Mikko Kekäläinen
Yle
Miksi joogan täytyy olla äijäjoogaa ennen kuin miehet voivat mennä tunnille? Miksi nolottaa sanoa ääneen, että on kiitollinen omasta perheestään? Törmäsin tällä viikolla pari kertaa naama edellä omiin ennakkoluuloihini. Se teki todella hyvää.
Puoli seitsemän -lähetyksessä vieraili torstaina muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen, jolta on juuri ilmestynyt elämäntaito-opas.
Tukiainen pani meidät juontajat tekemään kirjan tehtäviä, joista minulle arpoutui kiitollisuuden kakku. Tehtävässä piti listata asioita, joista olen erityisen kiitollinen, ja asioita, joista saan voimaa.
Sielua vihlaisi jo tässä vaiheessa. Rajoittunut miehen mieleni ajatteli, että "taas näitä höpöhöpölässynlässynhöttö-juttuja”. Mutta koska ohjelmamme periaatteena on panna kroppaa likoon ja poistua omalta mukavuusalueelta ilman karttaa, suostuin tehtävään.
Voinko minä kaiken kansan kuullen puhua tällaisia pehmojuttuja?
Kerroin suorassa lähetyksessä omat kiitollisuuden aiheeni: pojan koulu on alkanut hyvin, tytär on ihana tuittupää ja vaimon kanssa on kohta 10-vuotishääpäivä. Vaikka perheeni on kallein aarteeni, niin silti rupesi heti nolottamaan.
Voinko minä kaiken kansan kuullen puhua tällaisia pehmojuttuja?
Vaikka rajoittimet menivät heti päälle on pakko tunnustaa, että teki hyvää muistuttaa itseään elämän onnellisista asioista. Kotiin tullessani annoin koko perheelle ekstrapusut ihan vaan siksi, että sain tulla juuri heidän luokseen.
Annoin koko perheelle ekstrapusut ihan vaan siksi, että sain tulla juuri heidän luokseen.
Seuraava ennakkoluulojen muuri oli vielä korkeampi ylitettäväksi. Juontajaparini Susanna Laine on aikanaan hurahtanut Marco Bjurströmin tanssitunteihin ja halusi lähettää minut kokemaan saman ennen Bjurströmin vierailua Puoli seitsemässä.
”Ei saakeli sinne nyt ei ainakaan”, kuului alitajunnan jyrähdys. Mutta ei auttanut, haasteesta ei kieltäydytä.
Matkalla yli 60-vuotiaiden naisten tanssitunnille mielessäni kummittelivat kaikki naminamipusipusihalihali-jutut, joista Bjurström on tunnettu ja joita olin katsonut oikeudekseni pitää kiusallisina.
Vaan kuinka kävi? Minulla ei aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin tuolla tanssitunnilla! Hiki virtasi ja perä heilui. Hylleba-neitsyyden (Bjurströmin nimikkoliike) menettäminen ei tehnyt yhtään kipeää ja siitä jäi todella kivat muistot.
Hylleba-neitsyyden menettäminen ei tehnyt yhtään kipeää.
Jos olisin tässäkin tilanteessa mennyt siihen suuntaan, johon ennakkoluuloni minua ohjasivat, olisin jälleen yhtä isoa elämystä köyhempi. Eikä minulla olisi tunnilla annettua kukkanimeä (Mikko Misteli) mukanani.
Tarkastelen maailmaa nelikymppisen miehen viitekehyksestä. Elämme epäilemättä jonkinlaista identiteettien moninaistumisen alkuräjähdysaikaa, jolloin ihmisten luokittelu sukupuolittain on liian yksinkertaistavaa.
Ei voi sanoa, että miehet ovat tällaisia ja naiset tuollaisia. Mutta jos sallitte, haluaisin tehdä muutamia havaintoja täältä maskuliinisuuden henkisestä museosta.
Muutamia havaintoja täältä maskuliinisuuden henkisestä museosta.
Miehet ovat mestareita pönkittämään identiteettiään erilaisin rajoituksin. Pelkäämme tehdä asioita, jotka koemme perinteiselle miehisyydelle vieraiksi.
Elävä todiste tästä ovat erilaiset äijä-etuliitteiset harrastukset: äijäjoogat, äijävoimistelut, äijämeditaatiot ja äijäsunmitkä.
Jos harrastus ei ole keihäänheittoa tai ojankaivuuta, se on varustettava äijä-etuliitteellä ennen kuin me miehet koskemme siihen kepilläkään. Onko miehuutemme todella niin heikoissa kantimissa?
Jos harrastus ei ole keihäänheittoa tai ojankaivuuta, se on varustettava äijä-etuliitteellä.
Toivon, että ei ole. Siksi uskallankin nyt yhden tanssitunnin tuomalla itsevarmuudella kehottaa lajitovereitani: trikoota päälle ja kohti identiteetin herkempiä laitamia!
Se tekee hyvää.
