Täällä Pohjantähden alla -trilogian filmatisoinnin viimeisteli Akseli ja Elina

Edvin Laine ohjasi Fennada-Filmille vuonna 1970 elokuvan Akseli ja Elina. Se oli Laineen toinen elokuva Väinö Linnan kolmiosaisesta romaanista Täällä Pohjantähden alla (1959–1962). Akseli ja Elina jatkoi saumattomasti ensimmäisen elokuvan tarinaa. Sen vastaanotto oli kuitenkin ristiriitainen; yleisö piti elokuvasta, kriitikot eivät aina.

Yleisön toivoma Akseli ja Elina -elokuva on nyt pysyvästi katsottavissa Yle Areenassa.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi― Romaanisarjan ja elokuvan ensimmäiset sanat

Edvin Laine (1905–1989) ohjasi Väinö Linnan romaanista kaksiosaisen elokuvan, joista ensimmäinen niin ikään nimeltään Täällä Pohjantähden alla valmistui 1968. Ensimmäisessä elokuvassa on romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa, ja päähenkilöinä ovat torppari Jussi Koskela puolisonsa Alman kanssa. Elokuvan aikajänne ulottuu 1880-luvulta vuoteen 1919.

Elokuvan keskiöön nousee kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa esikoispoika Akseli, jonka elämänvaiheita seurataan Laineen toisessa elokuvassa Akseli ja Elina (1970).

Akseli ja Elina alkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva päättyi. Akseli Koskela palaa kotiinsa Hämeessä sijaitsevaan Pentinkulmaan vankileiriltä marraskuussa 1919. Hän oli saanut 12 vuoden tuomion osallisuudestaan vuoden 1918 sisällissotaan punaisten puolella, mutta presidentti Ståhlbergin myöntämän armahduksen ansiosta tuomio lyheni merkittävästi.

Kotonaan Akseli huomaa, että elämä Pentinkulmalla oli herännyt hiljalleen eloon sisällissodan jälkeen. Sota oli kuitenkin jättänyt pitkät varjot. Epäluulo entistä punakapinajohtajaa kohtaan oli vielä elossa.

Orastavaa uutta elämää synkensivät pian uudet uhat. Lama kiirii pitkin maata syösten niin tilattomia kuin tilallisia entistä synkempään kurjuuteen. Yleinen ilmapiiri jyrkkeni ja teki tilaa oikeistolaiselle ääriajattelulle, jota Suomessa tuolloin edusti Lapuan liike. Pentinkulmalla se henkilöityi kansakoulunopettajaan sekä ruustinna Salpakariin ja hänen poikaansa Ilmari Salpakariin. Kommunistivainot väkivaltaisine kyydityksineen olivat todellisuutta myös Pentikulmalla. Kun oikeistoradikalismin voiman hiipui 1930-luvun alussa, uusi sota odotti jo hetkeään.

Eräänä syysyönä 1939 aikuisikään varttuneista Koskelan lapsista kolme poikaa sai palvelukseenastumismääräyksen. Talvisodassa Akseli ja Elina Koskelan kaksi poikaa kaatuivat rintamalla, kolmas poika jatkosodassa. Sodan jälkeen vietetään Koskelan Kaarinan ja Kivivuoren Auliksen häitä. Akseli ei jaksa enää ottaa osaa ilonpitoon vaan vetäytyy syrjään.

Elokuvasovituksen loppu poikkeaa romaanista niin Kaarinan ja Auliksen häiden kuin Janne Kivivuoren vierailun ajankohdan suhteen. Myös Akseli ja Vilho Koskelan kohtalot ovat romaanissa toisin.

Akseli ja Elina ja vekseli.― Tuottaja Mauno Mäkelä elokuvan talousarviosta.

Edvin Laine ryhtyi tekemään Akselia ja Elinaa pitkälti Täällä Pohjantähden alla –elokuvan menestyksen innoittamana. Rahoittajaksi mukaan tuli jälleen kerran myös Yleisradio kuten ensimmäisessäkin Pohjantähti-elokuvassa, tällä kertaa kuitenkin edellistä pienemmällä summalla. Yleisradio sijoitti elokuvaan 150 000 markkaa ja Suomen elokuvasäätiö 6 000 markkaa. Tuottaja Mauno Mäkelä dramatisoi Suomen toiseksi kalleimman elokuvan talousarviota sanomalla: ”Akseli ja Elina ja vekseli.”

Akseli ja Elina -elokuva toi kuitenkin voittoa yli 19 000 markkaa ja sen yleisömenestys oli vuoden 1970 paras. Lisäksi elokuva sai 70 000 markan laatutukipalkinnon ja Moskovan elokuvajuhlilla vuonna 1971 erikoispalkinnon. Perusteena olivat hyvät naapuruussuhteet.

Fennadan tarina -dokumentin kolmannessa osassa Kukoistus ja sen jälkeinen elämä Lainetta ja hänen elokuviensa merkityksestä Fennada-Filmille muistelevat muuan muassa näyttelijä Kauko Helovirta ja kuvaaja Matti Tuomi .

Näyttelijäkaarti oli osapuilleen sama kuin Laineen ensimmäisessä Pohjantähti-filmatisoinnissa. Koskelan Elinan roolissa ollut Titta Karakorpi kieltäytyi tällä kertaa roolista. Tilalle kiinnitettiin Ulla Eklund, suomenruotsalainen näyttelijä, jonka suomen kielen ääntämystä Laineen mukaan jouduttiin tavan takaa hiomaan. Muitakin muutoksia roolijaossa tehtiin. Esimerkiksi ensimmäisessä elokuvassa Leppäsen Preetiä näytteli Kaarlo Halttunen, jälkimmäisessä Pentti Irjala. Syynä näyttelijävaihtoon oli Halttusen liian suuret palkkiovaatimukset. Kankaanpään Eliasta näytteli ensimmäisessä elokuvassa Kari Franck, jälkimmäisessä Olavi Ahonen. Sukuaan ei Laine unohtanut. Kivivuoren Annan rooliin hän valitsi puolisonsa Mirjam Noveron ja veljestään Aarnesta hän teki Töyryn isontalon isännän. B-kuvaajana oli hänen vanhin poikansa Jussi Laine.

Akselin ja Elinan näyttelijät sekä tekijät

Näyttelijät:

Aarno Sulkanen: Akseli Koskela
Ulla Eklund: Elina Koskela
Risto Taulo: Johannes Vilhelm Koskela, Koskelan Jussi
Anja Pohjola: Koskelan Alma
Mirjam Novero: Kivivuoren Anna
Kauko Helovirta: Kivivuoren Otto
Esa Saario: Janne Kivivuori
Rose-Marie Precht: ruustinna Ellen Salpakari
Matti Ranin: rovasti Lauri Salpakari
Maija-Leena Soinne: Leppäsen Aune
Jussi Jurkka: Siukola
Ilkka Keltanen: opettaja Pentti Rautajärvi
Martti Järvinen: kapteeni, myöh. eversti Ilmari Salpakari
Sini Sinervirta: Kaarina Koskela
Olavi Ahonen: Elias Kankaanpää, "Elkku"
Helge Herala: Kiviojan Vihtori, "Vikki"
Harri Laurikka: Aulis Kivioja
Pentti Irjala: Leppäsen Preeti
Risto Mäkelä: Lasse
Sakari Jurkka: Toijala
Taneli Rinne: Arvo Töyry
Ismo Vehkakoski: Vilho Koskela
Ismo Kallio: Lauri Kivioja, "Late"
Kari Backman: Eero Koskela
Jari Koponen: Voitto Koskela
Juhani Kumpulainen: sahanomistaja A. Mellola
Aimo Tepponen: Pajunen
Kosti Klemelä: nimismies
Fritz-Hugo Backman: apteekkari E. Dahlberg, kunnanvaltuuston puheenjohtaja
Eino Kaipainen: oikeuden puheenjohtaja
Ture Junttu: Arvo Töyryn puolustusasianajaja
Pertti Weckström: JSP-lääkäri
Tiiti Taskinen: Pentti Rautajärven vaimo
Matti Pellonpää: Valdemar Leppänen, "Valtu"
Leevi Linko: herastuomari Artturi Yllö
Aino Lohikoski: torpparin vaimo
Vilho Jokinen: torppari
Eva Eklund: Ilmari Salpakarin vaimo
Katriina Rinne: Sanni Kivivuori
Jyrki Romppanen: Juhani Koskela
Asko Apajalahti: Jouko Kivivuori
Jaakko Jokelin: valtuuston kokouksen häiritsijä
Veli Tuomas-Kettunen: valtuuston kokouksen häiritsijä
Hannu Vuorinen: oikeudenkäynnin häiritsijä
Hannes Veivo: valtuuston jäsen
Martti Backman: Ylöstalo
Rauni Ranta: Siukolan vaimo
Olavi Tuomi: juopunut sälli
Pentti Auer: juopunut sälli
Holger Blommila: sotamies Rautala

Tekijät ja tuontantoryhmä:

Edvin Laine: ohjaus
Mauno Mäkelä: tuotannonjohto
Väinö Linna: käsikirjoitus
Edvin Laine: käsikirjoitus
Juha Nevalainen: käsikirjoitus
Juho Gartz: käsikirjoitus
Georg Korkman: käsikirjoitus
Olavi Tuomi: kuvaus
Juho Gartz: leikkaus
Matti Ylinen: äänitys
Ensio Lumes: äänitys
Heikki Aaltoila: musiikki
Ensio Suominen: lavastus
Mirja Traat: puvut
Pentti Taivainen: naamiointi
Leo Komaroff: ääniassistentti
Ilona Tanttu: leikkausapulainen
Kristina Tolonen: leikkausapulainen
Georg Korkman: apulaisohjaaja
Olavi Tuomi: apulaisohjaaja
Asko Apajalahti: lavastajan apulainen
Katriina Kiiskinen: kuvaussihteeri
Maija Heikell: ompelija
Siviä Friskberg: kampaus
Pentti Auer: stillkuvaaja
Matti Paju: trikkikuvaaja
Esko Töyri: studiopäällikkö
Tiiti Taskinen: tuotantosihteeri
Mauri Jaakkola: järjestäjä
Pentti Pöllänen: järjestäjä
Toivo Lehmusvirta: sotilasasiantuntija
Jussi Laine: B-kuvaaja

Ulkokuvauspaikat sijaitsivat pääasiassa Etelä-Suomessa ja Helsingissä kuten vankileirinä toimineessa Santahaminassa sekä pääkaupungin lähialueilla Sipoossa ja Nurmijärvellä. Nevaksen kylä Sipoossa oli Pentinkulman kylä. Talvisodan kuvauspaikkana toimi Hattulassa oleva puolustusvoimien ampumaharjoitusalue. Sotatoimia kuvattiin myös Parolassa ja Imatralla.

Sisäkuvia filmattiin muun muassa Fennada-Filmin Kulosaaren studiolla ja Yleisradion studioilla sekä eri puolilla Helsinkiä kuten Seurasaaressa, Osuuskauppamuseossa, Siltamäen kunnalliskodissa ja Santahaminassa. Muita paikkoja olivat muun muassa Nurmijärven kirkko, Sipoon Hevonakärri sekä Vantaalla Björkhem.

Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogia

Väinö Linna (1920–1992) kirjoitti romaanitrilogiansa Täällä Pohjantähden alla vuosina 1959–1962. Se on suomalaista yhteiskuntaa kuvaava historiallinen teos, joka ilmestyttyään herätti kiihkeääkin keskustelua historiamme raskaista vaiheista ja niiden syistä. Vuoden 1918 sisällissota on romaanisarjan keskiössä vaikuttavuutensa vuoksi.

Linnan on sanottu pyrkineen teossarjallaan kansalliseen sovintoon palauttamalla punaisten maineen runebergiläisen alkuperäismyytin kautta. Toisaalta jotkut ovat pitäneet teosta liian puolueellisena ja kantaaottavana.

Trilogian tapahtuma-aika sijoittuu 1880–1950-luvuille. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Hämeeseen kuvitteelliseen Pentinkulman kylään. Romaanisarjan pääteemoja ovat maaseudulla elävien raskas elämä yhteiskunnallisten muutosten pyörteissä.

Keskeisiä henkilöitä ovat Koskelan ja Kivivuoren perheet sekä muut maaseudun asukkaat.

Täällä Pohjantähden alla jäi Linnan viimeiseksi romaaniksi. Kirjasta on tehty näyttämösovituksia, elokuvia, televisio- ja kuunnelmasarja.

Lehdistöarviot ylistivät aitouden tuntua mutta moittivat tapahtumien runsautta sekä ohjaajan tulkintaa

Lehdistössä arvioitiin elokuvaa ristiriitaisin sanankääntein. Edvin Lainetta arvosteltiin Linnan romaanin "tahallisesta punertamisesta". Oikeiston ja valtalehdistön arvostelut olivat paikoin jyrkkiä. Jotkut suorastaan syyttivät elokuvaa romaanin edesvastuuttomaksi ja vaaralliseksi väärennökseksi.

Kriitikoiden mielestä elokuvassa oli pitkälti samoja heikkouksia ja vahvuuksia kuin Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa. Jotkut ihastelivat elokuvan todentuntuisuutta ja henkilöhahmojen aitoutta, mutta samalla huomautettiin elokuvan hahmojen jäävän tapahtumavyörytysten alle.

"Sen voimana ovat mm. Linnan romaanissa vankasti kuvatut ja enimmältään jo ensimmäisessä filmatisoinnissa vakuuttavasti elävöitetyt henkilöt, pentinkulmalaisten tuttu galleria, heidän suussaan aika hyvin hämäläisittäin muovautuvat luontevat - ja usein hyvin mehevät - repliikit sekä suurelle osalle katsojakuntaa vielä tuoreessa muistissa oleva todellisuus, tapahtumataustana. Lähimenneisyyden muistamat itsessään saattavat tosin vaikuttaa katsojassa monellakin tavalla. Ne toimivat elokuvan hyväksi mutta saattavat toimia toisinkin." (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 6.12. 1970)

"Akseli ja Elina on sekä parempi että huonompi edeltäjäänsä. Sen paremmuus tulee esiin tasaisuudessa ja kokonaismateriaalin hallinnassa. Kertoja, ensimmäisen osan pahin kompromissi, on Akselista ja Elinasta jätetty pois, ja tulos on heti joustavampi. - - Akselin ja Elinan huonommuus tulee esiin verrattaessa sitä erityisesti ensimmäisen osan kansalaissotajaksoihin. Niiden voimaa, syvää tunnetta, ja traagisuutta ei ohjaaja Edvin Laine saa syttymään Akselissa ja Elinassa hetkeksikään. Lapualaisjaksot jäävät vaisuiksi, vaikka Laineen dramatisoiva kerronta yrittääkin saada niitä syttymään." (Markku Tuuli, Katso 1-2/1971)

"Akseli ja Elina on Linnan romaanin kuvitus, jonkinlainen 'Pohjantähti värikuvina', jossa ristiriita syntyy Linnan ja Laineen tavoitteiden välille." Kun Väinö Linnan tekstissä on mehua, kansanomaista luontevuutta, persoonallisia äänenpainoja, itsenäisiä tulkintoja, ilmettä ja keskusteluun virittynyttä kannanottoa, niin Edvin Laine on työryhmineen poiminut kaikesta tästä jälkireportaasin, jossa romaanista on otettu mukaan vain sen ilmeisimmät asiat, sen 'juoni' ja sen tapahtumat - mutta ei sen henkeä, sen ulottuvuuksia, ei sen elämää." (Erkka Lehtola, Aamulehti 6.12.1970) .

"Filmin edellisestä osasta kaksi vuotta sitten kirjoittaessani totesin ihmiskuvauksen jäävän vähille tarinan monipuolisen tapahtumavyöryn rinnalla. Sama periaatteessa koskee tietysti Akselia ja Elinaa ja lisäksi monilla on kovia vanhenemisen ongelmia, mutta ihme kyllä 'skooppia' ihmisille näyttää sittenkin nyt liikenevän vähän enemmän. Johtuneeko siitä, että perustyö useimpien kohdalla tehtiin jo edellisellä kerralla, vanhan tuttavuuden nojalla pääsee nyt lyhyissä välähdyksissäkin paremmin kiinnittämään huomiota näyttelijätyön yleisesti tunnustettuun aitouteen." ( Heikki Eteläpää, Uusi Suomi 5.12.1970)

Lähteet: Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla III, WSOY 2000; Edvin Laine: Tuntematon sotilas ja Pylvässänky – elämäni esirippuja ja valkokankaita. Tammi 1983; Kalevi Kalemaa: Edvin Laine: sisulla ja tuneella. WSOY 2003; Itse asiassa kuultuna Edvin Laine. Haastattelijoina Pekka Holopainen ja Leo Lehdistö. WSOY 1979; Henry Bacon & al.: Suomalaisuus valkokankaalla – kotimainen elokuva toisin katsoen.Like 2007; Panu Rajala: Valkokankaan Pohjantähdet.Suomen kansallisfilmografia 7. (vuodet 1962–1970). Suomen elokuva-arkisto 1998; Elonet.fi