Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Kirjat, nuo muutossa hankalat

Kirjailija Riina Katajavuori.
Kirjailija Riina Katajavuori. Kuva: Pertti Nisonen/Tammi Riina Katajavuori

Muutto on avioeron tai läheisen kuoleman jälkeen ihmiselämän suurin stressipiikki. Tämä on muuttotilanteiden vakiolohtulause.

Mitä pitempään samassa kodissa on eletty, sitä vaikeampaa on muuttaa pois – niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Kun muutetaan suuresta pieneen, asiat mutkistuvat entisestään. Tilavasta kolmikerroksisesta omakotitalosta pieneen kerrostaloasuntoon muuttava on epärealistisen toiveikas, kuin ihminen, joka saapuu linja-autoasemalle täpötäyden peräkärryn kanssa, vaikka tietää kyllä sisimmässään, että saa ottaa bussiin mukaan vain käsilaukun.

Isoon, tavaroiden rajua karsimista edellyttävään muuttoon tulisi valmistautua hyvissä ajoin. Vanhoja veroilmoituksia ei ole pakko säilyttää kahtakymmentä vuotta. Sukuseuran vanhoista tiedotteistakin voisi ehkä jo luopua. Ja esimerkiksi kirjallisuusihminen voisi käydä läpi yläkerran työhuoneensa, joka on alkanut muistuttaa paperikauppaa.

Tyhjiä kirjekuoria, kortteja, lehtiöitä, mappeja, tulostuspaperia ja muovitaskuja on hamstrattu niin, että niillä pyörittäisi isompaakin konttoria.

Mutta, ihminen elää arkeaan, kokkaa keittoa, suorittaa päivän velvollisuuksia, tekee töitä, tapaa ihmisiä. Sitä paitsi saa nähdä, meneekö talo ikinä edes kaupaksi. Ei ole kiirettä!

Yhtäkkiä lähestyy päivä, jolloin talon pitäisi olla tyhjänä. Tavaraa sikiää joka nurkasta, vaikka muuttomiehet kävivät jo. Mistä sitä tulee?

Olen saanut tänä syksynä todistaa lähiomaisteni muuttoa. Autoharrastajilla lienee täpötäysiä autotalleja, ompeluharrastajilla tilkkuja ja lankoja, nikkareilla verstaita. Minun lähiomaiseni ovat kulttuuri-ihmisiä, joten heillä on kirjoja ja taidetta. Tuhansia, tuhansia kirjoja ja satoja tauluja.

Muutto oli megalomaaninen projekti. Kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset kävivät viikkokausia pakkaamassa, sortteeraamassa, tyhjentämässä ja ihmettelemässä. Kamaa vietiin kierrätykseen, divariin, lavalle. Lähetettiin suvulle ja tutuille WhatsApp-kuvia: ”Kuka haluaa puisen nuottitelineen?” Silti kama ei loppunut.

En uskaltanut katsoa koulukirjastolle lahjoitettaviin kirjapusseihin, etten olisi taas kiinnostunut jostakin. Eihän kotiini mahdu enempää kirjoja! Paitsi kyllä Thor Heyerdahlin Aku-Aku - Pääsiäissaaren arvoitus on pakko ottaa…

Kirjojen läpi virtaa muistoja, uusia ja vanhoja. Pentti Saaritsan suomentamasta 1970-luvun lattariantologiasta Kello O löydän Ernesto Cardenalin runot. Viime vuonna kohtasin tuon ysikymppisen vallankumousrunoilijan Nicaraguan runofestareilla. Voi elämä!

Muutossa ei olekaan kysymys tavarasta vaan elämästä. Elämän pakkaaminen on hidasta ja lähtökohtaisesti mahdotonta. Kellarista paljastuu taas uusi pölyinen pahviloota. Laatikosta löytyy Pentti Saarikosken kadonneeksi luultu kirje 50-luvulta. Löytyy haastattelunauha, jolla Christer Kihlman puhuu teoksestaan Ihminen, joka järkkyi. Löytyy myös edesmenneen esiäidin kimaltava pusero, majavakauluksinen talvipalttoo ja pronssimaalattu buddhanpää.

Tuhahtelin menneisyyden tauhkalle. Heittäkää vesilinnulla jo!

Raijasin vastentahtoisesti kotiini todisteita omasta lapsuudestani, poliorokotusdokumentteja ja tekemiäni perhelehtiä. Katselin pääjalkaisia. Näin on käteni joskus paperille ihmisen hahmottanut. Katsoin prinsessaa, jolle olin piirtänyt huolestuneet otsarypyt. Päädyin säästämään joitakin kyhäelmiä.

Ja ehkä turvallisuuden tunnetta lisää sekin, että tiedän nyt kätilö Hellevi Lopakan vastaanottaneen minut tähän maailmaan. Kiitos vaan ja oikein paljon terveisiä, kätilö Hellevi Lopakka!

Lähiomaisten uudessa, niin ikään runsaskirjahyllyisessä kodissa olen viettänyt rattoisia iltoja aakkostamalla Lundioihin runoja Anna Ahmatovasta Kristiina Walliniin ja proosaa Juhani Ahosta Kjell Westöhön.

On hauskaa hipelöidä tuttuja kirjoja ja tehdä jotakin, minkä osaa. Itse asiassa auttaminen on mukavaa.

Olen ylisummaan harrastanut viime aikoina kauhean vähän auttamista! Muutto on uuden alku, mutta se on niin muuttajalle kuin muuttoapulaiselle myös oiva syy kohdata itsensä ja läheisensä.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Star Wars: The Last Jedi - Hyvä, paha, hyvä, paha...

    Uusi Star Wars vetoaa vauhdilla ja söpöydellä

    Star Warsin uusi trilogia ilmestyy joka toinen vuosi, ja välivuosina tulee spinoff-elokuvia. Sarjan ensi-iltatahti alkaa olla äärirajoilla, joten on hyvä kysymys, miten uusi elokuva The Last Jedi kestää toiston ja arkipäiväistymisen. Uudessa sarjassa on otettu konservatiivinen linja sarjan uudistamiseen.

  • Antti Heikkinen: Jag är en juntti!

    Puikulaperuna nenään ja loukkaantumaan.

    Lukeudun niihin juntteihin, jotka kouluaikoina näyttivät ruotsinkielelle keskisormea ja tuumivat, että ei jumalauta sisämaassa asuvan savolaisen tarvitse länsinaapurin kanssa kommunikoida.

  • Black metal kylvi pelkoa ja sekasortoa, kunnes keski-ikäistyi

    Kolme black metal -muusikkoa matkaa myyttiseen Norjaan.

    90-luvun alussa uutisissa, keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä kauhisteltiin norjalaisen black metal -yhteisön toimia. Kirkkojen polttamiset, murhat ja satanismin kanssa flirttailu herättivät pelkoa ja inhoa tavallisen kansan keskuudessa. Teini-ikäisiä hevifaneja black metalin saama huomio kiehtoi ja Norja kasvoi heidän silmissään myyttiseksi paikaksi. Tuore norjalaisdokumentti seuraa Iranista, Kreikasta ja Kolumbiasta Norjaan saapuvia black metal -muusikoita. Kohtaavatko odotukset ja todellisuus?