki tutkimusryhmänsä kanssa kolme vuotta sitten Kusumatandin alueelle uuden kenttätyömatkan. Ravitsemustilanne oli nyt paljon parempi kuin reilu 10 vuotta aikaisemmin. Se johtui uusista laeista: oikeudesta ruokaturvaan ja oikeudesta informaatioon. Ne oli hyväksytty paljolti kansalaisjärjestöjen painostuksen seurauksena. Drèze osallistui niiden toimintaan aktiivisesti.
Jean Drèze oli myös keskeisessä asemassa kymmenisen vuotta sitten Kongressipuolueen johtaman hallituksen komiteassa, joka laati lain maatyöläisten työllistämiseksi. Sen mukaan valtion on taattava maatyöläisille minimipalkalla vähintään 100 päivää työtä vuodessa.
Hindunationalistisen BJP-puolueen valtaantulon jälkeen kansalaisaktivismi on joutunut monin paikoin vastatuuleen. Pari kuukautta sitten Dreze arvosteli puheessaan Ranchissa hindunationalisteja kristittyjen oikeuksien loukkauksista Jharkhandin osavaltiossa ja Mahatma
Gandhin kirjoitusten vääristelystä. Paikalla olleet BJP-puolueen osavaltion ministerit keskeyttivät Drèzen puheen ja hän joutui poistumaan puhujalavalta.
Vuosi sitten Jean Drèzen vaimon Bela Bhatian asunnon ulkopuolelle alkoi kerääntyä vihaisia ihmisiä Bastarissa. He syyttivät Bela Bhatiaa maolaiseksi naxaliitiksi – ja uhkasivat polttaa tämän asunnon. Lopulta väkijoukko ilmoitti, että hänen oli poistuttava 24 tunnin kuluessa Bastarista.
”Vaimoni Bela työskentelee Bastarin alueella Chhattisgarhin osavaltiossa, joka on ollut jo vuosia naxaliittien kapinan ydinaluetta. Naxaliitit ovat käyneet Intian liittovaltion vastaista aseellista taistelua jo 13 vuotta. Taistelu on keskittynyt Intian köyhimpiin itäisiin osavaltioihin, joissa myös adivasien, Intian alkuperäisväestön osuus on suhteellisen suuri. Bela Bhatia oli kuullut, että valtion turvallisuusjoukkoihin kuuluneet miehet olivat raiskanneet adivasinaisia. Hän auttoi naisia nostamaan syytteen miehiä vastaan.”
Jean Drèzen mukaan tämä oli tuonut räyhäävän väkijoukon hänen vaimonsa asunnon ulkopuolelle. Myöhemmin myös Drèzeä syytettiin maolaiseksi naxaliitiksi ja ”ulkomaalaiseksi agentiksi”.
Tilanne alkoi käydä sen verran uhkaavaksi, että Drèze katsoi viisaimmaksi kirjoittaa avoimen kirjeen. Se julkaistiin useissa sanomalehdissä:
”Kuka tahansa, joka ajattelee että Bela ja minä olemme naxaliitteja, on menettänyt todellisuuden tajunsa. Bela on jo kumonnut tällaiset syytteet ja selvittänyt työnsä luonteen Bastarissa.. Kuka tahansa, joka on lukenut kirjoituksiani, tietää että en kannata aseellista taistelua, vaikka tuenkin vastarintaa epäoikeudenmukaisuutta kohtaan demokraattisin keinoin. Olen ollut rauhanaktivisti nuoruudestani saakka...”.
On luultavaa, että kansalaisten ja erityisesti toisinajattelijoiden valvonta tulee yleistymään Intian uuden biometrisen henkilökortin avulla. Viime vuonna Intiassa hyväksytyn Aadhaar-lain perusteella jokainen kansalainen saa 12 numeroisen henkilötunnuksen, joka on yhdistetty hänen biometrisiin tietoihin – eli sormienjälkiin, silmien iiristen skannauksiin ja kasvokuvaan. Noin 1,2 miljardia intialaista on jo hankkinut uuden Aadhaar-kortin.
Jean Drèze ja monet muut kansalaisaktivistit ovat voimakkaasti kritisoineet Aadhaar-lakia. Se loukkaa ihmisten oikeutta yksityisyyteen.
”Intiasta on tulossa tarkkailuvaltio. Lähes kaikilla aikuisilla on jo oma Aadhaar-numeronsa, joka on yhdistetty satoihin eri tietokantoihin. Suurin osa näistä tietokannoista on julkisen vallan käytettävissä ilman erityisiä valtuuksia. Se mahdollistaa kansalaisten jatkuvan valvonnan. Uskooko joku, että valtio ei käyttäisi tätä mahdollisuutta”.
Mutta mitä biometrinen henkilötunnus merkitsee kaikkien köyhimpien ruokaturvan kannalta? Tästä Drèze on eniten huolissaan. Halpoihin elintarvikkeisiin oikeuttavat tiedot on ladattu uuteen biometriseen henkilötunnukseen. Entisiä elintarvikekortteja ei enää tarvita.
Köyhimpien ruokaturva perustuu valtion ylläpitämiin ruokakauppoihin, joita on kaikkialla Intiassa. Niistä köyhimmät pystyvät ostamaan viljatuotteita alle markkinahintojen. Julkinen ruuan jakelujärjestelmä on 10 viime vuoden aikana parantunut huomattavasti varsinkin köyhimmissä osavaltioissa Itä- ja Pohjois-Intiassa. - Jean Drèze kirjoittaa kirjassaan Sense and Solidarity, että biometrinen henkilötunnus uhkaa nyt romuttaa tämän myönteisen kehityksen.
”Uusi henkilötunnus perustuu moderniin teknologiaan ja hyvin toimivaan internet-yhteyteen. Valtion ruokakaupoissa jokainen ostos vaatii nyt sormenjäljellä tunnistautumista. Internet-yhteyden on toimittava koko ajan, muuten tuotteet jäävät saamatta. Mutta miten verkkoyhteydet toimisivat moitteettomasti syrjäseuduilla, kun ne eivät toimi kunnolla edes osavaltioiden pääkaupungeissa?
Moderni teknologia on aivan liian havoittuvaa Intian maaseudulle. Biometrinen henkilötunnus on ollut jo käytössä Jharkhandin ja Rajasthanin osavaltioissa. Miljoonat ihmiset ovat menettäneet kuukausittain ruoka-annoksensa teknologian ongelmien vuoksi”.
Tapio Tamminen
