Hyppää pääsisältöön

Turvaverkko, joka saa liitämään vapaana

Kristiina Komulainen
Kristiina Komulainen Kristiina Komulainen

Kun makaa enduro-onnettomuuden jälkeen kivuissa maassa ja miettii, käveleekö koskaan, tärkeintä on tietää, ettei ole yksin. Harrastus pakottaa käsittelemään elämää suurempia kysymyksiä – ja antaa uuden perheen, kirjoittaa Kristiina Komulainen.

Ei voi valita, mihin perheeseen syntyy ja useimmiten, miksi edes pitäisi. Monella meistä on rakas lähisuku, mutta sen lisäksi meillä on mahdollisuus valita itse siihen päälle bonusperhe, jonka kanssa viettää aikaa, jakaa yhteisiä intohimon kohteita ja purkaa ilot sekä haasteet.

Itse sain syntyä seitsenhenkiseen värikkääseen joukkoon. Juuremme ovat syvällä Savon sydämessä ja vaikka välillä nähdään liian harvoin, side on vahva, perhe kulkee aina sydämessä ja puhelimen päässä. Lapsuuteen kuului erilaisia jaksoja jolloin sain mallin siitä, miten oman perheen lisäksi voimme ryhmänä kuulua myös johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Äiti vei esimerkiksi osaksi musiikin yhdistävää sukua ja isä taas urheilun pariin.

Yksi lapsuuden tärkeimmistä ryhmistä, mihin sain kuulua oli karting-perhe.

Kartinkg ajoa
Kartinkg ajoa Kuva: Kristiina Komulaisen kotialbumi Karting

Autotallissa, varikoilla ja kisamatkoilla vietettiin veljien ja isän kanssa tuhansia tunteja ja siinä samalla radalla ja jaloissa pyöriessä tutustui muihin lajin parissa toimiviin ihmisiin. Jos isä oli kädet syvällä moottorissa tehden huoltohommia, niin omista perustarpeistaan saattoi ilmoitella myös täysin luonnollisesti varikolla kelle tahansa kerhon isistä tai äideistä. Ajan saatossa karting jäi ja tuli vuosien mittainen tauko aktiivisesta osallistumisesta moottoriurheilun pariin, kunnes tämän vuosikymmenen alussa veri veti jälleen radoille. Tälle kertaa enduron ja motocrossin pariin.
Puuhun iskeytyessä tunsin tajunnan vievää kipua. Hypotermian lähellä shokkitilassa maassa maatessa mietin, kävelenkö enää koskaan.

Hiljalleen endurohuuma vei mennessään. Muistan hyvin ensimmäisen ajokerran, jolloin renkaat irtosivat pikkuruisen hyppyrin päällä ehkä kokonaisen millin. Se tunne. Jotenkin tiesin, että tämä on nyt menoa ja toisaalta ei ollut mitään syytä pyristellä vastaan. Imua helpotti ihmiset lajin parissa, joihin aloin tutustua. Sain heti lähtötilanteeseen paljon neuvoja ja käytännön jeesiä vähintäänkin riittävästi. Pääsin etenemään uuden harrastuksen kanssa askel askeleelta, enkä joutunut olemaan yksin.

En tiedä, kuinka olisi käynyt alkumetreillä ilman Tengmania, joka jaksoi rauhassa katsoa sivusta, kun minulla paloivat käämit omaan osaamattomuuteeni. Minä karjuin kohti taivasta turhautumista, hän keräili lennelleitä ajovarusteita montun pohjalta. Rauhaa ja perspektiiviä ovat tuoneet Samppa, Sanna ja Kimmo, jotka ovat puhumalla ottaneet itseruoskinnan välineet käsistäni, päättäneet pistää sen kertaisen treenin pillit pussiin puolestani tai antaneet rakentavan näkökulman. Miinusmerkkisistä asioista on hetkessä tehty vahvasti plussan puoleisia: se mikä ei tapa, lopulta vahvistaa. Näin on saanut todeta monta kertaa. Hyvä vaan, että olen pienikokoinen. Sen mitä ei pysty kropan koolla pelastamaan, joutuu opettelemaan taidolla. Pitkässä juoksussa puolensa olla hentorakenteinen.

enduroa
enduroa Kuva: Harry Ahokas enduro
enduroa ojassa
enduroa ojassa Kuva: Harry Ahokas enduro

Ilman Långia ja Arosta istuisin tallilla peukalo keskellä kämmentä. Pyörä olisi huoltamatta ja ajot loppuneet jo aikaa sitten siihen. En ole aina ihan ässä ottamaan huolenpitoa vastaan ja välillä on meinannut suututtaa reviirilleni puuttuminen. Esimerkiksi avautuminen siitä, mitä tuhoa pyörän huolimaton peseminen saa aikaiseksi, pisti veren kiehumaan. Paine laski kummasti, kun vietin useamman tunnin pihalla räntäsateessa kädet kohmeessa hinkaten vanteita. Kaikki on ollut viimeistään lopulta kotiin päin, vaikka rystyset ovat olleet vähän verillä. Kyllä me osataan tässä suvussa myös välillä myös nahistella, niin kuin kaikissa perheissä, mutta osataan myös sopia ja silittää päätä tarvittaessa.

Aito toisesta välittäminen on näkynyt niin monella tapaa. Lajin elävä legenda Mami tekee eväitä niin paljon, että ei ole tarvinnut kisoissa nälkää nähdä. Reza taas jaksaa valaa reitin varrella uskoa ja tsemppiä niin, että sillä voimalla on monesti tultu maaliin. Mahlamäkeen voi vaan luottaa ihan kaikessa ja se on mahtava tunne. Lista on loputon ja siihen kuuluu myös meidän oma mimmijengi tämän yhteisön sisällä, jonka kanssa on saunottu, riekuttu karaokessa ja tehty maailman ääriin a-luokan prätkäreissuja, lennetty vapaina kuin taivaan linnut. Kimpassa tehdään myös kovaa duunia ja kisareitillä otetaan mittaa, mutta varikolla ja treeneissä ollaan siskokset kuin ilvekset oli Euroopan mestari tai ei. Monta syliä ja korvaparia on aina tarvittaessa tukemassa, jos niikseen tulee ja välillä tulee.

Sain viettää siitä hienon lapsuuden, että omat vanhemmat eivät pelotelleet kokeilemasta uusia asioita tai testailemasta omia rajoja.

Pelon lietsontaa suurempaa oli kannustus antaa intohimon viedä, kunkin lapsen haluttiin toteuttavan palolla asioita. Koskaan ei tarvinnut pelätä isän tai äidin syyllistävää tai pelon sekaista reaktiota. Itkevä lapsi sai turvallisen sylin, vammojen suuruudet arvioitiin, ehkä tikattiin ja sen jälkeen kannustettiin pian takaisin lajin pariin. Näiden asioiden arvon olen ymmärtänyt vasta aikuisena. ”Minähän sanoin”–lause ja siitä seurannut syyllisyys tai möröt eivät kuuluneet arkeemme lapsuudenkodissa, eikä nyt myöhemmin enduroperheessä.

Kun ajetaan kovaa, alla on yli sata kiloa rautaa ja naista kovempaa fyysistä vääntöä, kuvioon astuu mahdollisuus loukkaantua keskellä metsää – ja mitä sitten. Pelkoon vaarasta vammautua ei voi jäädä makaamaan, jos näitä hommia haluaa tehdä, mutta sen tiedostaminen on tervettä. Minulla on motto, että yksin ei saa lähteä pyörän kanssa metsään, sillä kivikko tai juuret saattaa osoittaa voimansa juuri sillä kyseisellä kerralla. Kyllä, olen rikkonut itselleni asettamaani sääntöä, kun jano reitille on välillä voittanut järjen.

Tarkoitus ei ole vetää jatkuvasti riskirajalla muiden huolenpidon kustannuksella, mutta tietty vapaapudotuksen tunne, sitä on vaikea kuvailla. Tieto siitä, että lähellä on ihmisiä, jotka tarvittaessa virittävät turvaverkon, ottavat kopin ja hoitavat sinut ja kaluston pois reitin perimmäisestä nurkasta on äärimmäisen tärkeä. Näin kävi viimeisten kuukausien aikana pariin otteeseen, kun minua ja pyörää siirrettiin pois pusikosta. Puuhun iskeytyessä tunsin tajunnan vievää kipua. Hypotermian lähellä shokkitilassa maassa maatessa mietin, kävelenkö enää koskaan. Kummasti rauhaa tilanteeseen toi ajatus Erlandista. Tiesin tasan tarkkaan, että muutaman sadan metrin päässä oleva kaveri tietää, millä keinoilla minut saadaan pois männyn juurelta makaamasta.

enduron ajaja
enduron ajaja Kuva: Harry Ahokas Kristiina Komulainen,enduro

Laji itsessään on kasvattava. Tässä on vuosien mittaan päässyt miettimään elämää suurempia kysymyksiä, joita enduro on pistänyt käsittelemään. Ihmiset lajin parissa ovat enemmän kuin kirsikka kakun päällä. Tuntuu, että moottoriurheilusuku, johon saan kuulua, on jatkanut huolenpitoa siitä, mihin saakka omat isä ja äiti tekivät hienon työn lapsuudessa – ja ovathan he edelleen vahvasti rinnallani. Olen onnekas saadessani kuulua useampaan eri perheeseen samaan aikaan. Perhe on pahin, mutta myös paras, koska se kasvattaa ja välittää aidosti. Rakkaudesta lajiin.

Lisää ohjelmasta