Juha Kulmanen
Yle
Jean-Dominique Merchet'n essee on arvokas lisä kirjakauppojen notkuvilla hyllyillä olevien Emmanuel Macronin poliittisesta pommista kertovien kirjojen joukossa. Yksinkertaisesti reilun satasivuisen teoksen aihe on se 'jokin' tai ne 'jotkut' Macronin nousun elemenit, jotka ovat kuin itseään Bonapartea. Valtaannousun esimerkki Macronille on Ranskan vallankumouskalenterin Brumairen kuudestoista päivä 1799, jolloin nuori, vain kolmekymmentävuotias Bonaparte nousi valtaan vallankaappauksella. Macronin sitaateista voiton jälkeen Merchet löytää paljon Macronin ihastusta Bonaparten temppuun, vaikka aika onkin toinen.
« Se, mitä me teimme on todellisuudessa vallankaappaus, leikitteli Macron, mutta ei kokonaan. 20,7 miljoonaa äänestäjää pisti uurniin 'Macron -lipukkeen' seitsemäs toukokuuta 2017 vaalissa, joka käytiin kaikin puolin demokraattisesti. Kukaan ei nähnyt tankkeja kaduilla, poliisi ei pysäyttänyt ketään, sanomalehtiä ei pistimillä lävistetty eikä kansanedustajia terrorisoitu. Äärivasemmmistolaisen filosofin Alain Badioun käsitteet 'demokraattinen vallankaappaus' ja 'valtiollisen vallan varastaminen' istuvat kyllä tähän. Sillä, jos 'vallankaappaus' tapahtui, tapahtui se jo ennen presidentinvaaleja. Se kohdistui ainoastaan puoluejärjestelmään, sen ihmisiin ja organisaatioihin, muttei poliittisiin instituutioihin – aivan kuten vuonna 1799 tai 1958, jolloin de Gaulle loi viidennen tasavallan. »
Jean-Dominique Merchet'n essee sanookin Macronin täyttäneen poliittisen tyhjiön aivan samalla tapaa kuin ensimmäinen konsulimme vuonna 1800 ja tasavaltaistyöläiset Pariisissa 1871. Samalla esseisti katsoo Ranskan viidennen tasavallan kahdeksannen presidentin suunnitelleen kaiken huolellisesti etukäteen. Aina voittopuhettaan myöten Ranskan kuninkaiden asuinpaikalla Louvressa ja Napoleonin Tuileries'in palatsilla. Merchet kirjoittaakin Macronin 'inkarnoineen tasavallan lähes monarkiseen tyyliin'.
« Lähes ensimmäisissa lausunnoissaan presidenttinä Macron vahvisti inspiraatiotaan sanomalla, 'että kaikki sanoivat meille, että se on mahdotonta, mutta he eivät tunne Ranskaa'. Napoleonin juhlituin sanonta kuuluukin, 'ettei mahdoton ole ranskaa'. Macronissa on Bonapartea, mutta se on Bonaparte tulkittuna ja korjattuna nykyajassa – Bonaparte 2.0. «
Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Macron ole ensimmäinen, joka pelasi bonapartelaisilla korteilla, kirjoittaa Jean-Dominique Merchet. Nicolas Sarkozylla oli energiaa ja taitoa keisariksi asti ja monet näkivätkin hänessä oikeistolaisen auktoriteetin modernin version bonapartelaisuudesta. Bonapartelaisuus on yksi kolmesta suuresta oikeistopolitiikan perheestä monarkisisten legitimismin ja orleanilaisuuden kanssa. Legitimismi pohjautui parlamentinvastaisuuteen konservatiiviseen aristokratiaan ja kuningasvallan palauttamiseen. Orleanismi puolestaan oli maltillista kuningasmielisyyttä ja sen tukena porvaristo. Kun Merchet sijoittaa Macronin bonapartilaisuuteen, tarkoittaa se ennenkaikkea hänen luonnettaan ja hänen asemaansa vallan ottajana. Journalistimme sanookin, ettei kenenkään pidä tehdä sitä virhettä, että kuvittelisi Macronin toimineen ilman suunnitelmaa. Hänen koulutustaustansa poliittisesta filosofiasta antoi Macronille kyvyn tehdä, mitä hän teki, vaikka hän riskeerasi ottamalla inspiraationsa Napoleonista.
« Samankaltaisuudet Napoleonin ja Emmanuelin välillä lähtevät nuorten miesten seikkailusta. Kumpikin nukkuu vähän. Kumpikin avioitui itseään vanhemman naisen kanssa, jolla oli lapsia edellisestä avioliitosta. Aviopuolisot olivat kunnianhimoisia
ja heillä oli kiire työntää miehensä asemiin. Ensimmäinen oli kolmekymmenvuotias, toinen alle neljäkymmentä. Aika ja yhteiskunnat olivat erilaisia ja on varmaa, että Macron oli tässä mielessä nuorempi nyt kuin Bonaparte aikanaan kolmikymppisenä. Macron tunnustikin muutama kuukausi valintansa jälkeen, että 'haluaisin maailman ja seikkailun, jotka ovat minulle puhtaita. Mikään ei ole tärkeämpää kuin oman itsensä vapaa asettaminen käyttöön, oman kykynsä toteuttaminen, olkoon se mikä tahansa.' Tämä kertoo Macronin täydestä romantismista. Emmekö näe tässä Stendahlin romaanin Punaista ja mustaa ? Emmanuel Macron ajattelee oman elämänsä romaanin lähtökohdasta. Jo Napoleon sanoi omastaan 'mikä romaani elämäni onkaan'. »
Molempien valtaannousua kuvastaa lähes identiteettisesti heidän tuntematomuutensa.
Rotchildien pankkimaailmasta ja suurkauppojen tekijästä Hollande'in hallitukseen vain seitsemän vuotta ennen valintaa presidentiksi. Toinen oli ranskalaisille yhtä tuntematon korsikalainen vielä vuonna 1793. Kumpikaan ei piittaa julkisesta mielipiteestä. Sen koekaniinina on molemmilla juuri itseään vanhemmat vaimot. Kummankin intohimo ylittää tottelevaisuuden ja kantaa heitä valintoihinsa. Esseisti Merchet pitää kummankin valloittamisen hengen pohjautuvan voimaan, nopeuteen ja hyvään onneen. Macronin edessä taipui kokonainen Ranskan poliittinen kerma Fillon, Juppé, Sarkozy, Hollande, Valls, Hamon, Bayrou, Mélenchon ja Le Pen kolmentoista kuukauden kampanjan paineessa. Macronin rytminvaihdos politiikassa oli kuin Bonaparten 25 päivän matka Välimeren rannalta vallanottoon Pariisissa. De Gaulle oli vielä nopeampi – vain 18 päivää. Valery Giscard d'Estaingiltä meni Pompidoun kuoleman jälkeen 55 päivää tiellä Elysée'hen. Merchet muistuttaa juuri nopeuden mahdollistaneen Napoleonille niin valtion hallinnon syvälliset muutokset kuin pikavoitot armeijalleen. Macron kiihdyttää työelämän säännöksissä, eläkeuudistuksessa, työttomyysvakuutuksessa ja miksipä ei koko Kansalliskokouksen pienentämisessä, jopa sen liikkuvuuden lisäämiseksi ympäri Ranskaa, sillä modernin Macronin mielestä parlamentin ei digiajassamme tarvitse kököttää samassa rakennuksessa lähes kuudensadan edustajan voimin.
« Emmanuel Macronille tämä 'valloittamisen henki' ei tietenkään ole sotilaallista tai alueellista. Se on tahdonvoiman, energian, uuden ja seikkailun ilmausta. De Gaulle oli anti-napoleonilainen kun hän asettautui Ranskan palvelukseen sekoittamalla siihen persoonansa. Hän ei ollut valloittaja - hän jopa uhrasi siirtomaat palauttaakseen Ranskan arvoonsa ; hän oli täynnä patrioottista hyvää tahtoa ja stoalaista suuruutta. Bonaparte pisti puolestaan Ranskan kunnianhimonsa ja loistonsa palvelukseen. Jos Macronin kohdalla käytetään mielikuvituksellista napoleonilaisuutta kuvaamaan hänen tavoitteitaan, tarkoittaa se hänen etääntymistään gaulismista. Se mikä erottaa hänet gaulismista, on hänen optimistisuutensa. »
Macronin uuteen politiikan tunnistamiseen hakee Jean-Dominique Merchet vauhtia valtio-opin klassikoista. Alfredo Pareton mukaan macronismi olisi eliitin korvaamista toisella eliitillä ; eli poliittisen eliitin kierrättämistä. Lisäksi jotta kaikki säilyy entisellään täytyy kaiken muuttua eli on vaihdettava henkilöitä järjestelmän sydämen säilyttämiseksi. Tavoite on yhteiskuntarauhan säilyttäminen. Macronin kyky oli olla hyväksymättä Ranskan käytännössä kaksipuoluejärjestelmää, missä niin sosialistit kuin maltillinen oikeisto esittätyivät vuorollaan vaihtoehtona Front Nationalille. 'Vallankumoukselliseksi keskustalaisuudeksikin' kutsuttu macronismi salli En Marche -liikkeellään ranskalaisille pöydän kääntämisen nurin ilman että maljakko särkyi. Omassa kirjassaan 'Vallankumous' Macron kuvaa vallanotoaan hyvin koulutettujen vallankumoukseksi ilman väkivaltaa ja yhteiskunnallisia draamoja. Tätä tukeakseen esseisti Merchet lainaa liberaaliajattelija Edmund Burkea 1700-luvulta : 'valtiolla jolla ei ole keinoja toteuttaa muutoksia, ei ole keinoa säilyä'.
« Macronin valinta oli porvarillisen oikeiston ja porvarillisen vasemmiston hedelmä populistista oikeistoa ja vasemmistoa vastaan. Se seisoo kolmella pilarilla : vasemmistossa demokraattisella ympäristösosialismilla, oikeistossa konservatiivisella identtisyydellä ja keskustassa liberaali-globalisaatiolla. Macronin itsensä mukaan liberaali-globalisaatio rakentui kahdesta vastakkaisesta pilarista eli sosialidemokratiasta ja maltillisesta oikeistosta. Näiden kahden suuren hallituspuolueen alamäki alkoi jo 1970-luvulla ja niiden lopullinen kriisi kiihtyi vuoden 2008 jälkeen. Jo vuonna 2005 eurooppalaisessa kansanäänestyksessä Ranskassa enemmistö ensimmäisen kerran kääntyi kapinaan hallitsevia puolueita vastaan. Kaksi seuraavaa presidenttiä, Sarkozy ja Hollande eivät onnistuneet vastaamaan äänestäjakunnan odotuksiin. Kuten Bonaparte, Macron on peräisin vasemmistosta. Valistusajan lapsi, nuori Bonaparte oli edistyksillinen ja sana, jota tuolloin ei vielä ollut, istuu myös Macroniin.»
Jean-Dominique Merchet muistuttaa 'Macron Bonaparte' -esseessään, että Macron omassa kirjassaan kirjoittaa syvää ihailuaan valtiota kohtaan : 'historiamme on tehnyt meistä valtion lapsia', kuvaa nuori presidentti. Mutta millainen on Macronin ajatus valtion johtamisesta ? Merchet'n vastaus ei varmaankaan tyydytä pohjoismaista sosialidemokratiaa, sillä Macronin ajatus perustuu tasa-arvoisen yhteiskunnan horisontaalisuuden vastustamiseen vertikaalisuudella. Vertikaalisuus tarvitsee johtohahmon, on se sitten presidentti tai historiallisen perimän tuoma. Vertikaalisen on hallittava kansaa ja asiakkaiden sekä etujen palapeliä yläpuolelta. Presidentti Hollande'in lanseeraama oma roolinsa 'normaalina presidenttinä' ei istu macronilaisuuteen lainkaan, eiväkä sitä ymmätäneet ranskalaisetkaan. Macronille tasavalta ei voi säilyä kuin etsimällä monarkian jäljentämistä. Napoleonilaisella kielellä tätä voisi kutsua dynastian etsimiseksi. Kovimmillaan uutta aikaansa Macron on puolustanut sillä, ettei vaaliohjelmalla ollut kuin yksi tehtävä.
«On virhe ajatella, että ohjelma on presidenttikampanjan sydän. Realisti voi jakaa ohjelman, mutta onko hän vakuuttunut aseistariisuvalla vilpittömyydellä, etteikö sillä ohjelmalla vain ruokittaisi median ja politiikan Molokin kitaa. Se mikä ratkaisee on projekti ja perspektiivi, sanoi Macron. Tämä on vertikaalisuutta. Macron on epäilemättä ja syvällisesti monarkisti, mutta kuten he, hän tietää, että hyvien kuninkaiden aika on ohi. Eikä hänen suhteensa kansaan ole ollut ongelmaton ensimmäisen puolen vuoden aikana. Armeijan esikuntapäällikön erottaminen, presidentinvallankeskittäminen itselle ja harvoille läheisilleen sekä samanikäisten ja -tyylisten rekrytointi hallintoeliitistä ympärilleen voivat olla merkkejä, ettei egoistinen valta toimi ilman riskejä. »
Siis kuten Bonaparte, Macron on autoritaarinen, valistunut despootti, ei diktaattori, muttei liberaalikaan vaan etatisti. Valtio ensin. Persoonana esseisti Merchet'n mukaan Macron on lumoaja – ja se on hänen valtava kykynsä. Muutamassa kuukaudessa hän kykeni kokoamaan tyhjästä 300-tuhatta kampanja-avustajaansa. Media täyttyi hänen kuvistaan, kuin hän olisi ostanut valtavan kampanjan rahalla. Lukijat olivat lumottuja, vaikkeivät aina journalistit. Napoleon hävisi kuitenkin, kun kaikkivoipaisuus kostautui . Tässä valossa essee 'Macron Bonaparte' päättyy toteamukseen, että Macron donjuanismissaan on oman itsensä päävihollinen.
Ismo Nykänen
