Saara Sarvas
Yle
Hassunnäköinen Epi-koira muutti Saara Sarvaksen elämän. "Minulle tuli voimakas tunne, että tämä koira kuuluu minun laumaani, että meidän molempien elämä on paljon parempaa yhdessä." Lue Saaran kolumni!
Reilut kaksi vuotta sitten elin voimavarojeni äärirajoilla. Elämässäni ei ollut oikeastaan yhtään asiaa, mitä olisin tehnyt vain hyvän mielen takia.
Pitkä parisuhde oli päättynyt hiljattain, ja tein aivan liikaa töitä päästäkseni irti epäonnistuneesta olostani.
Sitten tuli se sunnuntai, kun istuin krapulassa kebabilla ystäväni Juulian kanssa. Juulia selaili tapansa mukaan ilmoituksia kotia etsivistä rescue-koirista, sillä hänen elämäntehtävänsä on pelastaa kaikki koirat – vaikka yksi kerrallaan.
Pian huomasin, että sivulta on löytynyt jotain tosi pysäyttävää.
Juulia ei pystynyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti ruutua huuliensa rutistuessa outoon mutristukseen ja käänsi puhelimen minuun. Silloin näin Epin.
Projisoin kaiken krapulaisen itsesäälini tähän tuntemattomaan koiraan, joka myös näytti surkealta, ja inisimme hetken Juulian kanssa kykenemättöminä artikuloimaan mitään järkevää.
Hassu, pienisilmäinen espanjalainen
Epi on pelastettu Espanjasta. Se löydettiin golfkentältä pieneen koloon piiloutuneena, eikä sen elämän aikaisemmista vaiheista tiedetä mitään. Se on lähes sokea, ja sen hännässä on niin rajuja ja huonosti luutuneita vekkejä, että voin vain kuvitella, mitä se on kokenut.
Omintakeisen katseen Epille aiheuttaa synnynnäinen mikroftalmia eli pienisilmäisyys. Se tarkoittaa, että koira on syntynyt silmien vakavan epämuodostuman kanssa, ja geenilotto arpoi saman kohtalon molempiin silmiin.
Kaikki luulevat, että se on tosi vanha tai sokeutunut, mutta Epi syntyi sellaiseksi.
Tämän adoptoin laumaani!
Minuuttia myöhemmin tajusin, että ei, varsinkaan säälin takia ei ikinä saa ottaa eläintä kontolleen.
Järkeilin kuitenkin, että koska huomasin vaaran näin nopeasti, minulla olisi vielä mahdollisuus kohdella sitä kuin täysin tervettä koiraa.
Halusin tarjota Epille elämän, jossa sitä ei säälitä tai inhimillistetä liikaa, sen takia, ettei se käyttäydy samalla tavalla kuin normaalit koirat.
Minussa heräsi voimakas tunne, että tämä koira kuuluu minun laumaani ja että meidän molempien elämä on paljon parempaa yhdessä.
Täytin adoptiopaperit heti, ja keskustelin useita tunteja Espanjan katukoirat -järjestön edustajan kanssa. Minun piti vakuuttaa hänet siitä, että minusta on erityishoitoa vaativan rescue-koiran omistajaksi.
Minun piti todistaa, että tiedän mahdollisista tautiriskeistä, rescue-koiran käsittelystä ja Epin silmistä, vaikka olin tehnyt päätöksen koiran ottamisesta vasta muutamaa tuntia aikaisemmin.
Olin tietysti ajatellut koiran ottamista jo pitkään ja etsinyt “sitä oikeaa”, joka osaltaan korjaisi elämäni. Ajattelin, että koira pakottaisi minut lenkille ja tekisi minusta aktiivisen harrastajatyypin.
Epi muutti kuitenkin elämäni täysin eri tavalla, kuin olin suunnitellut.
Kumpi kesytti kumman?
Viikko sen jälkeen kun Epi tuli Suomeen, se karkasi.
Minun ainoa tehtäväni oli ollut pitää siitä huolta ja pitää se turvassa, ja vaikka olin tehnyt kaiken kuten oli käsketty ja opetettu, se karkasi silti.
En ole koskaan käynyt niin syvällä itsevihassa ja -pettymyksessä.
Kiitos sosiaalisen median, Epi löytyi kaksi päivää myöhemmin. Minulle tuntematon nainen oli lähtenyt ajelemaan naapurustoamme ympäri, Epiä etsien.
Sammumaisillaan ollut LED-panta paljasti karkurin värjöttelemässä kallionkielekkeellä metsän suojassa, ja minut hälytettiin paikalle.
Melkein kahden tunnin mudassa ryömimisen ja pekonilla maanittelun jälkeen, sain kaapattua otteen Epin pannasta.
Kun pääsin kotiin, tiesin, etten ikinä päästäisi tuosta koirasta irti. Se oli Epille ensimmäinen kerta, kun ihminen haki sen takaisin kotiin. Sen jälkeen luottamus meidän välillemme alkoi rakentua aivan uudella tavalla.
En saanut lenkkikaveria, sain mindfulness-oppaan
Olen ollut koko aikuisikäni, ehkä koko elämäni, suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Koska Epi ei näe kunnolla, ja on sen takia vähän arka ja pelokas, en voi vaatia siltä samaa kuin itseltäni.
Ensimmäiset puoli vuotta koira pelkäsi kaikkia miehiä ja ylhäältäpäin tulevia asioita, ja vietti aikansa mieluiten nurkissa piilotellen.
Epin kotiutumisen jälkeen, asioita ei ole voinut tehdä nopeasti. Se on opettanut minulle hetkessä elämistä, ja herkkyyttä toisia nisäkkäitä kohtaan.
Hektinen suorittajuus sai väistyä, kun aran koiran sopeutumista ei voi vauhdittaa millään muulla kuin kärsivällisyydellä.
Leikki löytyi
Vuosi sen jälkeen, kun Epi tuli Suomeen, se leikki ensimmäisen kerran.
Olin kokenut siihen mennessä Epin kotiutumiseen liittyen enemmän ahdistavia ja lannistavia tunteita, mutta kuullessani keskellä yötä Epin vinguttavan omaa leluaan sängyn alla, minua alkoi itkettää.
Siinä hetkessä päässä napsahti, että tämä on se juttu. Koirilta saa hyväksyntää ja lohdullisuutta tavalla, mitä kukaan muu ei voi antaa.
Videolla: Saara ja Epi valokuvaajan vastaanotolla.
Katso Jenny+ "KOIRAKUUME"
