Hyppää pääsisältöön

Antti Heikkinen: Jag är en juntti!

Kolumnistikuva KC
Kolumnistikuva KC Kuva: Otto Virtanen Antti Heikkinen (kirjailija),KulttuuriCocktail

Suomalaisuudelle sekä perisuomalaisille kliseille virnisteleminen on varma tapa härnätä herkkänahkaisia, sillä kansan pyhiksi julistamille asioille hymähteleminen nostattaa herkkänahkaisen kansalaisen sieraimeen sellaisen imutehon, jotta herneen asemasta poskionteloon uppoaa kevyesti puikulaperuna.

Viimeksi sellaisen reaktion sai aikaan Juha Hurme, joka kehotti juntteja satsaamaan ruotsinkielen opiskeluun.

Itse lukeudun niihin juntteihin, jotka kouluaikoina näyttivät ruotsinkielelle keskisormea ja tuumivat, että ei jumalauta sisämaassa asuvan savolaisen tarvitse länsinaapurin kanssa kommunikoida.

Minun ikäluokassani meitä oli aika monta vielä lukiossakin, jonkun kohdalla jopa valkolakin saaminen taisi tyssätä juuri ruotsinkirjoituksiin. Itse tempaisin toisesta kotimaisesta cum laude approbaturin, johon olin enemmän kuin tyytyväinen.

Englannista sain approbaturin ja olin suorastaan hämmästynyt, koska odotin iitä. Sen minä olisin ansainnutkin, koska lukioaikana löin kieltenopiskelun kokonaan laimin. Pidin suomenkielentaitojani kaikkivoivan nohevina ja naureskelin opettajien puheille vieraiden kielten tärkeydestä.

Jätin läksyt tekemättä, huimin koeviikot läpi vitosia keräten ja kaivelin sieraintani, kun tunnilla olisi kannattanut kuunnella.

Juntti olen vieläkin, mutta sivistysmyönteisyyteni on kasvanut. Yön pimeinä tunteina olen kertaillut sekä ruotsin että englannin kielioppeja ja sanastoja.

Olin sivistysvastainen juntti. Ja nyt harmittaa.

Juntti olen vieläkin, mutta sivistysmyönteisyyteni on kasvanut. Yön pimeinä tunteina olen kertaillut sekä ruotsin että englannin kielioppeja ja sanastoja. Tietysti olen tehnyt sen salaa vaimolta ja kaikilta muiltakin, koska häpeän kouluaikaista typeryyttäni enkä ole lainkaan varma siitä, onnistunko paikkaamaan vuosien takaisia virheitäni.

Voi hyvinkin olla, etten saa hankittua kielillä puhuvan juntin asemaa edes herätyskokouksissa kiertämällä, mutta yritänpähän nyt kuitenkin.

Ei sillä, että tulisin kielitaidon paranemisen myötä paremmaksi ihmiseksi tai tuntisin itseäni fiksummaksi. Ehkä se sentään tarjoaisi jonkinlaisia mahdollisuuksia maailmankuvan laajentamiseen – olisi se metkaa lukea ulkomaalaisia teoksia niiden alkuperäiskielellä tai kyetä keskustelemaan suomea osaamattoman kanssa muustakin kuin sellaisista asioista, joiden käsitteleminen on mahdollista nykyosaamiseni varassa.

Ne mahdollisuudet kun ovat aika rajalliset, oikeastaan niiden sisään mahtuu vain säätilasta rupattelu.

Toisaalta on niinkin, että säästä tulee usein juteltua suomea puhuvankin kanssaeläjän keralla ja tästäpä pääsemme mukavasti takaisin suomalaisuuteen sekä perisuomalaisuuden klisheisiin.

Tankeroisen englannintaidon lisäksi niihin voidaan liittää asioita tässä hollilla olevista juhlapyhistä tai miksipä ei myös vasta vietetystä itsenäisyyspäivästä. Joka vuosi hekottelen presidentinlinnan kättelyjonoa tuijotteleville sekä naisten pukuvalintoja arvosteleville sohvaperunoille, mutta kerta toisensa jälkeen heittäydyn samaan puuhaan itsekin.

Kostyymeja en juuri tarkkaile, kättelijöitä kyllä. Joka kerta liikutun ylväsryhtisinä presidenttiparia tervehtivistä sotaveteraaneista ja toissailtana liukenin kyyneliin, kun punaista mattoa myöten saapuivat peräjälkeen Lasse Pöysti, Esko Salminen ja Vesa-Matti Loiri.

Siinä oli liikkeellä kolmikko, jota Suomen kansalla on paljosta kiittäminen. Erinomaisen hienoa on se, että he ovat saaneet kiitoksensa jo omana aikanaan – valtiolliset hautajaiset kun eivät kohdettaan juuri lämmitä.

Ja entäs sitten se joulu. Joka vuosi kyseenalaistan kinkun ja laatikkojen tarpeellisuuden, siitä huolimatta nostaisin äläkän, jos ne joku joulustani pois veisi.

Monesti olen mesonnut vaihtavani suomalaisen joulupöydän antimet eksoottisempiin kattauksiin ja kansainvälisempiin makuihin, mutta lopulta sienisalaatin tai graavilohen puuttuminen saattaa olla kohdallani ylitsepääsemätön paikka.

Kyllä juntti voi opetella vieraita kieliä uskottavuuttaan menettämättä.

Samalla tavalla repisin pelihousuni, mikäli menettäisin saunan, Turhapuro-elokuvat, keskivertokuppilan jukeboksin soitetuimmat musiikkikappaleet, Päätalon kirjat, iisalmelaisen oluen, tuhansiin postikortteihin painetut kansallismaisemat, mahdollisuuden noitua perkelettä käyttäen tai oikeuden kutsua jauhoista einesmötikkää makkaraksi.

Tuollaiset piirteet lasken junttiuteen kuuluviksi ja myönnän olevani ylpeästi juntti. Sillä mandaatilla sanon, että kyllä juntti voi opetella vieraita kieliä uskottavuuttaan menettämättä.

Joutavaa loukkaantumista en junttiudeksi laske. Se on suomalaisuutta ja vieläpä sen sortin suomalaisuutta, jota ilman 100-vuotias Suomi olisi kivempi paikka elää ja olla. Ilman sitä keskittyisimme topakammin ihan oikeisiin ongelmiin.

Hyvää joulua, juntit.

Gud jul, juntterna.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Kommentit
  • Haudan partaalta kotimaisen sarjakuvan kärkeen

    Leo Kuikka on mustan huumorin mestari

    Taiteilijanimi Leo Kuikka työstää Lappeenrannassa Suomen nihilistisimpiä ja synkimpiä sarjakuvia sysimustalla huumorilla siveltynä. Aviorikoksia, masennusta, lähiöahdistusta - sekä kung-fua! Kummallista kyllä Kuikan sarjakuvien lukemisesta tulee hyvä ja valaistunut mieli!

  • Anthony Bourdainin viimeinen ateria

    Pohdintaa Anthony Bourdainin merkityksestä ja kuolemasta

    "Kokki meni kotiin, soitti muutaman puhelun ja hirtti itsensä." Näin Anthony Bourdain kirjoittaa epäonnisesta kollegastaan läpilyöntiteoksessaan Kitchen Confidential (2000). Viime perjantaina uutisoitiin, että Bourdain oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä 61 vuoden ikäisenä. Kitchen Confidentialissa Bourdain kuvailee kaunistelematta kokemuksistaan ravintoloiden keittiöissä.