Hyppää pääsisältöön

Siri Kolu: Onko sama, mitä sanaa tarkoitamme?

Siri Kolu artikkelikuva KC
Siri Kolu artikkelikuva KC Kuva: Marko Kokko KulttuuriCocktail,Siri Kolu

Talvisaikaan mieli siirtyy varastoasioihin. Valtion varmuusvarastoja on pienennetty, leipäviljan osalta varasto turvaa enää puolen vuoden leivänsaannin. Mitenkäs meillä ovat nämä sanavarastoasiat? Mikäs Suomessa on varmuussanastotilanne?

Helsingin Sanomat uutisoi siitä, miten ylioppilastutkintolautakunta tahtoo uusia koetta niin, ettei äidinkielen kokeessa enää arvioitaisi vastausten oikeakielisyyttä. Opettajat huolestuivat. Miten kannustaa oikeakielisyyteen, jos koe ei sitä mittaa? Oppilailta menevät sekaisin monet sanat: hedelmäinen ja hedelmällinen, kiusaus ja kiusaaminen.

Onko sama, mitä sanaa tarkoitetaan? Onko sanoilla väliä? Miten luemme toisen tarkoitusta, jos sanan yhteisen ymmärryksen sopimus murtuu?

Kieli on abstraktio, joka toimii viittaussuhtein. Sanoja voidaan keksiä ja sanoja voidaan kehittää. Kieli kehittyy. Sanaston metsästäjä-keräilijän tehtävä vaatii jatkuvaa valppautta. Olemme kaikki keränneet sanoja yksi kerrallaan. Löytäneet, oppineet tai keksineet niille mielen. Kerääminen kannattaa. Sanat ovat todellisuutemme rakennuspuita.

Ekaluokkalaisen kanssa pohdimme, mitä tarkoittaa kapea. Tie voi olla kapea, leipä voi olla kapea, jos on köyhä, mutta silloin ei ehkä ole leipää ollenkaan. Leipä voi siis kaventua näkymättömiin. Seitsemänvuotiaan tulkinnalla ”kapea on ohut, jossa voi kävellä. ”

Jokainen sana on todellisuuden raape, mikrokertomus siitä, miten kansamme on vieraista kielistä lainaillen ja itse soveltaen löytänyt maailmaan mielen.

Kuutosluokkalaisen kanssa pohdimme, mikä on omanarvontuntoinen? Ei kuitenkaan väärin kirjoitettu omantunnon arvoinen, tämä oli lapsen ensimmäinen arvaus. Sanakeräily muuttui filosofeeraamiseksi. Miten omanarvontunto ja itsetunto suhteutuvat toisiinsa? Jos on olemassa oman arvon tuntemista, miten tunnetaan toisen arvo?

Sanat ovat maailmassaolon ydinmehua. Jokainen sana on todellisuuden raape, mikrokertomus siitä, miten kansamme on vieraista kielistä lainaillen ja itse soveltaen löytänyt maailmaan mielen. Onko meillä varaa siihen, että myös sanojen suhteen polarisoidutaan, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät? Sanavarasto on myös sanavarallisuutta.

Keräilyprojekti perheessämme jatkuu. Mitä tarkoittaa Aleksis Kivenkin käyttämä sanonta istu ja pala? Lunttaamista josta jää kiinni, ehdotti poika. Soihtutuolia, ehdotti tytär. Sille ei kannata istua, mutta sille joutuu, jos tekee itsenäisyyspäivänä väärin.

Sanojen taakse kätkeytyy huumori. Paula Norosen Yökoulu ja kauheat naapurit –kirjan henkilön Reija Narisija-Niposen motto on ”mieluummin herne nenässä kuin keitossa”. Paljon lukevalle ekaluokkalaiselle hahmon motto ei avautunut. Ensin pohdittiin, sitten naurettiin makeasti. Kuinka monelta vitsi meni ohi?

Kieli on ihanne. Yhteinen kieli voi synnyttää yhteistä ymmärrystä maailmasta. Kun voimme jättää jälkeemme sanoja, voimme tallentaa kokemuksia ja oivalluksia. Yhteisen kielen unelma on, että sen avulla tiede, taide ja yhteiskunta kehittyisivät. Kieltä käyttämällä voimme ratkaista konflikteja, avata arvoperusteita ja kertoa sitä, keitä me olemme ja mikä on meille tärkeää.

Kieltä voi käyttää myös eriytymiseen, eron osoittamiseen, alakulttuureihin.

Milleniaaleille kielellisen abstraktion maailma on niin eilistä. Ehkä heille kieli on palannut lähemmäs kuvamerkkejä: pics or didn´t happen. Sukupolvien kielet, sanasto ja ilmaisu törmäävät. En osaa äitinä purkaa, onko tarjoukseni illan leffasta hyväksytty, jos esikoiselta tulee emojivastauksena munakoiso. Tähän vastaisin Volter Kilven sanavarastolla näin: "mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa”.

Teereksillä on suuret hampaat, kuusivuotias kertoi taannoin. Teerillä, kulta, autoin.

Elämme jälleen kerran kulttuurin saumakohdassa, jossa sanastoja ja kielivarantoja on useampia. Lukutaito on muuttunut monilukutaidoksi. Olemme sanastotalkoissa, jossa jokainen on asiantuntija ja jokainen opettaja.

”Teereksillä on suuret hampaat”, kuusivuotias kertoi taannoin. ”Teerillä, kulta. Se on kyllä kanalintu”, autoin minä lempeästi. ”Vai tarkoititko naarailla? Eläimistä sanotaan uros ja naaras, ei nainen ja mies. Mutta varmaan uroksilla olisi isommat hampaat, eikös.”

”Teereksillä, äiti!” kuusivee intti ja pyöritti silmiään.

Meni sanastollinen sydämenlyönti.

T-rexillä on suuret hampaat.

Yksi sanaston metsästäjä-keräilijä aloitti keräämisharjoitukset iloisesti alusta.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Kommentit