Hyppää pääsisältöön

Finlandia-raadin puheenjohtaja Aleksis Salusjärvi: “Kirjallisuus suuntaa sanansa varttuneille polville”

Artikkelikuva KulttuuriCocktailin kirjallisuutta käsittelevään juttuun.
Artikkelikuva KulttuuriCocktailin kirjallisuutta käsittelevään juttuun. Kuva: Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Kahden ison palkinnon puheenjohtajuus muutti olohuoneeni kirjastoksi. En usko monen lukeneen uutta kotimaista kaunokirjallisuutta yhtä paljon kuin minä. Minkälaisia yleistyksiä siitä voi tehdä, pohtii Finlandia-esivalintaraadin puheenjohtaja Aleksis Salusjärvi esseessään.

Jatkosota ei ole vieläkään loppunut. Yhä uudelleen joku perheen miehistä joutuu rintamalle. Neuvostoliiton murskaava ylivoima uhkaa elämäntapaamme. Vielä yksi ryssäaalto on pysäytettävä, kiväärintukki poskea vasten katsottava itään.

Jos tämä sota vain loppuisi, voisimme kylvää pellon, lämmittää saunan, nauttia elämän hyvyydestä. Keuhkotautikin vaivaa. Emalivati täyttyy veriysköksistä, kun toinen perheen isovanhemmista potee tuvan perällä kalvavaa tautia.

Näitä tarinoita Suomi rakastaa. Näitä me luemme ennen muuta kirjallisuudesta. Lähihistoriamme kohtalonhetkiä, joihin ilmestyy yhä uusia henkilöhahmoja kertomaan oman versionsa. Vaikka yhtäkään neuvostosotilasta ei ole ammuttu yli 70 vuoteen, kirjallisuus katsoo yhä tiiviisti sotaan.

Aika on myös tehnyt tehtävänsä siltä osin, että historia alkaa hämärtyä anakronismeihin. Suomalaisilla on toisinaan rynnäkkökiväärit varusteinaan tai karttoja ja kortteja muovitaskuissa. Realistinen proosa kompastelee asiavirheisiin, mutta suuri sinfoninen sota säilyy sen keskuksena.

Kukaan ei tunne suomalaista kirjallisuutta kokonaan

Suomessa julkaistaan vuosittain 10 000 kirjaa, josta vajaa puolet on kaunokirjallisuutta (arviot määristä vaihtelevat). Kirjallisuutta ostetaan vuosittain noin puolella miljardilla eurolla.

Vaikka kirjallisuutta tutkitaan yliopistoissa, ylläpidetään kirjastoissa, julkaistaan kustantamoissa ja ruoditaan kulttuuritoimittajien kesken, kokonaisuus on niin laaja, että yleisiä totuuksia kirjallisuudesta on vaikea sanoa.

Kysymykseen, minkälaisia kirjoja Suomessa julkaistaan ja mitä ne pitävät sisällään, on edes meidän ammattilaisten mahdoton antaa kovin tyhjentävää vastausta. Meistä jokainen tuntee läpikotaisin jonkun kirjallisuuden alueen, mutta kokonaisuudesta ei voi kenelläkään olla perusteellista käsitystä.

Tänä vuonna ilmestynyttä proosakirjallisuutta olen lukenut 40 000 sivua. Viimeisten kolmen vuoden aikana ilmestyneistä kaunokirjoista olen tutustunut yhteensä puoleen tuhanteen

Joka tuhannes suomalainen julkaisee siis vuosittain kaunokirjallisen teoksen. Mittaluokka on hämmästyttävä. Työni puolesta luen kirjallisuutta jatkuvasti, mutta viime vuosina olen lukenut vielä ratkaisevasti enemmän kuin yleensä.

Tänä vuonna ilmestynyttä proosakirjallisuutta olen lukenut 40 000 sivua. Toissa vuonna tein vastaavan sukelluksen runouteen, luin silloin kaikkiaan yhdeksän kiloa runokirjoja, melkein sata teosta.

Viimeisten kolmen vuoden aikana ilmestyneistä kaunokirjoista olen tutustunut yhteensä puoleen tuhanteen, joista enimmän osan olen lukenut kannesta kanteen. Paljon tätä enempää ei ole mahdollista lukea, ja omaakin lukemistani on jatkuvasti ajanut suorittaminen.

Tanssiva karhu -runokilpailun ja kaunokirjallisuuden Finlandia -raadin puheenjohtajuudet ovat olleet syynä massiivisiin lukusavottoihin.

Fiktion maailmat rakentuvat ympärillemme lukuisin tavoin, ne kommentoivat, taustoittavat, juurruttavat ja kytkevät meidät kulttuuriimme.

Raatilukeminen luonnollisesti vääristää lukukokemusta, sillä kirjoja luetaan vasten toisiaan aikarajaa vastaan. Eläytyvä ja omistautuva lukeminen on silloin alisteista analyyttiselle lukemiselle, jossa on purettava teoksen rakennuspalikoita, rikottava fiktion maailmaa ja ylipäätään etsittävä teoksista heikkouksia onnistumisten lisäksi.

Jokin yleiskuva kokonaisuudesta silti ilmenee. Fiktion maailmat rakentuvat ympärillemme lukuisin tavoin, ne kommentoivat, taustoittavat, juurruttavat ja kytkevät meidät kulttuuriimme. Kirjallisuudessa toistuvat aiheet antavat hyvän yleiskuvan siitä, minkälaisten aiheiden ympärille suomalaisuus rakentuu. Kirjallisuus kertoo, keitä me olemme.

Suuret ikäluokat määrittelevät edelleen kulttuurimme

Näkyvin juonne kirjallisuudessa on realistisen proosan ylivalta. Realismi syntyi kirjallisuuteen, kun ymmärrettiin, että maailma muuttuu ihmisiä nopeammin. Syntyi tarve säilyttää kirjoittamalla sitä maailmaa, jonka keskellä elämme.

Niinpä tiedämme, minkälaista oli kävellä Pietarin Heinätorilla tai Pariisin Latinalaiskortteleissa 150 vuotta sitten. Miltä siellä tuoksui, kuulosti, mitä ihmiset tekivät ja mistä he haaveilivat. Tätä realismin syntyaikojen ihanteiden täyttämistä kirjallisuutemme edelleen noudattaa vahvasti.

Suomalaisen yhtenäiskulttuurin ydin on edelleen suurten ikäluokkien käsissä.

Realistisen proosamme polttopiste on suurten ikäluokkien syntyvuosissa, ja proosakirjallisuuden perusteella on helppo nähdä, että kulttuuri koko laajuudessaan on heidän määrittelemänsä. He ostavat luultavasti suurimman osan kirjallisuudesta, ja siksi sitä tehdään heidän tarpeisiinsa. Suomalaisen yhtenäiskulttuurin ydin on edelleen suurten ikäluokkien käsissä.

Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointi kuvaa tätä ilmiötä hyvin, ja onkin kiinnostavaa, että uudet sukupolvet jatkavat vanhusten tarinoiden kertomista. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat se yleisö, jolle nuoretkin kirjailijapolvet suuntaavat sanansa.

Kun suurten ikäluokkien valtakausi lähivuosina hiipuu, on hyvin todennäköistä, että kirjallisuudenkin painopiste viimein siirtyy uusille alueille, kuten ilmastonmuutokseen tai informaatioyhteiskuntaan.

Naapurimaiden kirjallisuuteen verrattuna suomalaisen proosan tarve katsoa sotavuosiin näyttääkin meikäläiseltä erityispiirteeltä.

Nuorille aikuisille sodan muisto on enää välillistä. Kirjallisuuden perinteinen rooli tietyn ihmisryhmän tarinan kertomisessa on menettämässä ensikäden tiedon.

Naapurimaiden kirjallisuuteen verrattuna suomalaisen proosan tarve katsoa sotavuosiin näyttääkin meikäläiseltä erityispiirteeltä. Se on selvästi kansallisen yhteisen kertomuksen keskus ja yhtenäiskulttuurin peruskivi, jonka varjoon jäävät monikulttuurisen, eri kieliä puhuvan ja eri uskontokuntiin kuuluvan uuden vuosituhannen kertomukset.

Aloittelevan runoilijan kotiaskareet ovat maailman keskipiste

Toinen näkyvä piirre kirjallisuuden taustalla on kieleen liittyvät seikat. Kirjailijat, jotka eivät kirjoita muistaakseen tai muistuttaakseen menneestä, ovat yleensä kiinnostuneita tavoista käyttää kieltä.

Tämä muutos näkyy paitsi proosassa ennen kaikkea runoudessa. Jokainen kirja opettaa lukemaan itseään otollisimmalla tavalla. Kirjasta riippumatta lukijan on aina löydettävä tapa tehdä tekstille oikeutta. Jos virkkeet ovat pitkiä, jos kerronta on epäluotettavaa, jos mitättömiltä vaikuttavat yksityiskohdat korostuvat, ne ovat olennaisia lukemista ohjaavia seikkoja.

Runoudessa kielen muodollisilla piirteillä on korostunut merkitys, sillä usein teoksen kielioppikin rakentuu tapauskohtaisesti.

Jos proosa on sika joka syö kaikkea, runous on kaikkien maailmankatsomusten rippi- ja saarnatuoli. Siltä puuttuvat sukupolvikokemusten tai kansallisten kertomusten yhteismotiivit.

Tällaisia piirteitä runoudella on toki ollut aiemminkin, mutta nyt se on harvinaisen heterogeeninen kirjallisuudenlaji. Runouden piiristä löytyvät kaikki ikäluokat ja maantieteelliset kolkat. Yksinkertaisin selittävä syy monitahoisuudelle piilee epäkaupallisuudessa. Runouden lukijakunta on niin laaja ja epäyhtenäinen, että dominoivia piirteitä on vaikea löytää.

Kun runokirjoja lukee massana, niistä eristyy yhtä kaikki piirteitä, joihin turtuu.

Lukiessa tulee tunne, että kirjailija lilluttaa teepussia mukissa keittiön pöydällä luonnosvihko edessään, katsoo taivaalla lentävää lokkia ja tuntee koko maailmankaikkeuden tiivistyvän ympärilleen.

Runouden kieli on usein emotionaalista ja henkilökohtaista. Tyypillisesti runoilija haluaa ilmaista jonkin sisäisen myllerryksen ja saada lukijan tunnistamaan sen. Tämä henkilökohtainen piirre saattaa ilmetä suorana tunnustuksellisuutena. Kun teksti on tiiviisti sidoksissa kirjoittavaan subjektiin, sen merkitys lukijalle tuntuu helposti ulkokohtaiselta. Moitinkin runoutta usein siitä, että keittiön pöytä näkyy tekstin läpi.

Lukiessa tulee tunne, että kirjailija lilluttaa teepussia mukissa keittiön pöydällä luonnosvihko edessään, katsoo taivaalla lentävää lokkia ja tuntee koko maailmankaikkeuden tiivistyvän ympärilleen. Hänestä tulee kirjoittava subjekti, jonka kokemukset ovat tärkeitä siksi että juuri hän kokee niitä. Lukijan tehtäväksi jää todistaa tämä tapahtuma, hän seisoo runon säkeiden ulkopuolisena todistajana.

Keittiön pöytä näkyy runoudessa paitsi metaforisesti myös suoraan. Varsinkin aloittelevat runoilijat kirjoittavat sämpylöiden leipomisesta, kahvin keittämisestä ja muista kotiaskareista hämmästyttävän usein.

Runouden syntilistalla tämä asia on kuitenkin vähäinen ja melko harmiton. Kiintoisampaa on sen sijaan se, että proosa ja runous ovat yhä selkeämmin toisiinsa sekoittuvia kirjallisuudenlajeja, jotka painotuotteiden lisäksi löytävät myös muilla tavoin yleisöjään. Erilaisten esiintyvien kirjallisuuden muotojen lisäksi kirjailijat käyttävät kekseliäästi ja monipuolisesti myös muita taidemuotoja.

Jääkö kirjallisia helmiä löytymättä?

Vaikka kirjallisuudestamme on löydettävissä tällaisia toistuvia piirteitä, on väärin kuvitella niiden kuvaavan tämän hetkistä kokonaisuutta kovinkaan kattavasti. Silmiinpistävää on sen sijaan ne erilaiset murrokset, joiden keskellä parasta aikaa elämme.

Runouden kokeellisuudesta on puhuttu pitkään, mutta yhtä hyvin voisimme puhua spekulatiivisen fiktion tai kaunokirjallisen asiaproosan esiinmarsseista.

Jo kirjallisuuden kustannusmuotojen laajentuminen todistaa viime vuosina tapahtuneista mullistuksista, jotka ovat lisänneet olennaisesti kirjallisuuden monimuotoisuutta.

Löydämmekö kaikki helmet valtavan määrän keskeltä? Taidehistoria on täynnä kertomuksia suurista teoksista ja taiteilijoista, joita aikalaiset eivät tunnistaneet.

Kiintoisin kysymys kirjallisuuden kokonaisuutta katsoen onkin se, löydämmekö kaikki helmet valtavan määrän keskeltä? Taidehistoria on täynnä kertomuksia suurista teoksista ja taiteilijoista, joita aikalaiset eivät tunnistaneet.

Massiivinen lukusavottani ei ole helpottanut huoltani tältä osin.

Vaikka kirjallisuuspalkintoja on paljon ja kirjallisuuden julkinen vastaanotto terävää, huomiomme kiinnittyy luontaisesti vain muutamiin merkkiteoksiin vuodessa. Julkisuuden polarisoituminen synnyttää katvealueita, joihin moni erinomainen teos jää, toisinaan pysyvästi.

Kustantajien puolijulkinen huoli on se, että teoksia julkaistaan liikaa. On mahdotonta toivoa kaikelle kirjallisuudelle julkista vastaanottoa. Suuresta julkaisumäärästä huolimatta on pieni ihme saada käsikirjoitus kustannetuksi. Kustantamot julkaisevat ehkä noin prosentin verran lähetetyistä käsikirjoituksista, ja sama piirre pätee julkisen vastaanoton kanssa. Kenties vain noin prosentti julkaistuista kirjoista saa kritiikin jossain lehdessä.

Menneisyyden painolasti

Koska julkisuus kumuloituu, monimuotoinen kirjallisuus typistyy huomion keskipisteiksi, minkä lopputuloksena voittaja kerää koko potin, winner takes it all.

Palkintojen, kirjamyynnin, käännösoikeuksien ja henkilöhaastattelujen keskellä on kourallinen kirjailijoita, (erinomaisia kirjailijoita!), jotka henkilöivät ja määrittävät koko taiteenlajia.

Taiteen massassa menestys luo aina riippansa. Eino Leinon voi yhtä hyvin ajatella turmelleen runoutta kuin nostaneen sen uuteen sfääriin, sillä leinomaista runoutta kirjoitetaan yhä, sadan vuoden jälkeenkin, hänen säkeitään kömpelösti matkien.

Kirjallisuudessa onkin helppo nähdä monin paikoin jälkijättöisyyttä, pinnalla on se, mikä oli sukupolvi sitten uutta ja säkenöivää.

Taaksepäin katsoen hän näyttää liian suvereenilta runoilijalta, josta ei ole päästy eteen- vaan alaspäin. Kun yhden esikuvan vaikutus on näin suuri, siitä tulee taakka. Kirjallisuudessa onkin helppo nähdä monin paikoin jälkijättöisyyttä, pinnalla on se, mikä oli sukupolvi sitten uutta ja säkenöivää.

Samaan aikaan, juuri nyt, aikamme aleksiskivi saattaa kirjoittaa teoksiaan, joiden löytyessä hamassa tulevaisuudessa ihmetellään, miten sokeita lukijoita me olimme.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja, joka toimii useissa kirjallisuuden luottamustoimissa ja päätoimittaa kirjallisuuskritiikkiä julkaisevaa Kiiltomato-verkkolehteä.

Kommentit
  • Lista asioista, joita vihaan nykyajassa

    Asioita, joita vihaan nykyajassa

    Joulun alla ihmiset ovat pahalla päällä. Tähän syynä on koko vuoden patoutunut vitutus. Jos haluat helpottaa oloasi ennen jouluaattoa, laadi lista, johon keräät vihaamiasi asioita. Sen tarkoitus ei ole olla ratkaisukeskeinen. Listan ainoa tehtävä on saada olla vihainen. KulttuuriCocktailin Tuomas Karemo laati malliksi oman listansa.

  • Pippelisankarin viimeinen seikkailu on ohi

    Asenteiden tasolla on käynnissä radikaali murros.

    Miehen mitta ei enää ole se, jaksaako aamuun asti fiilata naisen toimittaessa höyläpenkin virkaa. Se, mikä vielä 90-luvulla oli normi, vaikuttaa nyt auttamattoman pölyttyneeltä. Aino Kivi ruotii suomalaisen kirjallisuuden käsitystä seksistä ja sukupuolesta.