Hyppää pääsisältöön

Mika Vainio – A Quiet Life

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Atte Vainio KulttuuriCocktail

”Hän on vähintään Akseli Gallen-Kallelan veroinen taiteilija. Jos sadan vuoden kuluttua katsotaan vuosituhannen vaihteen yhteiskuntaa ja sen taidetta, niin mitä tästä kaikesta sotkusta jää lopulta jäljelle? Harva on osannut kiteyttää aikamme tuntoja niin tehokkaasti ja osuvasti kuin Mika Vainio." Näin sanoo elokuvaohjaaja Mika Taanila.

Mika Vainiota pidetään yhtenä maailman tärkeimpänä elektronisen musiikin tekijänä. Vainion (1963–2017) kuolema oli suuri suru-uutinen ulkomailla viime keväänä. Vainion soolotuotantoa sekä hänen ja Ilpo Väisäsen Pan Sonicia ovat ylistäneet Björkin ja Brian Enon kaltaiset artistit. KulttuuriCocktail haastatteli Vainion ystäviä, lähiomaisia ja työkavereita.

Kalle Vainio

Mikan ruumiin vierestä löytyi hänen olkalaukkunsa, jossa oli viisi sikaria, puhelin, tablettitietokone, sydänfilmi, Sylvia Plathin runokirja ja mutaa. Plathin runokirja oli hänelle rakas, sitä Mika kantoi aina mukanaan.

Sydänfilmi on otettu normandialaisessa sairaalassa 11.4.2017. Seuraavana päivänä Mika kuoli pudottuaan kuusi metriä jyrkänteeltä mereen. Kuolinsyy on edelleen tuntematon, vaikka ruumiinavaus on tehty kahdesti, Ranskassa ja myöhemmin Suomessa.

Mikan kuolemaan liittyy selvittämättömiä asioita, kuten hänen sairaalakäyntinsä turmapäivää edeltävänä iltana. Mutta tosiasia on, että poikani ei tule takaisin, vaikka kysymyksiin saataisiinkin vastaus. Olin toisaalta varautunut jo vuosia, että näin voi käydä.

Mika syntyi 15.5.1963 Helsingissä, mutta varsinaisesti asuimme Turussa ja muutaman vuoden Lapissa 70-luvun alussa. Minä olin töissä pankissa ja harrastin metsästystä, Mikan äiti työskenteli sairaanhoitajana. Nuoruudessani ihailin Ernest Hemingwayta ja haaveilin seikkailijan elämästä, kunnes Mikan syntymä ja perhearki veivät mennessään.

Olin kiinnostunut erityisesti kirjallisuudesta ja kuvataiteesta. Ainoa kokemukseni musiikin tekemisestä on, että lapsuudessani hyräilin itse keksimiäni jenkkoja ja polkkia yksin saunassa, muilta salaa. Pidin tyylikkäistä vaatteista ja seurasin muotia, mutta en tiedä, onko tällaisilla seikoilla mitään merkitystä lapsen taiteilijuuden kanssa. Mika oli lopulta niin omanlaisensa.

Ostin kotiimme aika paljon vinyylilevyjä. Muistan ensimmäisen kerran havahtuneeni Mikan musikaalisuuteen, kun laitoin soimaan Sandy Nelsonin Let There Be Drumsin tai Art Blakeyn levyjä. Hän juoksi lapsenjaloillaan kaiuttimen eteen ja hyppi rytmin mukana tarkasti iskujen mukana. Aloin viedä häntä pienestä pitäen jazz-konsertteihin ja opetin kuuntelemaan musiikkia monipuolisesti.

Musikaalisuus tuntui olevan Mikassa alun perin piilevänä, koska hän ei osannut soittaa instrumentteja. Jos hän vihelteli, niin lähinnä nuotin vierestä. Musiikin piti vaan ajan kanssa kasvaa ulos hänestä, omaksi itseilmaisun muodokseen.

Koulun musiikinopettajan kommentti vahvisti epämusikaalista kuvaa. Hän oli sanonut kaikkien kuullen: "Vaikkei tuo Vainion poika mikään ruudinkeksijä olekaan, ehkä me keksimme hänelle jotain." Tämän repliikin Mika muisti koko loppuelämänsä. Hän saattoi saada opettajan nonsaleerauksesta myöhemmin jonkinlaista kostoenergiaa. Mutta lapselle tuon on täytynyt olla musertavaa kuultavaa.

Mikan halu ryhtyä taiteilijaksi ei yllättänyt minua. Mutta se yllätti, että Mika pystyi kehittämään musiikkia aivan omalla tavallaan ja nousemaan sillä kuuluisuuteen.

Mika Vainio pienenä
Mika Vainio pienenä Kuva: Kalle Vainio KulttuuriCocktail

Mika oli ihana ja avoin lapsi – kunnes koulu alkoi. Jos Mika olisi aloittanut peruskoulunsa tänään, häntä koskeva Wilma-viestittely olisi räjähtänyt käsiin muutamassa viikossa.

Hän vihasi koulunkäyntiä niin paljon kuin sitä vaan voi vihata. Omin päin Mika kyllä luki valtavasti tieto- ja kaunokirjallisuutta, mutta ei silloin, kun se tuli käskynä. Pienestä lähtien hänen tahtonsa ja vapaudenrakkautensa ovat ohjanneet häntä vaikeuksien kautta voittoon.

Mikalla ei lopulta ollut edes peruskoulun päättötodistusta, koska hän ei saanut aikaiseksi käydä yhdeksättä luokkaa loppuun.

Hän saattoi merkitä työhakemuksiinsa suorittaneensa peruskoulun, mutta tämä ei pitänyt paikkansa. Kukaan ei vain tullut kysyneeksi todistuksen perään.

Osa poikani kouluinhosta johtui kiusaamisesta. 1970-luvun Suomessa koulukiusaamiseen puututtiin vähemmän – jos ollenkaan – verrattuna nykyaikaan.

Kiusaaminen muutti ja lopulta määritteli Mikan psyykettä ja taiteilijuutta. Häntä piinasi puutalojengiksi kutsuttu poikaporukka, joka haukkui hänen Lapista tarttunutta murrettaan tai jahtasi häntä koulumatkalla ilman mitään järkevää syytä.

Pahimman arven kiusaajat jättivät poikaani kiusaamalla hänen luovuuttaan ja menestystään. Mika piti ala-asteikäisenä koulun kevätjuhlassa iloisen ja eläytyvän puheen, jolle koko yleisö nauroi ja taputti. Ajattelin tuolloin, että Mikasta voisi tulla loistava näyttelijä. Hän kertoi, mitä kaikkea aikoisi tehdä kesällä Artjärvellä, hänen rakkaassa kesäpaikassaan.

Kiusaajat näkivät mahdollisuutensa tulleen. He alkoivat tehdä pilkkaa hänen esiintymisestään. Tämän seurauksena iloisesta ja puheliaasta pojastani tuli hiljainen vetäytyjä, joka kehitti itselleen kovan kuoren.

Mika oli pohjimmiltaan äärimmäisen herkkä. Sitä hän oli kuolemaansa asti. Vaikka Mikalla oli machomainen katutaistelijan imago tatuointeineen ja arpineen, hänen sisällään asui pieni, arka ja utelias poika. Hän pysyi aikuisena aina heikompien ja erityisesti lasten puolella. Lapsiin kohdistuvaan kiusaamiseen hän puuttui aina, henkensäkin uhalla.

Kerran Mika menetti täysin malttinsa, kun hänen Berliinin-kotinsa yläkerrassa asuvan turkkilaisen perheen isä piiskasi lapsiaan. Mika juoksi yläkertaan hakkaamaan ovea ja käski lopettamaan viattomien lasten pieksämisen. Pian rappukäytävään ilmestyi aseistettujen nahkatakkisten turkkilaismiesten suojeluskaarti etsimään "amerikkalaista, joka on puuttunut perheen sisäisiin asioihin". Onneksi he eivät löytäneet Mikaa.

Mikan koulukiusaaminen loppui erikoisen yhteensattuman seurauksena. Puutalojengi oli murtautunut vahingossa katon kautta kaikista maailman paikoista meidän ullakkokomeroomme ja jäänyt sinne jumiin. Kun löysin apua huutelevan porukan vintiltä, esitin ulospääsyn ehdoksi sen, etteivät he enää kiusaa Mikaa. Lupaus piti, mutta kiusaaminen oli ehtinyt jo jättää jäljet. Tosin Mikalla oli myös paljon hyviä kavereita.

Minulle tämä koko kiusauskuvio selvisi liian myöhäisessä vaiheessa. Oli toinenkin asia, joka valkeni minulle jälkikäteen. Koulussa huonosti pärjännyt poikani oli löytänyt selvitymiskeinonsa ja ilmaisukanavansa: musiikin.

Mika Vainio
Mika Vainio New Yorkissa 1988 Mika Vainio Kuva: Atte Vainio KulttuuriCocktail

Antti Viitala

Turun pääkirjaston musiikkiosastosta tuli Mikalle kuin toinen koti esimurrosiästä lähtien. Jossain vaiheessa hänen vanhempansa alkoivat ihmetellä, missä heidän vanhin poikansa viipyy niin pitkään koulupäivien jälkeen. He pelkäsivät syyn olevan huumeissa, mutta asian selvittyä huokaisivat helpotuksesta – Mika menikin kirjastoon kuuntelemaan levyjä ja lukemaan ulkomaisia musiikkilehtiä.

Kirjaston kuunteluhuoneessa ja lehtisalissa vietetyt lukemattomat tunnit ja myöhemmin kirjojen lainaaminen olivat Mikan tärkein reitti yleissivistykseen. Hänelle perehtyminen muiden taiteilijoiden tekemisiin oli koko hänen elämäänsä ajatellen vähintään yhtä tärkeää kuin omin käsin luominen.

Vaikka Mika pysyi elektronisen musiikin tekijänä koko aktiiviuransa, hän kuunteli musiikkia ja etsi vaikutteita kaikista mahdollisista genreistä. Hän oli jo nuorena taiteen suurahmatti ja perehtymisessään perinpohjainen. Kirjaston kuunteluhuoneessa levylautaselle päätyivät niin Madonnan hitit kuin Mozartin kantaatitkin.

Jos ajatellaan kaikkia genrejä, hän käytti eniten aikaa kokeellisen musiikin, vanhan bluesin ja klassisen musiikin kuuntelemiseen. Mutta varmasti joku muistuttaisi, että olihan Mika äärimmäisen perehtynyt myös jamaikalaiseen musiikkiin ja jazziin.

Mikalla oli taito löytää musiikista ja muistakin taiteista kaikki harvinainen ja erikoinen – ilman, että hän oli erikoisuuden tavoittelija. Hän tykkäsi ääripäistä ja pienistä painosmääristä, vaikeasti saatavilla olevista levyistä, kuten Loren Mazzacane Connorsin tuotannosta.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Antti Viitala KulttuuriCocktail

Kun Mika alkoi saada rahaa tekemällä hanttihommia, hän osti ensimmäisenä hankintanaan hyvät stereot. Hän tykkäsi kuunnella musiikkia todella kovalla äänenvoimakkuudella. Niinpä Mikan uudet kaiuttimet räjähtivät jo ensimmäisenä iltana – hän poltti sekä kynttilää että stereoita molemmista päistä. Ja tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun jokin musiikkiin liittyvä laite hajosi Mikan käytössä.

Jos Mikan säveltämä musiikki alkaisi soida kahvilassa, tunnistaisin sen parissa sekunnissa. Vaikka maailma on täynnä elektronista musiikkia, Mika Vainion käsialan erottaa helposti tiettyjen napsahdusäänien, hiljaisuuden ja matalien taajuuksien käyttämisestä. Usein hänen musiikkinsa alkaa hiljaisuudesta ja päättyy hiljaisuuteen.

En tiedä, miten hän päätyi tekemään juuri sellaista musiikkia. Ehkä hänen monikerroksinen elämänasenteensa, kiintymyksensä sähköisiin soittimiin ja kiehtovien äänten etsimiseen vaikuttivat siihen. Vanhat elektroniset soittimet tarjosivat paljon haasteita. Hän ei koskaan käyttänyt tietokonetta musiikin tekemiseen. Se oli käsityötä ja sähköä samanaikaisesti.

En ottanut Mikan taiteilijuutta aluksi niin vakavasti. Ajattelin hänen vain suhtautuvan teknoon enemmän aivoilla kuin muut turkulaiset. Olin tottunut viettämään aikaa hänen kanssaan enkä osannut nähdä, mitä oli tapahtumassa.

Muistan erään aamun 90-luvun alussa, kun kuulin oven läpi naapurihuoneesta Mikan ryhtyvän säveltämään jo kello kahdeksalta. Lähdin päiväksi ulos ja tulin alkuillasta takaisin: hän istui edelleen samassa keskittyneessä asennossa vääntämässä laitteittensa nappuloita eikä halunnut lähteä syömään ulos.

Tajusin silloin ensimmäisen kerran, että hän on tosissaan taiteensa kanssa ja pääsee vielä pitkälle. Yllätyin, kun Mikasta tuli niin omistautunut taiteelleen. Olin totta kai hirveän ylpeä hänestä, mutta harmittelin, miten hänellä meni taiteen tekeminen kaiken muun edelle.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Antti Viitala KulttuuriCocktail

Välillä Mika saattoi puhua vuolaastikin, mutta normaalisti hän vastasi mahdollisimman lyhyesti. Kysyin joskus häneltä kuunnellessamme todella kokeellista musiikkia, että keillehän tämä artisti tekee taidettaan. Mika vastasi: "Niille, jotka tykkää siitä." Jos joku ihmetteli, onko hänen pakko juoda niin paljon, Mika kuittasi: "On." Kerran eräs nuori amerikkalainen nainen arveli Mikan hiljaisuuden johtuvan siitä, ettei tämä osaa englantia. "I don't like disco", kuului perustelu.

Mika oli ikuinen lapsi. Tämä näkyi hänen eläytymisessään taiteeseen. Tarkovskin Stalkerista hän oli niin innoissaan, että ehdotti minulle ja Ilpo Väisäselle Stalker-teemapäivän viettämistä. Menimme Helsingissä Kumpulan kallioille, jotka olivat vielä 90-luvun alussa autioita. Fiilistelimme siellä elokuvan kohtauksia.

Mika näki luonnon eri tavalla kuin me muut. Hän oli ollut kerran veljeni kanssa kävelemässä, osoittanut kalliota ja sanonut: "Ajattele, jos tuo kallio olisi läpinäkyvä ja sen sisällä olisi vaaleanpunaista marmeladia." Koin, että hän näki johonkin toiseen ulottuvuuteen kuin me muut. Hän kykeni eläytymään valaan tai vaikkapa kallion kokemusmaailmaan.

Nämä havainnot myös kuuluvat hänen musiikissaan. Esimerkiksi Metrin (1994) kuuluisa raita Twin Bleebs syntyi, kun Mika oli maannut sängyssään ikkuna auki myöhään illalla ja alkanut kuunnella läheisestä risteyksestä kantautuvia, välillä epätahtiin ja samaan aikaan meneviä liikennevalojen piipityksiä.

Yksi kauneimpia muistojani Mikasta on, kun hän erään baari-iltamme päätteeksi heitti vitsinä menevänsä istumaan niin pitkäksi aikaa keskelle Senaatintoria, että rakkaus saapuu hänen luokseen. Koska Mikalle mikään ei voinut jäädä pelkäksi heitoksi, hän todella meni istumaan torille aamuun asti. Sitä, saapuiko rakkaus lopulta hänen luokseen, tarina ei kerro.

Mika Vainio
Mika Vainio kesällä 1989. Ikkunaa kannattelee Piitu Lintunen. Mika Vainio Kuva: Esko Routamaa KulttuuriCocktail

Sami Salo

Pääsin vähäksi aikaa 90-luvun alussa Pan Soniciin avustavaksi jäseneksi – oikeasti se oli Mika Vainion ja Ilpo Väisäsen projekti.

Se oli onnellista aikaa, koska internetiä ei vielä ollut. Jos netti olisi ollut käytössämme, olisimme kuunnelleet liikaa musiikkia ja nostaneet kätemme pystyyn: muut tekevät tätä jo paremmin, ei voi kuin luovuttaa.

Kulttuuriumpiossa eläminen teki musiikistamme omaperäistä ja -äänistä. Vaikeus on hyvästä, etenkin taiteessa – sekä sen tekemisessä että hankkimisessa. Nuoren elektronisen musiikin kuuntelijan on tänä päivänä vaikeaa ymmärtää sitä, kuinka käsityönä ja punk-hengessä tehtyä Mikan musiikki on.

Mikalla, kuten kellään hänen aikakautensa kokeellisen konemusiikin tekijöistä, ei ollut valmista muottia, johon mennä. Valmistimme muotin itse.

Mikan erotti muista se, että hän osasi etsiä sellaisia soundeja, joita muilla ei ollut – ja mikä tärkeämpää, hän jaksoi nähdä vaivaa äänen etsimiseen. Harvalla on myöskään rohkeutta tehdä niin pelkistettyä taidetta.

Minun silmissäni Mika oli meistä spartalaisin ja insinöörimäisin tekijä. Muistan hiljaisen hahmon istuneen tuntitolkulla etsimässä oikeaa ääntä. Hän joi treenikämpällä teetä, istui hiljaa, väänsi syntikan numikkaa tai kuunteli levyjä.

Soitin
Soitin Kuva: Antti Viitala KulttuuriCocktail

Atte Vainio

Minulla ja veljelläni oli tapana kysyä aina ensimmäisenä puhelimessa: "Mitä olet syönyt?" Kulinarismi oli meille tärkeä tapa kommunikoida ja viettää aikaa yhdessä. Erityisesti eksoottiset ruoat kiehtoivat minua ja Mikaa. Isämme puolen suvun naiset ovat loistavia ruoanlaittajia, luulen kiinnostuksemme ja taitojemme tulevan sieltä: karjalaisesta kulinarismista.

Mika oli nuorena monta vuotta töissä keittiöapulaisena turkulaisessa kasvisravintola Versossa. Siellä hän oppi paljon ruoanlaitosta. Saatuaan Versosta potkut juomisensa takia Mika hankki muutaman muun työttömän ystävänsä kanssa töitä teurastamolta. Siellä he "tanssittivat sikaa" eli nostivat sianpuolikkaita koukkuun ja työnsivät rataa pitkin jäähdyttämöön. Mikan fyysinen kunto kasvoi tuolloin roimasti.

Kun Mika alkoi 90-luvun alussa tehdä musiikkia ja elättää itseään taiteellaan, hän söi treenikämpällä vain ranskanleipää ja tonnikalaa. Mutta kulinaristi hän on ollut aina pohjimmiltaan. Hän sanoi joskus viimeisinä vuosinaan, että maailman paras ruokakulttuuri löytyy Uudesta-Seelannista.

Mika ja Atte Vainio
Atte ja Mika Vainio Mika ja Atte Vainio Kuva: Kalle Vainio KulttuuriCocktail
Atte ja Mika Vainio
Veljekset syömässä paistettua lohta Atte ja Mika Vainio Kuva: Atte Vainio KulttuuriCocktail

Meillä ei ollut veljeskateutta. Ainoa asia, josta olen hieman kateellinen hänelle, on matkustaminen. Mika pääsi esiintymistensä takia reissaamaan käytännössä maailman ympäri ja käymään hyvinkin eksoottisissa paikoissa. Tien päälle hän lähti jo nuorena. Koulunkäynnin lopetettuaan Mika oli töissä ehkäisykapseleita valmistavassa tehtaassa. Saatuaan sieltä riittävästi rahaa hän lähti kiertämään Aasiaa.

Meillä oli aika erikoinen symbioosi tai roolijako. Pienenä minä olin autistinen ja Mika vilkas. Jossain vaiheessa, ehkä murrosiän kieppeillä, roolit menivät toisin päin ja Mikasta tuli se hiljainen. En osaa selittää, miten tai miksi näin kävi.

Mikan ensimmäinen oma koti sijaitsi Turun keskustan lähellä. Se oli lämmittämätön, pieni rähjäinen talo, jossa oli ulkohuussi. Mika työskenteli tuolloin elintarvike-esansseja valmistavassa yrityksessä, josta hän varasti esansoitua pirtua, useimmiten ananaksen makuista.

Muistan, kun olimme lämmittäneet aluksi hirveällä vaivalla taloa purkutyömaalta varastetuilla puilla ja juoneet itsemme ihan kamalaan kuntoon elintarvikepirtulla. Löysin itseni aamulla vanhan ananasviinan hajuisena jääkylmästä ulkohuussista. WC-paperina minulla oli kohmeinen vanha ilmaisjakelulehti, hyinen tuuli vihelteli perseessäni. Silloin itkeskelin, että ei tämän kauheampaa voi enää olla. Ja nämä olosuhteet taisivat olla Mikalle arkipäiväisiä.

Turun kirjaston musiikkiosaston löytäessään Mika oli progemies, joka kuunteli paljon Gentle Giantia, Pink Floydia ja Yesiä. Suomalaisista tärkeitä levyjä olivat Leevi and the Leavingsin Kadonnut laakso, Dave Lindholmin Aino ja Tuomari Nurmion Punainen planeetta, vain muutaman mainitakseni.

Mika alkoi lukea Melody Makerin lisäksi The Guardiania, jota suositteli minullekin. Jos Mika oli jossain poliittisesti, niin mielestäni vasemmalla. Hän kieltäytyi menemästä lämppäriksi Suiciden Alan Vegalle Yhdysvaltoihin, koska Bush oli presidenttinä.

Myöhemmin hänen uskonnokseen tuli englantilainen kokeellinen yhtye Psychic TV. Heidän performanssinsa ja musiikkinsa vaikuttivat Mikaan niin paljon, että hän päätti ystävänsä kanssa tehdä polttomerkkinä käsivarsiinsa yhtyeen logon, niin sanotun Psychic-ristin. He laittoivat kiukaan vastuksiin lämpenemään Mikan omistaman kukri-veitsen. Muistan vieläkin sen huudon, se oli aivan kamalaa kuultavaa.

Arvet tulehtuivat seuraavana päivänä. Lapsuudenystävämme Antti Viitala joutui auttamaan niiden hoitamisessa. Nämä arvet näkyvät selvästi, jos katsoo Mikan live-esiintymisiä ja kiinnittää huomionsa hänen käsivarsiinsa.

Sauna oli tärkeä paikka Mikalle luovuuden kannalta. Hänen ja myöhemmin Pan Sonicin ensimmäinen treenikämppä ja studio oli Mika Hannulan perheen saunarakennuksessa. Veljelläni ja hänen soittokavereillaan oli tapana aluksi saunoa ja sen jälkeen ryhtyä hommiin.

Osan laitteista Pan Sonic osti itse, osan rakensi heille mittatilaustyönä Jari Lehtinen. Lehtinen suunnitteli heille mitä mielikuvituksekkaimpia laitteita: nieltävän mikrofonin, niin voimakasäänisen soittimen, että patsaat hajosivat sen takia Pan Sonicin soittaessa eräässä taidemuseossa. Eräs Lehtisen rakentama laite puolestaan aiheutti pommiuhan ulkomaanmatkalla tullissa. Mikan täytyi soittaa sitä viranomaisille todisteeksi, että kyseessä oli musiikki-instrumentti.

Minä olin se, joka ehdotti Mikalle, että hän alkaisi säveltää kahdeksan tuntia päivässä ja suhtautuisi tekemisiinsä enemmän työnä kuin fiilistelynä. Näin hän sitten tekikin.

En osaa arvioida Mikan musiikkia, koska en ole musikaalinen – saati, että ymmärtäisin jotain kokeellisen elektronisen musiikin lainalaisuuksista. Lapsuudestani muistan, että minä kyllästyin aika usein levyjen kuunteluun, kun taas Mikaa ja isäämme vinyylit kiehtoivat loputtomasti.

Tuntuu hurjalta, että Brian Eno oli jossain tilaisuudessa halunnut tavata ja keskustella Mikan kanssa, mutta tämä ei humalatilansa tai krapulansa takia pystynyt menemään juttusille.

Mika oli taiteilijana todella korkealla, mutta olisi päässyt vieläkin korkeammalle. Alkoholismi saattoi vaikuttaa myös positiivisesti hänen hurjaan luovuuteensa ja rohkeuteensa, mutta näin lähiomaisen silmissä se oli enemmän todella surullista ja piinaavaa seurattavaa. Meillä meinasi mennä välit poikki, kun Mika kerran humalassa hajotti luonani tavaroita ja minun piti heittää hänet ulos.

Mikalle oli yllättävän vaikea pala, etteivät hänen vanhempansa ymmärtäneet hänen merkitystään ja saavutuksiaan taiteilijana. Lopulta tällainen asia saattoi vaikuttaa pinnan alla paljonkin.

Viimeisinä aikoina Mikan juominen ja masennus menivät pahempaan suuntaan. Hän alkoi myös vihata lentomatkustamista yli kaiken – myös tämän takia keikoille menemisestä tuli hänelle entistä vaikeampaa.

Keväät olivat Mikalle vaikeaa aikaa. Viimeisenä keväänä hän oli erityisen masentunut eikä nukkunut kunnolla. Mika oli alakuloinen ja häntä harmittivat kaikki asiat, joita hän oli sanonut ikävästi ihmisille.

Kävin viime talvena hänen luonaan Oslossa, jossa Mika ehti asua uuden kumppaninsa kanssa puolisentoista vuotta. Vaikka Mika oli huonossa kunnossa, meillä oli hyviä ja tärkeitä keskusteluita. Tuolloin hän myönsi ensimmäisen kerran minulle ääneen alkoholiongelmansa, yli 50-vuotiaana.

Mika järkyttyi ja huolestui kuultuaan keväällä, että äitimme oli sairastunut. Tämä saattoi laukaista hänen loppuvaiheen juomisensa. Käsitykseni mukaan Mika kuoli, kun hän kompastui Normandian-reissulla mitä todennäköisimmin humalassa. Nyt minun pitää yrittää selvitä ilman veljeäni. Se ei ole helppoa.

Atte ja Mika Vainio
Atte ja Mika Vainio Atte ja Mika Vainio Kuva: Sirpa Kupari KulttuuriCocktail

Ilpo Väisänen

En voi käsittää, että Mika on kuollut. Asian hyväksyminen on ollut ankeaa, surullista ja vittumaista, mutta tämä on vain pakko kestää. Emme olleet enää moneen vuoteen juurikaan tekemisissä, vaikkei Pan Sonic koskaan hajonnutkaan. Olimme loppuun asti hyvissä väleissä, mutta olimme hiljaa. Kommunikoimme lyhyillä sähköposteilla. Tosin meillä ei ollut koskaan tapana keskustella pitkiä pätkiä. Puhumisen sijaan me teimme.

Minut ja Mikan toi alunperin yhteen kiinnostuksemme konemusiikkiin ja laittomiin bileisiin.

Ehkä näin jälkikäteen meitä yhdisti ennen kaikkea samanlainen tapa olla hiljaa ja halu kouluttaa itseämme ymmärtämään taidetta mahdollisimman laajasti. Meille ei ollut olemassa parempaa tai huonompaa musiikkia – oli vain musiikkia.

Mielenkiintomme saattoi tosin lopahtaa tai vaihtua hyvinkin nopeasti. Jimi Hendrixiin kyllästyimme muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta Brian Enoon ja Talking Headsiin jämähdimme pitkäksi aikaa.

Minun ja Mikan yhteiselo Pan Sonicissa perustui siihen, että olimme hiljaisesti todella intohimoisia – sekä oman musiikkimme että meitä ympäröivän taiteen suhteen. Mika ähisi, tuhisi ja toisti monta kertaa perkelettä omalla vaisulla tavallaan, kun hän etsi soittimestaan tavoittelemaansa ääntä. Päämäärämme oli metsästää ääniä yhdessä. Meillä ei ollut jotain hienoa ohjelmanjulistusta, koska sellainen kalskahtaisi poliittiselta. Halusimme vain tehdä ja tuoda musiikillisen maailmamme muiden kuultavaksi.

Ilpo Väisänen ja Mika Vainio
Ilpo Väisänen ja Mika Vainio Berliinissä 2004 Ilpo Väisänen ja Mika Vainio Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Vaikka etsiminen vaati aikaa ja työtä, musiikin piti kuitenkin viedä meitä – ei ollut helppoa sovittaa yhteen hirveää ähräämistä ja virtaamisen tunnetta, jota flow-tilaksi kutsutaan. Tälle yhdistelmälle omistimme monen vuoden ajan melkein kaikki päivämme kello 11–18.

Nimenomaan Mikan toiveena olivat rutiinit ja pragmaattisuus. Fakta on, että suurin osa laitteidemme soundeista oli ihan hirveää paskaa. Ilman pitkiä työaikoja hyviä ääniä ei löydy.

Vaikka elektronisen musiikin keikat näyttävät ja ehkä kuulostavatkin siltä, että soittajat vain seisovat ja painavat nappuloita, treenasimme yhtä keikkaa varten monta viikkoa. Emme osanneet lukea nuotteja, mutta teimme papereille tarkat muistiinpanot siitä, miten löydämme oikeat äänet live-tilanteessa ja milloin improvisoimme.

Aluksi meitä vihattiin. Kun Pan Sonic esiintyi Tukholmassa Färgfabrikenilla, meidän takiamme soitettiin poliisit paikalle. Syynä oli, ettemme soittaneet rytmimusiikkia. Ihmiset halusivat 4/4:ssä menevää helposti tanssittavaa teknoa. Berliinissä joku yleisöstä kaatoi olutta suoraan laitteitteni päälle.

Mutta uskoimme niin paljon omaan juttuumme – meillä oli helvetillinen palo musiikkiamme kohtaan.

Ilpo Väisänen ja Mika Vainio
Ilpo Väisänen ja Mika Vainio Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Vasta 2000-luvun alkupuolella breikkasimme kunnolla ja ihmiset alkoivat ymmärtää, mistä musiikissamme on kyse. Ilman uskoa omaan taiteeseemme olisimme lyöneet hanskat tiskiin vaikka kuinka monta kertaa. Rahaa tästä ei ole tullut yhtään. Emme eläneet koskaan taloudellisesti hyvin, vaikka musiikkilehtien suosiolliset sanat antavat viitettä sellaisesta.

Ihmettelen, että olen edes hengissä. Asun nykyään Kuopiossa. Kokeellisen musiikin tekijänä eläminen siellä tänä päivänä tarkoittaa, että pitää esiintyä melkein ilmaiseksi, tuoda itse soittokamat paikalle ja saada palkinnoksi kaikenlaista narinaa. Mutta jatkan. Niin olisi Mikakin tehnyt.

Mika Vainio ja Ilpo Väisänen
Mika Vainio ja Ilpo Väisänen Kuva: Ilpo Väisänen KulttuuriCocktail

Minun ja Mikan suosikkilevy Pan Sonicin tuotannosta on Kulma (1996). Sen aloitusraita Teurastamo syntyi Mikan muistoista, kun hän oli töissä turkulaisessa teurastamossa. Mika löysi masiinastaan kauhean etsimisen jälkeen sellaisen äänen, joka kuulosti kirkuvalta sialta.

Kulma on rujoin levymme, se iskee kuin ankara vihta takaraivoon. Huonoista soundeista huolimatta se on levyistämme tinkimättömin ja suorin.

Kappaleidemme nimet syntyivät usein niin, että Mika teki hyvät ruoat ja laittoi soimaan Brian Enon musiikkia stereoistaan. Sitten tupakoimme ja etsimme sanakirjoista hyvänkuuloisia sanoja.

Kulma-nimen inspiraationa on Marcel Duchampin taide sekä venäläinen konstruktivismi. Menimme Pietariin asti katsomaan Malevitshin tauluja ja Tukholmaan Duchampin Isoa lasia (La mariée mise à nu par ses célibataires, même), joka vaikutti meihin todella, todella paljon. Me katsoimme sitä työtä tunteja. Sitten olimme hetken hiljaa, menimme juomaan kännit, olimme senkin ajan hiljaa ja sitten menimme lentokoneeseen. Sanoimme Tukholmassa vain, että "haistakaa vittu ja Abba on paskaa."

Suurin inspiraation lähde musiikillemme olivat elokuva ja kuvat. Olen edelleen sitä mieltä, että musiikkimme sopisi hyvin joihinkin David Lynchin elokuviin. Saatoimme karttaa vaikutteiden ottamista musiikista, koska pelkäsimme kopioivamme puolihuolimattomasti fanittamiamme artisteja. Siksi lähdimme tavoittelemaan vaikkapa jotain hetkeä tai kuvaa Tarkovskin Stalkerista. Elokuvien lisäksi vinkkasimme toisillemme hyviä kirjoja.

Minä suosittelin Mikalle Solženitsynin Syöpäosastoa ja Gogolin Kuolleita sieluja, joka on mielestäni paras romaani kirjallisuuden historiassa. Mika puolestaan oli tykästynyt Richard Flanaganin romaaniin Gould´s Book of Fish. Samoin hän arvosti kovasti Sylvia Plathin runoutta ja Cormac McCarthyn romaania No Country for Old Men. Nämä kirjat kuuluvat sekä Mikan soololevyillä että Pan Sonicin tuotannossa.

En halua mennä erityisemmin Mikan pimeisiin puoliin. Välillä hänen käyttäytymisensä tietenkin häiritsi minua, mutta annan arvoa sille, kuinka paljon hän skarppasi seurassani sen reilun kymmenen Pan Sonic -vuoden aikana.

Onnellisimmallaan Mika oli silloin, kun hän sai eteensä todella hyvää ruokaa tai oli itse onnistunut kokkauksissaan. Yksi hänen bravuureistaan oli yrteissä ja öljyssä marinoitu jänis, jonka annettiin paahtua hitaasti uunissa. Hän suhtautui ruokaan eräänlaisena meditaationa ja euforiana. Erityisen onnellinen hän oli syödessään ostereita. Niitä hän kuulemma söi viimeisenä ruokanaan ennen kuolemaansa.

Ehkä paras muistoni Mikasta on eräs konserttimme, jonka soitimme metallivalimossa pienessä junavaunussa samalla, kun ympärillämme kaadettiin hehkuvan punaista metallia. Se oli jotain.

Mika Vainio ja Ilpo Väisänen
Mika Vainio ja Ilpo Väisänen Kuva: Ilpo Väisänen KulttuuriCocktail

Mo Loschelder

Vuonna 1994 Mika saapui Ilpo Väisäsen ja Sami Salon kanssa Berliiniin. He tulivat käymään ELEKTRO-nimisessä klubissa, jota pyöritin tuolloin. Klubimme valaistus koostui isosta määrästä valokylttejä, joissa oli kuuluisien brändien logoja. Yksi näistä oli Panasonicin logo, joka roikkui hauskasti klubin ikkunassa ja välkkyi sähkövian takia. Pojat mieltyivät tuohon esineeseen niin paljon, että ottivat Panasonicin lopulta sekä ryhmänsä että ensimmäisen EP:nsä nimeksi. Tosin he joutuivat vaihtamaan tekijänoikeussyistä nimensä Pan Soniciksi.

Tutustuin Mikaan paremmin 2000-luvun alussa, kun hän halusi muuttaa Berliiniin ja autoin häntä etsimään asuntoa. Meillä oli varasuunnitelma, jos minun DJ-urani ja Mikan musiikin tekeminen menisivät mönkään: pohdimme puolivakavissamme ruokaravintolan perustamista. Mika oli, kuten tunnettua, äärimmäisen taitava kokki. Opetin häntä valmistamaan saksalaista verimakkaraa, mutta muutoin minä olin aina se, joka oppi Mikalta.

Mika harrasti ruoan suhteen äärimmäisiä kokeiluja, niin kuin ylipäänsä kaikessa tekemisessään ja olemisessaan. Hänen musiikkinsa noudattaa myös tätä kaavaa: äärimmäisestä hiljaisuudesta äärimmäiseen meteliin.

Mika oli taiteensa tekemisessä täysin vapaa, hän oli riippumaton loppuun asti. Hän ei mennyt helppoja ja turvallisia reittejä pitkin, vaan päinvastoin hakeutui sadekuurojen ja hirmumyrskyjen alle. Mutta hän tiesi aina, mitä oli tekemässä. Yksikään askel ei ollut harkitsematon.

Sama koski hänen konserttejaan. Vaikka Mika soitti seitsemän keikkaa putkeen, niistä yksikään ei ollut samanlainen. Olen nähnyt Mikan soittavan vain kerran encoren. Sen jälkeen hän poistui lavalta – ja hymyili. Se oli ainoa kerta, kun näin hänen hymyilevän konsertissaan.

Hänellä oli hyvin itsetuhoinen puoli, joka otti hänestä vallan, kun hän joi. Tämä huolestutti meitä kaikkia hänen läheisiään. Tulen perheeni kanssa kaipaamaan häntä ikuisesti.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Antti Viitala KulttuuriCocktail

Mika Taanila

Mika Vainion Metri (1994) on paras levy, joka Suomessa on koskaan äänitetty. Se sisältää hyvin originaalia, hienovaraista ja ajatonta musiikkia. Ainakaan vielä se ei ole osoittanut millään mittarilla vanhenemisen merkkejä. Tuo levy oli myös ensimmäinen havaintoni Mika Vainiosta.

En tiennyt hänestä etukäteen mitään, enkä voi vieläkään sanoa tuntevani häntä hyvin – Mika jäi minulle arvoitukseksi. Voin sanoa varmuudella vain sen, että hän oli teeskentelemätön ihminen, joka ei halunnut miellyttää ketään.

Me työskentelimme yhdessä neljän elokuvan verran. Melkein kaikki kommunikaatiomme tapahtui kirjeitse ja puhelimessa – nimenomaan lankapuhelimessa. Mika hankki kännykän vasta viimeisten joukossa, hän oli vanhan koulukunnan miehiä.

Hän kyseli usein puhelimessa poikani kuulumisia ja saattoi jutella myös arkisia asioita rahahuolistaan, sukulaisistaan tai liiasta matkustamisestaan. Tarinat siitä, ettei Mika puhunut yhtään, liittyivät sosiaalisiin tilanteisiin, joissa oli paljon ihmisiä.

Ensimmäinen yhteinen työmme oli lyhytelokuvani Fysikaalinen rengas (2002). Pohdin, millainen musiikki sopisi mykkään arkistokuvaan. Sitten muistin Metrin ja rohkaistuin soittamaan etunimikaimalleni.

Mika Vainion levyn kansi
Metri (1994) Mika Vainion levyn kansi Kuva: Sähkö Recordings KulttuuriCocktail
Mika Taanilan Fysikaalinen rengas
Fysikaalinen rengas (2002) Mika Taanilan Fysikaalinen rengas Kuva: Mika Taanila KulttuuriCocktail

Jokaisella levyn raidalla tuntuu olevan kyse elämästä ja kuolemasta. Ajattelin, että tekijän täytyy olla perfektionisti, niin kuin olikin.

Mika sanoi olevansa kiinnostunut työskentelemään kanssani. Ideoimme elokuvan musiikin puhelimessa, kuten kaikki muutkin yhteiset projektimme myöhemmin.

Kun Mika lähetti musiikkinsa minulle, se tarkoitti sitä, että se on valmis. Hän ei suostunut koskaan korjaamaan jälkikäteen mitään, mutta antoi minulle vapaat kädet käyttää sävellyksiään elokuvissamme miten haluan. Tapasimme viimeisen kerran kasvokkain Mannerlaatta-elokuvan ensi-illassa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2016. Tuolloin Mika odotti innolla ensimmäistä matkaansa Jamaikalle.

Mika katsoi paljon elokuvia. Etenkin Bressonin, Tarkovskin, Renoirin ja Ozun tuotannot olivat hänelle tärkeitä.

En tunne juuri ketään muuta taiteilijaa, jolla oli niin intohimoinen suhde muihin taiteisiin kuin Mikalla. Useimmiten taiteilijat hengailevat vain oman taiteenlajinsa edustajien kanssa. Ei Mikan tapauksessa: hän halusi tutustua kaikkiin mahdollisiin taiteisiin ja taiteilijoihin. Mika oli loppuun asti kiinnostunut tietämään, mitä muut tekevät.

Muistan tilanteen vuoden 2002 Avanto-festivaalilla harmaana torstai-iltapäivänä. Mika oli aivan täpinöissään odottamassa salin edessä tuntia ennen Maya Dereniä käsittelevän dokumentin esityksen alkua ja selitti innoissaan katsoneensa etukäteen kaikki Derenin leffat. Mika odotti ikään kuin näytös olisi moneen kertaan loppuunmyyty, vaikka saliin tuli lopulta vain kourallinen ihmisiä. Surullista sanoa, mutta samalla tavalla laaja-alaisesti innostuneita taiteilijoita ei ole ainakaan minun tiedossani kovin paljoa.

Minua eivät kiinnosta Mikaan liittyvät kaupunkilegendat, vaikka niitä kuulee kerrottavan eniten. Fakta on, että emme tietäisi miehestä mitään ilman hänen musiikkiaan.

Länsimaisessa musiikissa arvostetaan paljon soittajan virtuositeettia. Kritiikeissä halutaan korostaa viulistin äärimmäiseen huippuunsa viritettyä teknistä osaamista. Mika ei ollut virtuoosi, hän ei osannut lukea nuotteja tai soittaa eri instrumentteja.

Hänen musiikkinsa arvot ovat muualla: läsnäolossa, herkkyydessä ja keskittymisessä. Hänen tuotannossaan on äärimmäisen latautunut ja vakava tunnelma, musiikki on riisuttu kaikesta koristeellisuudesta ja kertomuksellisuudesta.

Mikan soololevyt tulevat olemaan valideja vielä sadan vuoden kuluttua, koska ne on tehty vailla kompromisseja. Suurin osa elektronisesta musiikista edustaa aikansa kuvaa. Mikan musiikki on vapaata trendeistä, se menee syvälle alitajuntaan. Hän on vähintään Akseli Gallen-Kallelan veroinen taiteilija.

Luulen, että Mikan parhaat sävellykset olivat vielä tulossa.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Atte Vainio KulttuuriCocktail

Esko Routamaa

Olin mukana Ranskan-matkalla, jonka päätteeksi Mika kuoli tapaturmaisesti. Meitä oli neljä vanhaa kaverusta, joiden tarkoitus oli viettää yhdessä aikaa ja syödä hyvin. Mika oli suunnitellut etukäteen, mitä ruokia söisimme ja mikä viini sopisi millekin aterialle. Intohimoisimmin hän puhui ostereista ja niitä onneksi ehdimme syödä ensimmäisenä iltana.

Reissu alkoi pahaenteisesti. Jimi Tenor, Tommi Grönlund ja minä lensimme Pariisiin Helsingistä. Mika oli tullut ennen meitä Oslosta.

Mikaa ei näkynyt sovitussa paikassa eikä hän vastannut puhelimeensa. Löysimme hänet lopulta pariisilaisesta putkasta aika kamalassa kunnossa: tyylikkäät vaatteet olivat rähjääntyneet, huulet olivat rohtuneet ja turvoksissa. "Miten te pojat mut löysitte", hän sai soperrettua lattialla maatessaan.

Mika oli lopulta samat vaatteet päällä koko matkan, koska oli onnistunut hukkaamaan kaikki tavaransa. Eniten hän manaili lentokoneeseen unohtamaansa hattua. Mika oli aina tarkka pukeutumisestaan – hän sanoi jo nuorena, että kauluspaidassa täytyy olla joku kiinnostava yksityiskohta.

Harkitsimme siinä vaiheessa, pitäisikö hänet lähettää takaisin Osloon. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ja toivoimme optimisteina kaiken menevän lopulta parhain päin.

Ensimmäisenä iltana kaikki menikin kohtalaisesti. Söimme ostereita ja Mika jutteli jonkin verran. Puhuimme ruoasta, hän muisti yllättäen jonkun vuosia sitten hänelle tarjoamani juustolaadun. Mikalla oli harvinainen kulinaarinen muisti. Lisäksi hän odotti kovasti uusien David Lynchin Twin Peaks -jaksojen näkemistä.

Lynch oli meille tärkeä tekijä nuoruudessamme. Katsoimme minun luonani 90-luvun alussa Twin Peaksin niin, että Mika toi aina mukanaan donitsilajitelman ja minä keitin kahvit. Eraserheadia katsoessamme söimme krokotiilin häntää.

Ensimmäisen illan jälkeen kaikki meni pieleen. Mika joi jatkuvasti. Jouduimme vahtimaan häntä vuoroissa, ettei hän pääsisi ostamaan itselleen lisää juotavaa tai katoamaan. Monesti Mika riisui paitansa ja uhitteli hetken aikaa menettäessään hermonsa meihin. Tämä oli hänen eräänlainen humalamaneerinsa.

Joskus Barcelonassa asuessaanhan Mika oli kutsunut joukon ihmisiä syömään luokseen kello yhdeksäksi. Mika oli valmistanut ateriakokonaisuuden huolellisesti niin, että se oli valmis tasan yhdeksältä. Kun ihmiset tulivat espanjalaiseen tapaan reilun tunnin myöhässä soittamaan ovikelloa, Mika tuli alastomana avaamaan oven toisessa kädessään viidakkoveitsi, toisessa viinipullo ja sanoi ovenraosta "juhlat ovat ohi" ja löi oven kiinni.

Ymmärrän Mikaa hyvin tässä asiassa. Hän oli samanaikaisesti kovan luokan kosmopoliitti ja toisaalta hänessä asui umpimielinen suomalainen sääntöjen noudattaja, joka otti kaiken kirjaimellisesti.

Ranskan-reissun loppupuolella Mika onnistui lähtemään omille teilleen. Hän oli viettänyt viimeisen yönsä sairaalassa, en tiedä miksi. Näimme hänet vielä seuraavana aamupäivänä. Huusimme Mikalle niin, että hän oli selkä meihin päin. Mika reagoi huuteluihimme nostamalla oikean kätensä ylös merkiksi, että oli noteerannut meidät. Hän piti kättään hetken ilmassa ja jatkoi sitten kävelyään. Tuo on viimeinen havaintoni hänestä.

Olen miettinyt jälkikäteen, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Olisiko hänet pitänyt viedä hoitoon? En ole voinut välttyä itsesyytöksiltä.

Jimi Tenor sanoi jo reissun alkuvaiheessa, että tässä alkaa olla kirjan tai elokuvan ainekset kasassa. Kun ajattelee lopputulosta, kommentti oli pelottavan enteellinen.

Mikan kuolema selvisi meille lähtöaamuna, kun menimme huolestuneina poliisilaitokselle kysymään hänen peräänsä. Joku poliiseista pyysi meistä ranskaa parhaiten osaavan Jimin takahuoneeseen. Siellä hänelle kerrottiin Mikan kuolleen edellisenä päivänä, joitain tunteja kädenheilautusepisodin jälkeen. Meidän piti lähteä kuolinuutisen kuultuamme takaisin Suomeen. Se oli epätodellisin ja hiljaisin lentomatka minun elämässäni.

Minut ja Mikan toi alunperin yhteen musiikki, olimme innostuneita samoista artisteista. Kumpikaan meistä ei osannut puhua. Kommunikoimme musiikin avulla, sehän on muutenkin hyvä tapa tutustua ihmisiin.

Pääsimme jossain vaiheessa treenaamaan Suurlähettiläiden treenikämpälle. Soitimme aika kokeellista musiikkia, jota ei lopulta levytetty eikä esitetty livenä. Joskus joimme kämpällä Mikan tuomaa ananaksen makuista elintarvikepirtua.

En ollut tuohon aikaan vielä vakuuttunut Mikan musikaalisista kyvyistä, koska hän ei osannut soittaa rumpuja tai kitaraa. Vasta hänen esikoispitkäsoittonsa Metri vakuutti minut, että hänessä on jotain poikkeuksellista ja potentiaalista.

Hänen kykynsä ja tapansa muuttaa kokemansa musiikiksi oli ihmeellistä. Muistan, kun Mika oli käynyt katsomassa Terence Malickin The Tree of Lifen (2011). Mika ihastui elokuvan ääniraitaan niin paljon, että meni katsomaan leffan uudestaan silmälaput päässään. Hän siis meni vain kuuntelemaan sen elokuvan. Kokemuksen inspiroimana syntyi tietääkseni Elämän puu -niminen sävellys.

Life (...It Eats You Up) -levyn (2011) kannen kuvat ovat syntyneet kamalan tapahtumaketjun jälkeen. Mikalla oli tapana viipaloida omena veitsellä ja syödä siivuja niin, että hän vei palan suuhunsa veitsen ja sormen välissä. Hän söi kerran humalassa omenaa tällä tavalla ja onnistui leikkaamaan kielensä auki. Verenvuotoa tyrehdyttämään hän tunki suuhunsa wc-paperirullan ja sammui patjalle.

Jossain vaiheessa hän oli herännyt, mennyt hakemaan apua ja ottanut kuvia verisestä katastrofista ennen ambulanssin saapumista. Mika soitti minulle myöhemmin sairaalasta ja kertoi näkevänsä huoneestaan kauniisti valaistun joulukuusen käytävän toisessa päässä ja kuuntelevansa samalla Antony and the Johnsonin I Am a Bird Now -levyä. Siinä lauletaan kuolemanpelosta.

Mikan juominen oli hirveän vaikea asia. Vaikka hänen alkoholismiinsa kuului ajoittain hengenvaarallisia elementtejä, siihen kaikkeen sekoiluun tottui. Muistan, kun Barcelonassa asuessaan Mika saapui kotiin kovassa humalassa ja alkoi kuunnella musiikkia. Olin tyttöystäväni kanssa viereisessä huoneessa, ja kuulimme seinän läpi Mikan kohelluksen ja itsekseen puhumisen. Hän selitti siinä säheltäessään, mitä musiikkia hän aikoi kuunnella seuraavaksi.

Jossain vaiheessa kuulimme oven läpi: "... ja seuraavaksi Hurriganesia!" Sitten seurasi vinyylilevyjen selaamisen ääntä, kolinaa ja lopulta Mika huusi: "Vittu nyt lähtee!" Seuraavaksi kuului rysähdys ja sen jälkeen oli hiljaista. Menin katsomaan huoneeseen, mitä oli tapahtunut: Mika makasi vinyylikasan päällä sammuneena, Hurriganesin levy siinä vieressä. Tällaiset tilanteet huvittivat, mutta sitten hänellä oli itsetuhoisempi ja vakavampi puoli, joka ahdisti.

Minulle tärkeimmät Mikan soololevyistä ovat Kantamoinen (2005) ja Revitty (2006). Kehuin joskus Mikalle Revittyä ja erityisesti sitä, miten hän on käyttänyt tuolla levyllä taukoja ja hiljaisuutta tehokeinoina. Mika katsoi minua hölmistyneenä ja sanoi: "En ole käyttänyt taukoja. Ne kuuluvat musiikkiini."

Mika teki sellaista musiikkia, jota kukaan muu ei tehnyt. Hänen merkitystään ei ole vielä tajuttu Suomessa. Ehkä myöhemmin.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Esko Routamaa KulttuuriCocktail

Jimi Tenor

Miten näin hyvää musiikkia voi tulla Suomesta? Tämä oli ensimmäinen reaktioni tai enemmänkin huudahdukseni, kun kuulin Mika Vainion musiikkia ensimmäisen kerran. Kyseessä olivat hänen kaksi ensimmäistä EP-levyään, jotka julkaisi Tommi Grönlundin Sähkö Recordings vuonna 1993. En ole ainoa, joka on reagoinut tällä tavalla näihin levyihin.

Kun Grönlund meni myymään Mikan ensimmäiset EP:t berliiniläiseen Hard Wax -levykauppaan, myyjä soitti niitä kokeeksi paikan päällä. Kaikki lopettivat levyjen pläräämisen ja rupattelemisen. Hyvin harvoin asiakkaat menevät hiljaisiksi taustalla soivan musiikin takia. Mikan musiikissa on tällainen mykistävä taika. Kaupassa tuolloin olleet olivat kommentoineet, että he olivat todistamassa uuden aikakauden alkua elektronisessa musiikissa.

Keikoillaan Mika toivoi yleisöltä keskittymistä ja masentui herkästi, jos huomasi ihmisten juttelevan, syövän tai juovan konsertin aikana. Ymmärrän häntä tässä asiassa täysin.

Mikan musiikkia arvostettiin paljon Italiassa, jossa hän kävikin usein esiintymässä. Vaikka arvostus oli siellä häntä kohtaan suurta, se ei näkynyt aina käytännön tasolla. Italialaiset priorisoivat asioita omalla tavallaan. Tässä tapauksessa soundcheckit eivät menneet aina Mikan toivomalla tavalla.

Mika taas tunnetusti suhtautui live-esiintymisiinsä ja niiden järjestämiseen äärimmäisellä huolella. Kun italialaiset järjestivät konsertteja vähän sinne päin -asenteella, Mika saattoi lannistua tästä niin paljon, että ratkesi juomaan usein juuri Italian-konserttiensa jälkeen.

Ihailuni Mikan musiikkia kohtaan meni jossain kohtaa niin pitkälle, että päätin olla hankkimatta tiettyjä laitteita, etten alkaisi kuulostaa häneltä. Taiteen tekemisessä on aina se vaara, että alkaa vahingossa apinoida jonkun toisen estetiikkaa.

Mikan laitteet olivat sinänsä aivan tavalliset, mutta hänellä oli ihmeellinen kyky löytää niistä ääniä, joita kukaan muu ei löytänyt. Hän teki elektronista musiikkia sydämellä. Se on lopulta todella harvinaista.

Olen menettänyt aika lailla mielenkiintoni elektronista musiikkia kohtaan, koska siitä on tullut liian helppoa. Liian moni suhtautuu siihen älyllisesti ja tunnetasolla laiskasti, että hei, mäpä teen tässä parit teknot. En tiedä, miten Mika suhtautuisi siihen, että nykyään voi tehdä Grammy-voittajahitin iPhonella. Luulen, että hän olisi naureskellut tai ollut jopa hieman ärsyyntynyt.

Kun Mika 90-luvun alussa alkoi tehdä musiikkia, hän käytti lähinnä analogisia laitteita. Niillä yksinkertaisenkin äänenkulun ohjelmoiminen oli melkoisen vaivan takana. Sen lisäksi saatavilla oli hyvin vähän laitteita, joissa oli ohjelmointimahdollisuus. Mika käytti nämä rajoitukset hienosti edukseen ja teki niillä kristallinkirkasta musiikkia. Kun Mika lähetti Tommi Grönlundille masterit, niihin ei saanut esittää mitään toivomuksia. Ne olivat loppuun asti hiottuja ja valmiita.

En ole nähnyt kenenkään suhtautuvaan ruokaan niin äärimmäisellä tavalla. Jos Mika sai ravintolassa vähänkin heikkolaatuista ruokaa, hän saattoi heittää sen pois ja lähteä pöydästä. Sitten, kun hän oli tyytyväinen annokseensa... hän hymyili kuin onnellinen lapsi, joka on saanut unelmiensa joululahjan. Muistan vieläkin sen ilmeen, kun Mikan eteen tuotiin lontoolaisessa ravintolassa mustekalaa mustapapukastikkeessa. Mika toivoi, ettei aterioinnin aikana kauheasti vitsailtaisi ja höpötettäisi. Ruoka oli todella vakava asia hänelle.

Ranskan-matkan päättyminen Mikan kuolemaan on todella surullista ja epämiellyttävää. Meille niin paljon iloa tuoneiden asioiden, ruoan ja musiikista keskustelemisen, piti olla matkan kohokohta ja suurin tarkoitus.

Timo Kaukolampi

Mika oli täydellinen kokonaistaideteos. Jopa Googlen kuvahakutulos hänen nimellään tuottaa mielettömän kauniin, harmonisen tuloksen. Näinkin banaali asia kuin Googlen kuvahaku on Mikan kohdalla ehjä.

Minulla tulee ensimmäisenä mieleen Mikasta mieletön kauneus. Hänen live-esiintymisensä oli kuin risteilyohjus suoraan sydämeeni. Sanoin jo Mikan elinaikana, että hänen livensä on paras koko elektronisen musiikin historiassa, ajatellen siis kaikkia konsertteja, joissa esiintyjä menee lavalle sähköllä toimivien laitteiden kanssa.

Mikan keikat olivat todella tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, joista aisti humaaniuden – ihmisen laitteen takana.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Esko Routamaa KulttuuriCocktail

Hänen konserteissaan oli paljon fyysisyyttä ja raakuutta, kolmiulotteista audiovisiota. Selvitin muuten joskus, millaisia visuaalisia vaatimuksia Mikalla oli konserteilleen: ei juuri minkäänlaisia, vain valkoista valoa. Kaikki hänen taiteessaan oli äärimmäisen riisuttua.

Toisaalta, jos joku vääntää soittimen numikoita 30 vuoden ajan joka päivä tuntikausia, onhan siinä väkisinkin kehityttävä. Rutiinit ja toistaminen ovat olennainen osa taiteen tekemistä, ja Mika oli poikkeuksellisen ahkera tekijä.

Kun tähän yhtälöön liitetään hyvä onni ja mahdollisuus näyttää taitonsa oikeassa tilanteessa, taiteilija menestyy. Ja Mika menestyikin ulkomailla, mutta Suomessa hän jäi marginaalin marginaaliin. Eihän Mikasta ole kirjoitettu kymmeneen vuoteen juuri mitään suomalaisessa mediassa.

Mika ei välttämättä puhunut privaattielämästään, mutta kertoi sitäkin innokkaammin taidekokemuksistaan. Jos häneltä kysyi kuulumisia, saattoi vastauksena tulla "No, kaikenlaista" ja sen jälkeen lista taideteoksista, joita hän oli viime aikoina nähnyt.

Sain Mikalta tekstiviestin muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa. Viesti, joka on samalla viimeinen häneltä saamani, kuuluu näin: "William Friedkin: Wages of Fear. Full version 2h30min. Tangerine Dream Soundtrack. Walter Hill: The Driver". Tämä oli tyypillistä Mikaa. Minulla on myös ääniviesti häneltä kohtalokkaalta Ranskan-matkalta, mutta en ole saanut sitä auki puhelimestani.

Mikan kuolema oli minulle monella tapaa järkyttävä käännekohta. Menetin ystävän ja esikuvani. Ajattelen nykyään jokaista uusinta teostani niin, että tämä saattaa olla viimeiseni.

Tiina Erkintalo

Mika oli monta eri persoonaa. Joku piti häntä hiljaisena, joku toinen taas hyvinkin puheliaana. Olen kuullut monen sanovan Mikan olleen epäpoliittinen, kun taas joidenkin kertomusten mukaan hän saattoi väitellä kiivaastikin esimerkiksi Venäjän ja Yhdysvaltojen politiikasta.

Yhtä lailla olen kuullut sanottavan, ettei Mika ollut keräilijäluonne. Minusta hän oli mitä suurimmissa määrin keräilijä. Mika saattoi omistautua keräämään jonkun tietyn artistin tai musiikkityylin levyjä hyvinkin intohimoisesti, lukien samalla kaiken aihetta käsittelevän kirjallisuuden. Tyypillistä oli myös, että hän saattoi levyt kerättyään antaa ne jollekin ystävälleen tai unohtaa taksiin niin kuin kuulemma kävi hänen harvinaisille reggae-levyilleen.

Hänessä oli jokin hyvin erityislaatuinen tasapainottelu kaiken ja ei-minkään välillä. Vaikka Mika oli hyvin vahva ja ainutlaatuinen persoona, hän oli ikään kuin kaikki tapaamansa ihmiset. Privaattielämässään hän ajoi itsensä aika ajoin kaaokseen, kaaoksen jälkeen koitti pitkä seesteinen kausi.

Mika oli piinattu sielu. Ja ehdottomasti henkeen ja vereen romantikko.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Kalle Vainio KulttuuriCocktail

Cindy van Acker

Löysin Mikan musiikin, kun kuulin ensimmäistä kertaa hänen levynsä Olento (1996). En ollut kuullut mitään vastaavaa – hänen äänensä, rytminsä ja musiikkinsa eräänlainen hahmo olivat aivan erilaiset kuin kellään muulla. Tanssijana tunnen musiikin kehossani ja Mikan tapauksessa myös fyysiset tuntemukseni olivat poikkeuksellisen voimakkaat. Aloin automaattisesti liikkua Olennon mukana.

Päätin kirjoittaa Mikalle vuonna 2004 ja kysyä häntä säveltämään tanssiteokseeni musiikkia. Mika vastasi kieltävästi. Ajattelin, että tätä hylkäämistä en voi hyväksyä, koska hän ei selvästikään ymmärrä, mitä tai kenet on hylkäämässä. Lähetin seuraavan kirjeen mukana DVD:n tanssiteoksistani ja pyysin heittämään levyn roskikseen, jos ei pidä näkemästään. Muutaman kuukauden päästä Mika vastasi ja sanoi suostuvansa ehdotukseeni.

Pian tämän jälkeen aloitimme yhteistyön. Mika sävelsi musiikkia kuuteen esitykseeni. Meillä oli suunnitelmissa tehdä seuraava yhteistyö vuonna 2018.

Yhteisymmärryksemme oli poikkeuksellista. Emme puhuneet juuri koskaan työskentelyn aikana. Ei tarvinnut. Loin aluksi liikesarjan, johon Mika sävelsi muutaman kirjoittamani avainsanan pohjalta. Jos musiikin ja tanssin suhteessa oli jokin pielessä, huomasimme aina saman epäkohdan. Mitään ei tarvinnut kokeilla kolmatta kertaa, pystyimme työskentelemään todella nopeasti. Tosin näin Mikan viimeistelemässä sävellyksiään hyvin pieteetillä, mikään ei saanut olla suurpiirteistä.

Mika on intensiivisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Ei koskaan kompromisseja. Radikaalisti syvällinen ja hellä.

Nyt, hänen kuolemansa jälkeen, kehossani on reikä.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Atte Vainio KulttuuriCocktail
Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Antti Viitala KulttuuriCocktail

Aino Vainio

Veljeni konsertit olivat minulle kuin kokovartalohierontaa ääniaalloilla. Joskus hänen äänimaailmansa saattoivat olla todella ärsyttäviä, epämiellyttäviä tai unettavia. Uskon kuitenkin, että Mika teki kaiken tarkoituksella.

Usein vaikeasti kestettävät kohdat johtivat seuraaviin, jotka palkitsivat. Konsertin lopussa tajusi, että Mika oli rakentanut draaman kaaren. Se huipentui hulluun jyrinään tai rytmiin, joka tuntui kaiken audiopiinaamisen jälkeen ihanalta – loppuhuipennus piti kuulijana ikään kuin ansaita. Hän vaati kuulijalta paljon, mutta palkitsi keskittymisen.

Mikan musiikki sai minut myös näkemään ääniä väreinä, joista koostui muotoja. Sellaista ei tapahdu minulle kovin usein. Enkä sano tätä siksi, että kyseessä on veljeni.

Muistan Mikan häilyväisenä hahmona lapsuudestani. Hän ei ollut paljoa kotona sinä aikana, kun hän asui vielä meillä. Mikan huone oli alakerrassa ja siellä soi musiikki lähes aina ja useimmiten todella kovalla. En saanut mennä sinne omin päin, mutta mieleni teki, koska Mikan huoneessa oli kaikenlaista jännää, kuten stereot.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Pertti Grönholm KulttuuriCocktail

Olin mustasukkainen hänen stereoilleen, koska ne veivät veljeni huomion. Silloin, kun onnistuin saamaan Mikalta huomiota, hän oli hauska ja lempeä. Tosin luulen, että noina vuosina Mikalla ei ollut helppoa, koska hän ahdistui ja tylsistyi koulussa.

Mika oli usein synkkämielinen. Missioni oli jo pienestä lähtien yrittää keventää hänen tunnelmaansa – parasta olikin, kun sain hänet nauramaan. Meillä oli hyvin samankaltainen huumorin- ja tilannetaju. Hekottelimme joillekin äitimme hassuille kysymyksille tai Simpsoneille.

Olin todella huolissani veljestäni, koska hän oli hyvin herkkä ja reagoi vahvasti maailman tapahtumiin ja päivittäisiinkin asioihin. Uutisten lukeminen tai kaupassa asioiminen vieraalla kielellä saattoivat lannistaa ja turhauttaa häntä valtavan paljon. Mikan anarkismi, kompromissittomuus, tyylipuhtaus, musiikki ja tietysti hänen uransa ovat inspiroineet minua hyvin paljon.

Mika Vainio
Mika Vainio Kuva: Antti Viitala KulttuuriCocktail

Kalle Vainio

Muistan käyneeni Mikan kanssa lyhyen keskustelun hänen musiikistaan. Se meni aika sanatarkasti näin:

– Mikset sinä voisi tehdä sellaista musiikkia, jota Darude tekee?
– Koska se ei ole minun asiani.

Vastauksen jälkeen Mika hymyili. Arvostin kyllä poikani musiikkia, mutta tiesin hänen pystyvän halutessaan tekemään myös hittimelodioita. Näistä kommenteistani hän oli minulle aika katkera.

Ihmettelin, miksei hän voinut säveltää Daruden kaltaista musiikkia, koska näin olisimme ratkaisseet monet taloudelliset huolet. Minun nuoruudessani säveltäjä olisi kuollut nälkään näin erikoisella musiikilla. Silloin ei ollut maailmanlaajuisia kanavia ja tiedonkulkua.

Vasta Mikan kuoleman jälkeen aloin tajuta hänen musiikkinsa merkitsevän niin paljon monelle ihmiselle ympäri maailmaa. En ollut aikaisemmin käsittänyt sitä.

Olin ollut valmistautunut Mikan veljen kanssa viimeiset kymmenen vuotta siihen, että Mikalle saattaa tapahtua jotain. Tajusimme ongelman laajuuden vasta, kun hän joutui sairaalaan vatsahaavan ja verensyöksyn takia. Lääkäri antoi tuolloin Mikalle kaksi vaihtoehtoa: joko lopetat juomisen tai jatkat juomista ja kuolet. Hän pysyikin vuosia raittiina, mutta sortui erään syntymäpäiväjuhlansa iltana juomaan uudestaan.

Mika piti käydä välillä hakemassa ulkomailta takaisin kotiin, jos hän oli juonut itsensä liian huonoon kuntoon. Ainakin Perusta ja Sveitsistä häntä lähdettiin etsimään takaisin kotiin.

Olin Citymarketissa ostoksilla, kun Atte soitti ja kertoi, että Mika ei tule enää takaisin. En ollut yllättynyt, mutta järkytyin. Olimme yrittäneet saada häntä hoitoon, onnistumatta. "Elän niin kuin elän", Mika kuittasi. Hän ei kestänyt neuvomista.

Välimme olivat ajoittain kireät, kun yritin saada hänet lopettamaan juomisen. Vasta viime talvena Mika suostui myöntämään, että alkoholi hallitsee häntä eikä hän alkoholia. Nyt oli viimeinkin mahdollisuus saada hänet hoitoon. Mutta liian myöhään. Puhuimme viime talvena myös normaalia pitempiä puheluita ja hän pyysi minua tulemaan luokseen Osloon. Se reissu jäi tekemättä.

Kahdeksan vuotta sitten Mika oli käymässä Turussa ja kävelimme Aurajoen rannassa. Silloin Mika alkoi yhtäkkiä puhua siitä, ettei ehkä elä kauhean pitkään ja hänen pitäisi tehdä testamentti. Keskustelumme aikana Mika sanoi myös, ettei aio perustaa perhettä. Hän perusteli, ettei elintapojensa ja matkustelevaisen elämäntyylinsä takia pystyisi olemaan hyvä isä. Sivuutin tuolloin koko asian, koska menin kipsiin.

Mikan musiikissa voi kuulla omaelämäkerrallisuutta. Kerroin hänelle joskus lapsuudestani tarinan, jossa olin järvellä kalastamassa ja siimaani tarttui monni. Vedin kalan niin lähelle, että katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten siima katkesi ja sinne katosi monni. Tarina päätyi Kantamoinen-levylle nimellä Monneista viimeinen. Myös Mikan lapsuuden suosikkikirja Vellamon lapset oli hänellä inspiraationa sekä kansitaiteessa että kappaleiden nimissä Heijastuva-levyllä (2011).

Mikan äiti ja mummo – sekä tärkeä lapsuudenpaikka Artjärvi, jonne Mika on myös haudattu – ovat läsnä hänen tuotannossaan. Mikan omaelämäkerralliset vihjeet ovat hyvin hiljaisia, ne ovat harvoin alleviivattuja. Voi olla, että osa hänen musiikistaan on tuutulauluja lapsille, joiden isä hän olisi voinut olla.

Mika Vainio
Mika Vainio Artjärvellä 1985 Mika Vainio Kuva: Atte Vainio KulttuuriCocktail

Yle näyttää Jimi Tenorin ohjaaman dokumentin Sähkö ensi vuoden puolella. Dokumentti kertoo Mika Vainion musiikkia julkaisseesta Sähkö-levymerkistä.

(Edit: kuvan ottajan nimi vaihdettu Atte Vainiosta Pertti Grönholmiksi, Esko Routamaan Ranskan-matkaa koskevasta kohdasta poistettu kaksi virkettä ja sanoja)

Kommentit