Marjan ja Karin elämässä oli kaikki hyvin – kimpassa oli oltu jo yli kymmenen vuotta, harrastettu yhdessä, rakennettu unelmien talo ja haaveiltu muksuista. Kaiken piti olla kunnossa, mutta sitten Kari sairastui ja masentui.

– Haimme apua, mutta avuksi tarjottiin aina vain lääkkeitä. Loppujen lopuksi Kari oli lääkkeiden voimin töissä käyvä robotti. Kotona hän ei jaksanut tehdä mitään. Hän oli kiukkuinen, ei jaksanut harrastaa tai nähdä kavereita, Marja kertoo.

Jäin yksin huolehtimaan kaikesta.

Uupuminen ja ahdistus valtasivat tilaa arjesta pikkuhiljaa usean vuoden ajan. Kun töissä käyminen tuntui raskaalta, Kari perusti oman yrityksen. Hän ajatteli, että voisi yrittäjänä määritellä omat työajat ja suhteuttaa ne omaan jaksamiseensa. Mutta toisin kävi.

Omassa yrityksessä töitä olikin entistä enemmän. Kari alkoi tehdä töitä vuorokauden ympäri, eikä hän lopulta osannut muuta tehdäkään. Seitsemän vuotta ensimmäisten uupumusoireiden jälkeen tuli täydellinen pudotus: Kari sulkeutui makuuhuoneeseen.

– Jäin yksin huolehtimaan kaikesta: talon laajennusprojektista, yrityksen alasajosta ja totta kai pyörittämään ihan tavallista arkea. Meillä oli vaippaikäinen lapsi ja olin viimeisilläni raskaana.

Vuodet ennen miehensä lopullista tipahtamista olivat Marjalle kuin hyökyaallon tulemisen seuraamista: Marja seisoi rannalla ja näki lähestyvän hyökyaallon, mutta ei voinut tehdä sille mitään. Aalto tuli, pyyhkäisi yli ja jäljelle jäi raivaustyö.

Kun rakas ihminen rinnalla muuttuu täysin ja yhteiset unelmat katoavat, jää toinen yksin. Se on rankkaa ja lähes mahdotonta jaksaa, tietää Marja.

– Yritin ajatella, että Kari on nyt tosi kipeä, mutta vielä hän paranee. Ja olihan minun pakko keskittyä kaikkiin hoidettaviin asioihin. Kukaan muu niitä ei olisi tehnyt. Elin oikeastaan yksinhuoltajan arkea.

Olisin toivonut, että joku soittaa ja kysyy, mitä meille kuuluu.

Marjan elämä oli Karin masennuksen pahimmassa vaiheessa yksinäistä. Yksinäisyys korostui entisestään, kun pikkuhiljaa ympäriltä katosivat myös ystävät.

– Juuri siinä kohtaan olisin toivonut, että joku soittaa ja kysyy, mitä meille kuuluu. Kukaan ei sitä tehnyt. Me olimme täällä jotenkin kauhean itseksemme. Se oli karua.

Lopulta Marja ei enää jaksanut puhua perheen tilanteesta muille. Osa ihmisistä ajatteli Marjan liioittelevan tilannetta, ihmisillä ei ollut käsitystä masennuksesta tai sen kohtaaminen pelotti. Oman elämän ja tekemisen paljouden keskellä Marjan voimat eivät enää riittäneet keskittymään muiden oletuksiin ja ajatuksiin. Oli pakko keskittyä vain oman elämän pitämiseen kasassa.

Kun Marjan ja Karin toinen lapsi syntyi, oli Kari paikalla, muttei läsnä. Hän ei osallistunut lasten syntymäpäiväjuhliin, eikä kestänyt lasten ääniä muutenkaan. Kari ei jaksanut olla apuna missään – ei edes leikkiä lastensa kanssa.

– Enhän minä voinut muuta kuin kertoa lapsille isän masennuksesta. Miten muuten olisin voinut selittää lapselle, ettei isä jaksa leikkiä tai osallistua meidän arkeemme millään tavalla. Kyllä lapsilla oli oikeus kuulla tähän kaikkeen oikea syy, vaikka he pieniä olivatkin.

Asioista rehellisesti puhuminen oli Marjalle tärkeää ja yksi hengissä pitävä voima. Marja halusi lasten myös oppivan, että masennus on yksi sairaus muiden sairauksien joukossa. ”Mummolla on diabetes, toisella mummolla on reuma ja iskällä on masennus” jäi lasten mieleen ja isän masennuksesta tuli yksi osa lastenkin arkea. ”Iskällä on lepotauti”, tuumasi Marjan ja Karin poika jo pienenä, eikä siinä ollut mitään kummallista.

Vaikka Kari ei lasten kanssa jaksanutkaan leikkiä, huolehti Marja, että ainakin lapsilla olisi kokemus isän kanssa vietetystä yhteisestä ajasta. Kun lapset pääsivät iskän kanssa samaan sänkyyn katsomaan muumeja, jäi lapsille käsitys, että he puuhailevat isän kanssa yhdessä. Käytännössä isä nukkui koko ajan.

Masennus ja mielialalääkkeet ovat muuttaneet Karin toiseksi: hänen tunne-elämänsä on latistunut. Aikaisemmin hyvä keskusteluyhteys on kadonnut sekin. Marja kokee, että hänellä on ollut kaksi eri miestä.

Masentuneen puoliso jää usein myös vaille tukea ja turvaa.

– Voinhan minä sanoa Karille, että olen väsynyt, enkä minäkään jaksa. Sen sanominen helpottaa oloani, vaikka tiedän, että minä ne asiat teen jatkossakin.

Se oli meidän pakomme pimeydestä.

Marja on pitänyt opetella laskemaan rimaa ja omia odotuksiaan. Yhteisiä juttuja voi kyllä tehdä, kunhan jaksaa itse olla aktiivinen osapuoli järjestämisessä ja varaamisessa. Huonoimpina aikoinakin Marja on oman hyvinvointinsa vuoksi varannut koko perheelle lomamatkoja lämpimään.

– Ihmiset olivat kateellisia meidän kuuden viikon ulkomaanmatkoista. Mutta se oli meidän pakomme pimeydestä. Minä pääsin helpommalla ja pääsin lepäämään. Ei tarvinnut pukea lapsia kuravaatteisiin, siivota tai tehdä ruokaa. Kun Kari nukkui hotellihuoneessa, minä nautin auringosta lasten kanssa. Tällaiset reissut pitivät minun mielenterveyteni kasassa. Se oli koko perheen hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää.

Omasta hyvinvoinnistaan Marja on pitänyt huolta myös liikkumalla. Kun rauhaisat joogatunnit kodin ulkopuolella ei onnistunut, raahasi Marja olohuoneeseen kuntopyörän. Sitä pystyi ajamaan lasten leikkiessä vieressä. Kodin takapihalle kaivettu lampi mahdollisti muutaman minuutin avantopulahdukset lasten katsellessa ikkunasta. Samaan avantoon Marja pulahtaa edelleen pari kertaa päivässä.

On järkiavioliittoja ja rakkausavioliittoja, eikä tässä ainakaan mitään järkeä ole, Marja ajattelee. Siitä huolimatta hän on pysynyt miehensä rinnalla läpi vaikean sairauden menettäen samalla ison osan omaa parisuhdettaan.

– En minä ole ole katkera, mutta välillä todella väsynyt. Vihainenkin. Mutta ei minun tässä mikään pakko ole olla. Ajattelen ehkä ennemminkin olevani kuin Myrskyluodon Maija – ei tullut helpoimmat olosuhteet, mutta myrskyn kanssa on opittu elämään.

Keskeisintä Marjalle on ollut pitää huolta itsestä ja omasta jaksamisesta. Miettiä sitä, mikä on itselle tärkeää, eikä niinkään tehdä asioita pelkästään toisen auttamiseksi.

– Tieto sairaudesta on auttanut paljon. Karin sairaus ei ole meidän kummankaan vika, enkä minä voi toista parantaa. Sen tiedon kanssa on opittava elämään. Toki tein jossain vaiheessa paljon asioita, että saisin Karin jaloilleen. Vein häntä lääkäriin, löin nyrkkiä pöytään ja vaadin hoitoja. Hoidot tulivat kuitenkin liian myöhään.

Tämä on ollut ikään kuin minun sotani.

Vaikka Kari ja Marja ovat pysyneet yhdessä, ymmärtää Marja erittäin hyvin ratkaisun, jolloin puolison masennus saa pariskunnan eroamaan. Se on järkevää ja inhimillistä, miettii Marja.

Eroaminen olisi ollut paljon järkevämpi ratkaisu myös Marjan kannalta silloin, kun Kari sairastui – ei ollut lapsia, ei pitkälle rakennettua yhteistä elämää. Mutta oli rakkaus ja usko tulevaan.

– Olen koko ajan tiennyt kaikki vaihtoehdot, mutta en ole halunnut luovuttaa. Olen oppinut lapsuudenkodissani perhekeskeisen elämän mallin ja ammentanut koko elämäni sukuni naisten tarinoista. Miettinyt mummojani ja heidän sotien aikaista elämäänsä – rintamalle lähteviä miehiä ja naisten harteille jääviä maataloustöitä ja lasten hoitamista. Tämä on ollut ikään kuin minun sotani.

– Eikä tämä aika ole missään nimessä ollut helppoa Karillekaan. Siitä huolimatta en suojele häntä. Annan luvan itselleni olla vihainen ja väsynyt. Minulla on oikeus tunteisiini ja niiden näyttäminen helpottaa minua. Olisi hölmöä sanoa, ettei minua haittaa, että Kari sairastui. Tietenkin se haittaa! En minä häntä vihaa, enkä elämääkään, mutta rankkaa tämä on.

Marjan ja Karin perheessä eletään nyt lasten harrastusten täyttämää arkea. Marja käy töissä ja lapset koulussa. Kari on ollut eläkkeellä jo 38-vuotiaasta lähtien. Illat ajellaan edes takaisin ja kuskataan lapsia milloin minnekin.

Marja on halunnut rakentaa lapsilleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden jo pienestä pitäen. Perheessä on pidetty huolta, ettei isän masennus määritä lasten elämää, vaikka se luonnollinen osa arkea onkin.

Varmaan hän olisi erilainen isä, jos ei olisi sairastunut.

Marjan pitää lasten harrastuksia ja kavereita tärkeinä elementteinä heidän elämässään. Lapsilla pitää olla muuta mietittävää, kuin kotiasiat. On tärkeää, ettei yhden perheenjäsenen sairaus ole este asioiden tekemiselle, eikä se värittäisi arkea liikaa.

– Nykyään teemme asioita yhdessä myös perheenä. Kari on mukana ja paikalla lasten harrastuksissa omalla tavallaan. Varmaan hän olisi erilainen isä, jos ei olisi sairastunut. Sitä on kuitenkin turha miettiä. Tämä on realiteetti ja näillä mennään.

Realiteetti on myös, ettei Karia enää kuntouteta tai hoideta aktiivisesti. Kun mies jäi eläkkeelle, tuli hänestä Marjan mukaan yhteiskunnalle hyödytön.

– Onhan se hullua, että mies, jolla on kaksi pientä lasta, ei saa enää sen kummempaa hoitoa kuin kerran vuodessa uusittavan reseptin terveyskeskuksesta. Se on surullista.

Tulevaisuus on Marjan ja Karin perheessä avoin. Niin kauan kuin lapset asuvat kotona, rullaa arki heidän ehdoillaan. Sen jälkeen Marjalla ei ole odotuksia.

– En voi tietää, mikä tilanne silloin on ja millainen on Karin kunto. Ehkä ajattelen tulevaisuutta enemmänkin sitä kautta, että voin tehdä enemmän omia juttuja. Niitä asioita, mitkä ovat minulle tärkeitä.

– Vaikka elämä ei ole mennyt niin kuin alunperin suunnittelimme ja haaveilimme, löytyy arjestamme hyviäkin asioita. Minä olen oppinut vuosien varrella myötätuntoisuutta itseäni kohtaan ja se on todella suuri voimavara arjessa. Kari on nykyään paljon enemmän elossa kuin huonoimpina vuosinaan. Myös lapset ovat antaneet elämään paljon iloa ja olemme selviytyneet tästä kaikesta perheenä yhdessä. Sillä on suuri merkitys.

kuvat: Mira Pelo

Lähes joka toinen psyykkisesti sairastuneen läheinen on vaarassa masentua itse. Tukea ja apua voi hakea FinFamista.

Apua itselle tai läheiselle voi hakea myös Suomen Mielenterveysseurasta.

Akuutti – tutkittua tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista. Rohkeita ihmisiä ja inhimillisiä tarinoita. Liity joukkoomme Facebookissa!