Setäni Helmer ei halunnut puhua sodasta, koska sen ajatteleminen teki hänet surulliseksi ja vihaiseksi. Yhden tarinan Helmer kuitenkin kertoi. Se tarina sai minut luomaan Sukupolvi. Nyt. -valoteoksen.
Kuten monet rintamalla olleet, setäni Helmer huusi unissaan yhä yli 80-vuotiaana. Muuten sota oli aihe, josta hän vaikeni.
Yhden kertomuksen Helmer minulle, veljenpojalleen silti kertoi. Tarinan siitä, miten hän vähän yli kaksikymmenvuotiaana havahtui siihen, ettei vastapuolella ole vihollinen vaan toinen, samanlainen ihminen.
Tiedusteluretkellä jossakin Itä-Karjalassa setäni oli mennyt sateen suojaan oksistaan maahan asti ulottuneen ison tiheän kuusen alle. Kuusen alla kuivassa oli kuitenkin jo toinen ihminen, venäläinen sotilas.
Sotilas istui puunrunkoa vasten sotilaspuku ja kaikki varusteet päällään. Kuolleena. Valkeana luurankona, samassa asennossa, johon hänkin oli kuusen alle lepoon asettunut. Luonto muurahaisineen oli ottanut kehon käyttöön ja jättänyt ihmisen rangan ja varusteet jäljelle.
Ilmeestä näki, että kokemus oli ollut ravisteleva.
Sotilaan rintataskusta löytyivät vaimon ja kahden lapset valokuvat ja miehen paperit.
“Katselin hiljaa niitä kuvia ja nimiä. Ymmärsin, ettei hän ollut vihollinen. Miehellä oli siellä jossain oma elämä ja perhe, joka turhaan odotti isää palaavaksi”, muistan sedän selittäneen.
Ilmeestä näki, että kokemus oli ollut ravisteleva.
Valtiot jatkoivat sotaa, setä tuhansien joukossa mukana. Syvärin torjuntataistelut olivat vielä edessä. Taisteleminen oli välttämätöntä, mutta liipasimen vetämisestä tuli sedälle yhä vastenmielisempää.
Joskus tilanteen saattoi hoitaa vahingoittamatta toista.
“Yhtäkkiä tiedusteluretkellä siinä polulla oli nuori venäläissotilas. Siitä näki heti, että se oli yllättynyt, ihan untuvikko. Ammuin sarjan ohi, se säikähti ja minä hyppäsin metsään”, Helmer selitti.
Setä selvisi sodasta, mutta ei vielä ääri-ilmiöistä.
Setä selvisi sodasta, mutta ei vielä ääri-ilmiöistä.
Helsingin Käpylän kirkkoherra vihki hänet sääntöjen vastaisesti avioon nuoren inkeriläissuomalaisen naisen kanssa. Vuonna 1948 he isäni avustuksella joutuivat yön yli pakenemaan pohjoisen kautta Ruotsiin. Valtiollinen poliisi olisi muuten ottanut hänen vaimonsa kiinni ja palauttanut Neuvostoliittoon.
Ruotsissa Helmer tuotekehitti sydänfilmilaitteita ja he elivät rauhassa loppuelämänsä 2000-luvun alkuun saakka.
Noista kokemuksista kasvoi setäni syvä vastenmielisyys kaikenlaista fanatismia kohtaan, oli se peräisin mistä suunnasta tahansa.
“Aina, kun jollakin on vain yksi asia mielessä, eikä se kuuntele mitään mitä muut puhuvat, pitää olla varuillaan”, sanoi setäni.
Opin häneltä ääriajattelun karttamisen ja koetan välittää tämän eteenpäin myös lapsilleni.
Millainen uhraus ja menetys sota olikaan.
Setä ei puhunut sodasta, mutta kamppaili sen aiheuttaman ristiriidan kanssa. Sodan välttämättömyydet, vääryydet ja kärsimykset eivät antaneet rauhaa.
Jotakin tästä ristiriitaisesta perinnöstä on siirtynyt minuunkin. Millainen uhraus ja menetys sota olikaan. Myös seuraaville sukupolville, joiden vanhempien ja isovanhempien mieliä sota oli piinannut.
Omakohtainen kokemus ja pysähtyminen sen äärelle, mitä meille on tapahtunut tekee vahvemmaksi. Tästä lähtökohdasta käsikirjoitin valoteoksen Sukupolvi. Nyt.
Sukupolvi. Nyt. on Ylen ja Helsingin kaupungin yhdessä toteuttama valoteos Töölönlahden puistossa Musiikkitalon kulmalla.
Teoksen avaavat 5.12. klo 15.30 Meeri Koutaniemi, Aku Louhimies ja Raimo Lång
Aukiolo päivittäin 5.12.2017 – 5.1.2018 klo 16-21 (ei 24.-25.12.) sekä 6.1. – 10.1.2018 klo 16-22.
Sukupolvi. Nyt. -teoksen nimien virta Yle Areenassa 5.12. klo 16 alkaen ja Yle TV1:ssä 6.12. klo 01.20 alkaen.
Rintamalla olleen sukulaisesi tai lähimmäisesi voit käydä lisäämässä digitaaliseen arkistoon palvelussa sotapolku.fi, josta suurin osa teoksessa olevista nimistä on peräisin.
Teoksen herättämiä ajatuksia ja muistoja voi jakaa hashtageillä #sukupolvinyt #valohaaste.
