Mira Pelo
Yle
Yhdeksän vuotta sitten Ulrika Björkstam seisoi kadulla Meksikossa. Työpäivä oli ohi ja marraskuun alkuillan pahin ruuhka-aika soljui ympärillä. Ulrika odotti taksia. Illalla oli tarkoitus juhlia 29-vuotissyntymäpäivää yhdessä äidin ja aviomiehen kanssa. Taksi ei kuitenkaan ehtinyt koskaan tulla, kun Ulrika jäi kadulle pudonneen piensuihkukoneen tulimeren alle. Ulrika selvisi hengissä, mutta laajat palovammat jäivät. Kehosta paloi syville palovammoille 25 prosenttia.
– Olen kiitollinen elämästä, mutta vähän kärjistetysti ajateltuna olisin toki päässyt helpommalla, jos olisin kuollut. En tietenkään toivo sitä, mutta silloin olisin säästynyt kaikilta niiltä kivuilta, joita olen käynyt läpi, Ulrika sanoo.
Onnettomuuden jälkeiset vuodet eivät ole olleet helppoja. Ulkonäön radikaali muuttuminen oli varsinkin aluksi todella vaikea kestää.
Ulrika häpesi itseään. Tuntui voimattomalta kohdata lopullisesti muuttunut ulkonäkö ja hyväksyä, ettei vanha Ulrika tule enää takaisin.
Tuntemattomien tuijotus satuttaa
Ennen onnettomuutta Ulrika ei juurikaan miettinyt ulkonäköään. Onnettomuus ja oman ulkonäön muuttuminen tekivät Ulrikasta kuitenkin kipeän tietoisen siitä, miten suuri merkitys ulkonäöllä on yhteiskunnassamme.
– Aikaisemmin oli helpompi vähätellä, ettei ulkonäöllä ole mitään merkitystä. Se ei ole kuitenkaan totta. Se on ensimmäinen asia, mihin ihmiset kiinnittävät toisissa huomionsa, Ulrika pohtii.
– Poikkeava ulkonäkö vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten muut ihmiset sinut kohtaavat.
Kun tuntemattomat ihmiset tuijottavat Ulrikaa, tuntee nainen olonsa kiusaantuneeksi. Lasten katseet ymmärtää, mutta aikuisten käytös hämmästyttää.
Joinakin päivinä katseille on herkempi. Toisina päivinä tuijotuksille on helpompi kohauttaa hartioita.
– Meillä kaikilla on tarve kategorisoida asioita ja saada niille nimet. Ehkä heillä, jotka eivät saa silmiään irti minusta, tarve on suurempi. Olipa niin tai näin, kivalta se ei tunnu. Heille voisinkin sanoa ohjeeksi: ”Get over it!”.
9 vuotta, 21 leikkausta
Ulrikalla on takana melkoinen määrä leikkauksia. 21 leikkausta yhdeksässä vuodessa on paljon. Edellisen kerran Ulrika oli plastiikkakirurgin veitsen alla elokuussa.
Katso, miten Ulrikan viimeisin kasvoleikkaus sujui. Artikkeli jatkuu videon alapuolella.
– Leikkaus meni hyvin, mutta kesken tämä vielä on, Ulrika kertoo ja sivelee leikattua ylähuultaan. Arven kypsyminen vie vuoden, ehkä parikin. Vasta sen jälkeen nähdään lopputulos.
Aluksi Ulrika toivoi leikkausten muokkaavan hänen kasvojaan mahdollisimman lähelle entistä ulkonäköään. Vanha kuva kuitenkin haalistui samalla, kun Ulrika alkoi hyväksyä uuden ulkonäkönsä.
– Nykyään katselen vanhoja valokuviani vähän kuin niissä olisi vanha koulukaveri, jota en ole nähnyt vuosiin. Kuvissa ei ole enää minä, eikä vanhalla ulkonäölläni ole oikeastaan mitään merkitystä.
Elokuussa tehdystä leikkauksesta toipuminen oli Ulrikalle yllättävän raskas prosessi. Nyt leikkaukset alkavat riittää, Ulrika pohtii. Edellisestä leikkauksesta oli ehtinyt kulua yli kaksi vuotta. Elämä oli ehtinyt normalisoitua. Uusien traumojen aiheuttaminen omalle keholle ei tunnu enää hyvältä.
Turhanpäiväiset kitinät ulkonäöstä harmittavat
Itsekriittisyys elää rinnalla monen elämässä. Kiitollisuuden sijaan vaadimme itseltämme ja keholtamme koko ajan enemmän. Samaan sortuu välillä myös Ulrika.
– En minä sentään mikään pyhimys ole, Ulrika nauraa. Saatan olla kriittinen itselleni, mutta huomaan kriittiset ajatukseni eri tavalla kuin aikaisemmin. En jää enää itseä ruoskivaan kehään, vaan osaan päästää irti ja suhtautua asioihin kevyemmin.
Vasta onnettomuuden jälkeen Ulrika on tajunnut, miten turhaa on harmitella yksittäisiä finnejä tai vähän vinoa nenää. Miksi ei voisi olla kiitollinen esimerkiksi terveestä ihosta?
Joskus ihmisten turhanpäiväiset kitinät ulkonäöstä harmittavat. Toisaalta jokaisen ongelmat ovat hyvin subjektiivisia. Usein kyse on jostain paljon suuremmasta.
– Joku ehkä valittaa ulkonäköään, mutta kyse onkin itsearvostuksen tai itsetunnon puutteesta. Se ei ole kenenkään elämässä pieni ongelma.
Uuden minän hyväksyminen vei vuosia
Ulrika ei enää häpeä itseään, mutta prosessi vei aikaa. Ulrikalla kesti monta vuotta hyväksyä uusi itsensä. Vasta parin viimeisen vuoden ajan nainen on osannut kohdata ulkonäkönsä ja kehonsa armollisemmin.
Nyt Ulrikaa jo hävettää, miten julma hän on onnettomuuden jälkeen ollut kehoaan kohtaan.
– Onneksi havahduin siihen, miten paljon olen ajatuksillani ja asenteillani maalannut rajoja itselleni sinne, missä niitä ei tarvitsisi olla.
– Enää minun ei tarvitse suojautua katseilta, kysymyksiltä ja ihmettelyltä. Olen sinut itseni kanssa.
En enää murehdi asioita niin paljon etukäteen.
Ulrikan keho on käynyt läpi valtavan muutoksen ja trauman. Se on kirjaimellisesti joutunut nousemaan tuhkasta, Ulrika pohtii ja uskoo kehonsa ansaitsevan nyt arvostelun sijaan arvostusta ja huolenpitoa.
– Odotamme usein hyväksyntää muilta, mutta unohdamme, että meidän tulisi ensisijaisesti saada ja odottaa sitä itseltämme.
Onnettomuuden myötä Ulrika on pikkuhiljaa oppinut elämään paremmin hetkessä. Elämästä on poistunut iso osa suorittamista ja sitku-elämää. Rehellisyys itseä kohtaan ja omien arvojen mukaan eläminen ovat Ulrikalle tärkeitä asioita.
– En enää murehdi asioita niin paljon etukäteen. Sillä on iso vaikutus kaikkeen.
