Hyppää pääsisältöön

Lasten urheiluharrastuksissa kiusataan tutkitusti enemmän kuin haluamme uskoa

urheilu-suomi sitaattikuva
urheilu-suomi sitaattikuva tutkijat

Lasten ja nuorten liikunnassa ja urheiluharrastuksissa kiusataan karusti ja asialle on aika tehdä jotakin. Nuorisotutkija Mikko Salasuo herättää Vieraskynä-kirjoituksessaan vakavaan aiheeseen.

Miksi lasten ja nuorten kokemaa kiusaamista liikunta- ja urheiluharrastuksissa ei ole tutkittu enemmän? Asia tuntuu kummalliselta, sillä onhan julkisuudessa keskusteltu jo muutaman vuosikymmenen ajan vaikkapa koulukiusaamisesta.

Tämän ajatuksen pohjalta olin mukana tekemässä vuonna 2016 julkaistua Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -tutkimusta (LIITU). Kyselyyn vastasi yli 7500 lasta ja nuorta ikäryhmistä 9-, 11-, 13- ja 15-vuotiaat. Tein tutkimusosioni yhdessä Antti Laineen ja Pertti Matilaisen kanssa. Kiinnostuksemme kohteena oli erityisesti kiusaaminen ja syrjintä liikunta- ja urheiluharrastuksissa.

Tarkempi perehtyminen olemassa olevaan kirjallisuuteen osoitti, että tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta hälytyskellojen olisi pitänyt soida liikunnan ja urheilun piirissä jo ajat sitten.

Huolen olisi pitänyt herätä, kun vuonna 2013lapsiuhritutkimuksessa todettiin että:

  • 25% vastanneista oli kokenut henkistä väkivaltaa valmentajan/ohjaajan taholta
  • Fyysistä väkivaltaa oli kohdanut 3,5%
  • Seksuaalista häirintää tai väkivaltaa 2,4%

Nämä vastaajat olivat 12-15 -vuotiaita.

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida myös, kun vuonna 2012 julkaistiin Marja Kokkosen tutkimus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintäkokemuksista liikunnassa ja urheilussa. Tulokset olivat järkyttävää luettavaa, koska:

  • Suurin osa tutkimukseen osallistuneista oli nuoria.
  • Syrjintä ja epäasiallinen kohtelu johtivat monilla psyykkiseen ja psykosomaattiseen oireiluun, vakaviin mielenterveyden ongelmiin ja pahimmillaan itsensä vahingoittamiseen ja itsemurhaan liittyviin ajatuksiin.

Asiaan tarttuminen olisi ollut ajankohtaista myös silloin, kun LIKES julkaisi vuonna 2014 raportinlasten ja nuorten oikeuksista liikunnassa ja urheilussa . Kyseisen raportin johtopäätöksissä todettiin, että lapsioikeudellinen näkökulma on puuttunut lasten ja nuorten liikunnan ja urheilun perusarvopohjasta ja valtionapuperusteista.

Edellisten valossa Liitu-tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet.

  • Kiusaamisesta kysyttiin noin 3000 lapselta ja nuorelta ja heistä yli kolmannes (37 %) kertoi kokeneensa syrjintää tai kiusaamista.
  • Kiusaamisesta ja syrjinnästä 20 % tapahtui liikunta- ja urheiluharrastuksissa
  • Enemmän kiusaamista esiintyi ainoastaan koulussa ja internetissä.
Miten aiheeseen ei ole herätty aiemmin?

Tutkimustiedosta piirtyvä kokonaiskuva lasten ja nuorten liikunnassa ja urheilussa kokemasta kiusaamisesta ja syrjinnästä on karu.

Tämä herättää joukon vakavia kysymyksiä. Miten aiheeseen ei ole herätty aiemmin? Onko liikunnan ja urheilun toimialalla tahoa, jonka tehtävänä olisi huolehtia lasten ja nuorten oikeudesta harrastaa ilman joutumista kiusatuksi tai syrjityksi – valmentajan tai ohjaajan taholta koetusta väkivallasta puhumattakaan? Millä tavoin liikunnan ja urheilun saralla kiusaamiseen ja syrjintään on puututtu – enkä tarkoita yksittäisiä hankkeita tai jonkun sivutoimena tekemää puuhastelua? Tiivistettynä: kenelle tämä hiljattain myös liikuntalain lähtökohtiin kirjattu perustavanlaatuinen asia kuuluu tai kuuluisi?

Halusin vastauksia, joten käännyin Valtion liikuntaneuvoston puoleen. Tiesin, että neuvostolla on ollut keskeinen rooli aihetta käsittelevän tietopohjan ja toimenpiteiden kokoamisessa ja seurannassa.

Vastaus lähettämääni sähköpostiin tuli heti seuraavana päivänä. En suinkaan ole ainoa, joka kantaa huolta kiusaamisesta ja syrjinnästä liikunnassa ja urheilussa.

Liikuntaneuvoston pääsihteeri nosti vastauksessaan esiin vuonna 2015 voimaan tulleen liikuntalain, sen tavoitteet ja lähtökohdat, joihin kuuluvat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.

Saamassani vastauksessa todettiin, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on ottanut askeleita oikeaan suuntaan vaatiessaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaa valtionavustusta hakevilta liikuntajärjestöiltä. Lisäksi eettisyys, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus ovat jatkossa entistä keskeisemmässä roolissa myös neuvoston arvioidessa valtion toimien vaikutuksia liikunnassa ja urheilussa – sillä onhan ne nyt kirjattu liikuntalakiin.

Saamastani sähköpostista selvisi paljon, mutta silti en saanut selkeää vastausta siihen, kenen asia olisi reagoida liikunnassa ja urheilussa esiintyvään kiusaamiseen ja syrjintään.

Kenen vastuulla on huolehtia ilmiön seurannasta, esimerkiksi toistuvien kyselyiden avulla, ja nostaa aihe julkiseen keskusteluun? Onko liikunnassa ja urheilussa tahoa, jolle epäasiallisesta kohtelusta tai koetusta väkivallasta voi turvallisesti ilmoittaa ja ennen kaikkea, kuka tilanteeseen puuttuu ja millä keinoin? En tarkoita lyhytkestoisia hankkeita tai jonkun sivutoimena tekemää puuhastelua. Tiivistettynä: kenelle tämä asia ihan oikeasti kuuluu?

Tulkitsin vastauksen siten, että asia kuuluu suomalaisessa liikunta- ja urheilujärjestelmässä jokaiselle, muttei varsinaisesti kenellekään – aivan kuten ounastelinkin.

Ne kerrat, kun kiusaaminen ja syrjintä liikunnassa ja urheilussa ovat nousseet julkiseen keskusteluun, vakuuttelevat toimialalla kaikki, että toimiin on jo ryhdytty ja asia on hoidossa. Niin käy luultavasti tämänkin kolumnin kohdalla.
Se vaan ei valitettavasti pidä paikkaansa.

Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan.

Katso Urheilu-Suomen uusin jakso:

Lisää ohjelmasta

Lue myös - yle.fi:stä poimittua