Hyppää pääsisältöön

90 vuotta – ja elämänsä kunnossa

Radio-orkesteri soittaa Aleksanterinkatu 46:n isossa studiossa, musiikkistudiossa (A-studio) vuonna 1927.
Radio-orkesteri soittaa Aleksanterinkatu 46:n isossa studiossa, musiikkistudiossa (A-studio) vuonna 1927. Radio-orkesteri

Musiikkitalon lavan pinta-ala on 283 neliömetriä. Kun lähes sata Radion sinfoniaorkesterin soittajaa asettuu tuohon tilaan, edessämme on aivan varmasti Suomen suurin inhimillisen lahjakkuuden tihentymä.

Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuoden syksynä 90 vuotta täyttänyt RSO on lunastanut paikkansa maamme taide-elämän terävimpänä huippuna vähitellen, ja pääosin onnellisten tähtien alla. Kapellimestareilla, yksittäisillä muusikoilla ja orkesterin hallinnolla lavajärjestäjät mukaan lukien on ollut jo vuosikymmenten ajan yksi yhteinen päämäärä: onnistuneet ja nostattavat konsertit, lähetykset ja taltioinnit. Yleisradion kaltaisessa Eduskunnan valvomassa mediayhtiössä on luonnollisesti koettu myös ristivetoa, mutta vakavia horjutusyrityksiä RSO ei ole kohdannut 2. maailmansodan jälkeen kuin pari kertaa.
Syitä maan ykkösorkesteriksi kohoamiseen on useita. Kuulijoita on alusta asti ollut radiolähetysten ja myöhemmin kansainvälisen ohjelmavaihdon vuoksi satoja miljoonia. Valtavat määrät radio- ja tv-nauhoituksia sekä levytyksiä on tehty säilymään iäksi, jolloin laatuun on täytynyt kiinnittää erityistä huomiota. Kansainvälinen kiertuetoiminta on sekin edellyttänyt tason jatkuvaa nousua.

Kuitenkin tärkein yksittäinen tekijä – alati taitavampien muusikoiden ja kapellimestarien ohella – on ollut orkesterin ohjelmisto. RSO on halki vuosikymmenten tilannut, esittänyt ja tallentanut aina juuri oman aikansa musiikkia. Tämä on pakottanut luontaiseen kehitykseen: jokainen muusikko on joutunut jatkuvasti opettelemaan uutta ja välillä erikoistakin. Tästä on seurannut positiivinen kierre: säveltäjät uskaltavat kirjoittaa RSO:lle melkein mitä tahansa, sillä orkesterin ammattiylpeys takaa sen, että priimaa tuppaa tulemaan, vaikka viulistin pitäisi soittaa räikkää, huilistin rapistella alumiinifoliota ja lyömäsoittajan pompottaa koripalloa tai kilistellä Piltti-purkkeja (nämäkin ovat oikeasti tapahtuneet).

Kaiken tämän ohessa orkesteri on kuitenkin pitänyt tiukasti huolta klassisesta perusrepertuaarista, joka on koko taidemusiikin kivijalka. Kantaohjelmisto on yhä jokaisen orkesterin todellinen mittapuu.

Vaikka kavahdamme pönötystä, voimme muistella orkesterin vaiheita eri vuosikymmeninä. Perustamisestaan vuonna 1927 talvisotaan saakka pieni Radio-orkesteri soitti lähinnä studiossa suoria radiolähetyksiä. Sodan jälkeen alkoi säännöllinen konserttitoiminta – legendaariset tiistaikonsertit jatkuivat vuosikymmeniä – ensin Yliopiston juhlasalissa, sitten Kulttuuritalolla, vuodesta 1971 Finlandia-talossa ja vihdoin syksystä 2011 Musiikkitalossa. Suorien lähetysten rinnalle tulivat nauhoitukset, kun Yleisradio hankki 1952 Helsingin olympiakisoja varten suuren määrän magnetofoneja. 60-luvulla alkoivat kiertueet ulkomaille ja kohta myös ympäri kotimaata. Myös televisio toi orkesterin lähemmäs yleisöään tv-lähetysten aloittamisesta saakka.

Radion sinfoniaorkesteri on myös muuntunut monenlaisiin kokoonpanoihin ja tyylisuuntiin, vaikka Radion viihdeorkesterista 60-luvulla luovuttiinkin. Sana ”viihde” muuten löytyi yleisökilpailun kautta; muita ehdotuksia olivat mm. ”ratto”, ”huove” ja ”luote”. Itse kuuntelisin mielelläni silloin-tällöin Radion ratto-orkesteria – ettekö tekin?

Ulkomaille orkesteri matkustaa nytkin mielellään, sillä erilaisten kulttuurien ja esiintymispaikkojen historia kiehtoo. On soitettu monissa maailman merkittävimmissä konserttisaleissa, kuten Amsterdamin Concertgebouw'ssa, Wienin Musikvereinissa, Lontoon Royal Festival Hallissa, Pietarin Filharmoniassa ja Tokion Suntory Hallissa. Taatusti eksoottisin esiintymispaikka on ollut länsiafrikkalaisen Beninin pikkukaupunki Grand Popo, suoraan Guineanlahden rannassa! Siitä huolimatta varsinkin kotimaan kiertueet ovat nyky-RSO:lle erityisen sykähdyttävä kokemus, ja monet ikimuistoisimmista esiintymisistä ovat tapahtuneet normaalisti konserttitoiminnalle täysin vieraissa paikoissa. Musiikki on kaikunut liikuntahallien seinistä niin Ikaalisissa, Kemijärvellä kuin Suomussalmella ja monella muulla paikkakunnalla. Syy tähän on kotimaisen yleisön reaktio: kun RSO tulee kylään, paikalla on koko Suomen oma sinfoniaorkesteri, eikä yleisö epäröi näyttää iloaan.

RSO matkalla Englantiin 1968.
RSO matkalla Englantiin 1968. Radion sinfoniaorkesteri
Kuvassa orkesteri matkalla Englantiin 1968.

Vaikka musiikin soittavat orkesterin muusikot, sen historia jäsentyy helpoimmin ylikapellimestareiden kautta. Radio-orkesterin perustajiin kuului kapellimestari Erkki Linko, jonka jälkeen Toivo Haapanen laajensi orkesteria määrätietoisesti vuoteen 1951. Sen jälkeen koitti Nils-Eric Fougstedtin kausi, jonka aikana ohjelmisto kansainvälistyi voimakkaasti: jo 50-luvulla kuultiin sen ajan eurooppalaisia modernisteja kuten Messiaenia, Beriota ja Madernaa. 60-luvun alussa alkoi Paavo Berglundin kausi, jonka aikana soiton taso nousi aivan uusiin sfääreihin, mikä johtui Berglundin armottomasta, liki säälimättömästä vaatimustasosta.

RSO:n vanhoja kapellimestareita
RSO:n vanhoja kapellimestareita erkki linko ja nils-erik fougstedt.

Se vaihtui vuonna 1971 Okko Kamun vapautuneempaan, muusikoiden itseluottamusta kohottavaan kauteen, jolloin RSO alkoi saada suitsutusta esiintymisistään ja levytyksistään myös ulkomailla. Leif Segerstamin ylikapellimestariaikaan vuosina 1977-87 ohjelmistoon tuli runsaasti uutta suomalaista musiikkia, etenkin vuonna 1981 alkaneen Helsinki Biennalen myötä.

Jukka-Pekka Sarasteen 14 vuotta kestäneen kauden (1987-2001) aikana RSO:n taso nousi jälleen huimasti, kun Suomen musiikkiopistojärjestelmän hedelmiä voitiin alkaa kerätä. Myös orkesterin koko alkoi olla liki nykymitoissa. Sakari Oramo (2003-12) puolestaan hioi orkesterin soinnin sellaiseen kuntoon, että kun RSO vihdoin pääsi aloittamaan Musiikkitalon veitsenterävästi erottelevassa akustiikassa, se oli siihen ehdottomasti valmis. Vuonna 2013 alkanutta Hannu Linnun ylikapellimestarikautta ovat sävyttäneet monet jännittävät uutuusteokset ja orkesterin valtavasti lisääntynyt medianäkyvyys.

Luonnollisesti Radion sinfoniaorkesterin solisteina ja kapellimestareina ovat esiintyneet aina parhaat kotimaiset kyvyt, ja ulkomaisten vieraiden tähtitarha on ollut parhaimmillaan häikäisevä. Ei sovi myöskään unohtaa niitä lukemattomia hienoja muusikoita, jotka ovat tulleet orkesteriin ulkomailta ja asettuneet luontevaksi osaksi musiikin kansallisuus- ja kielirajat ylittävää maailmaa. Nyt orkesterissa on jäseniä myös Yhdysvalloista, Espanjasta, Norjasta, Liettuasta, Irlannista, Italiasta, Unkarista, Japanista, Ruotsista, Israelista ja Etelä-Koreasta.

Radion sinfoniaorkesteri on himoittu työpaikka. Siihen kerran päässyt muusikko ei aivan vähällä lähde muihin maisemiin. Esimerkki: kun RSO juhli 50-vuotista taivaltaan 27.9.1977, orkesterissa soitti viisi nykyistä orkesterin jäsentä, viulistit Tuomas Pulakka ja Tuija Vikman, alttoviulistit Lauri Laasonen ja Pekka Pulakka sekä kontrabasisti Erkki Tuura. Toivoisin yleisön antavan ainakin osan aplodeistaan aivan erityisesti näiden muusikoiden yli 40-vuotisen orkesteriuran kunniaksi.

Mikä sitten on Radion sinfoniaorkesterin merkitys, mikä sen oikeutus? Mihin moderni mediayhtiö tarvitsee omaa orkesteria? Vastaus on itsestään selvä: luomaan ja esittämään taidetta, jonka kautta jokainen meistä voi kokea tunteita ja oivalluksia, joita sanat ja kuvat eivät kykene välittämään. Taidokkaasti esitetty musiikki avaa ovia toiseen todellisuuteen, jonka kautta voimme tuntea ja havainnoida inhimillisen mielikuvituksen ja osaamisen suurimpia saavutuksia. Ja orkesteria tarvitaan aina esittämään oman aikansa uutta taidetta, sillä se on meidän kulttuurimme omakuva. Kaikki muu on täällä katoavaista – vain taide on ikuista.

Niinpä Radion sinfoniaorkesteria tarvitaan nyt ja tulevaisuudessakin toteuttamaan sitä tehtävää, johon viittasi aikoinaan Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki, joka lausui näin: ”Suuri musiikki on hartaushetki koko ihmiskunnalle. Sellaista hartautta, joka käy yli kirkkojen ja uskontojen ja on suoraan luonnon, maaemon hartautta.”

Osmo Tapio Räihälä

Kommentit
  • Jüri Reinvere: Through a Lens Darkly

    Säveltäjä Reinvere kirjoittaa teoksestaan.

    Virolaissäveltäjä Jüri Reinvere oli Ingmar Bergmanin ystävä ja keskusteli hänen kanssaan paljon musiikista. Reinveren teos Through a Lens Darkly on sävelletty Göteborgin sinfoniaorkesterin tilauksesta Ingmar Bergmanin juhlavuoden kunniaksi, ja se kuullaan Radion sinfoniaorkesterin konsertissa 12.10.

  • Gustav Mahler ja eurooppalaisuus

    Kalevi Aho kirjoittaa Mahlerin identiteetistä.

    Wienissä asuessaan Gustav Mahler totesi kerran vaimolleen Almalle: ”Olen kolminkertaisesti koditon: böömiläisenä itävaltalaisten keskuudessa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Kaikkialla häirikkönä, enkä missään toivottuna.” Kalevi Aho pohdiskelee Mahlerin identiteetin rakentumista artikkelissaan.