Hyppää pääsisältöön

Otso Kantokorpi: Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet

otso kantokorpi
otso kantokorpi Kuva: Jyrki Valkama Otso Kantokorpi

Olen jo kuusikymppinen äijä, mutta vasta viime vuosina olen alkanut arvioida omaa henkilöhistoriaani itsekriittisemmin ja nimenomaan suhteessa kanssaihmisiini. En ole ihan varma oletukseni paikkansapitävyydestä, mutta kuitenkin oletan, että suurin osa ihmisistä katsoo omien arvojensa olevan kohdillaan.

Suurin osa ihmisistä haluaa kaiketikin kuulua ”hyvien ihmisten” joukkoon. Niin minäkin.

Olen aina ajatellut, että olen hyvä ihminen – mahdollisia pahojakin tehdessäni. Pahan tekemisellekin kun tuppaa aina löytymään perusteet – varsinkin jälkikäteen, kun pitää yrittää perustella tekemiään vääriä valintoja sekä itselleen että muillekin.

Suurin osa meistä on aika taitavia jälkirationalisoinnissa. Usein sitä alkaa uskoa itseäänkin vaikka tietääkin valehtelevansa. Tehtyjen virheiden tunnustaminen itselleenkin on yllättävän vaikeaa. Kun on saanut jonkun asian selitettyä itselleen parhain päin, on se ikään kuin pois päiväjärjestyksestä ja sen voi antaa hiljalleen hiipua historian hämärään. Sitä ei tarvitse käsitellä enää.

Voi tietenkin olla, että karttunut ikä ja lisääntynyt tietoisuus vanhenemisesta saattavat houkutella katsomaan menneitä asioita. On kai jotenkin luonnollista, että vääjäämättä lähestyvä kuolema saa kysymään niitä vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole edes vastauksia: ”Tässäkö se nyt sitten oli?” ”Mitä olen saanut aikaiseksi?” ”Mitä olisin voinut tehdä toisin?” jne.

#metoo-kampanja on ollut ainakin omalta osaltani tavattoman tehokas.

Juuri nyt kuitenkin luulen, että kyse ei ole pelkästään vanhenemisesta vaan joistain suuremmista yhteiskunnallisista muutoksista, joiden myötä olen oppinut kuuntelemaan toisia ihmisiä tarkemmin ja miettimään omaa suhdettani ja henkilöhistoriaani heidän esittämiinsä kysymyksiin ja haasteisiin.

Tässä suhteessa viime lokakuussa alkanut #metoo-kampanja on ollut ainakin omalta osaltani tavattoman tehokas. Kampanjan tarkoitus on ollut lisätä tietoisuutta selvästikin merkittävästä ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevästä seksuaalisen häirinnän ongelmasta. Juuri tätä tietoisuutta se on totisesti lisännyt. Kampanjan myötä olen käynyt omaa henkilöhistoriaani melko tarkasti läpi.

Miehenä tästä asiasta puhuminen ei ole aivan yksinkertaista. Tuntuisi jotenkin vastenmieliseltä ja tekopyhältä kiillottaa kilpeään ja yrittää osoittaa, että on ollut kohtuullisen nuhteeton. Aivan yhtä vastenmieliseltä tuntuisi ottaa jokin tapahtuma menneisyydestään esiin ja julkisesti tunnustaa vanhoja syntejään ja siten yrittää saada joku lunastus rohkean toimintansa ansiosta.

Molempia reaktioita olen havainnut miesten yrittäneen some-keskusteluissa. Mukana on toki ollut myös silkkaa torjuntaa. Vaihtoehdot tuottavat minulle hämillisen olon ja halun vaieta, koska mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Voisin palata kouluaikoihini ja kertoa jotain kiusaamisesta, joka varmaankin on luokiteltava seksuaaliseksi häirinnäksi.

Olen ollut kiusaaja – en luultavasti sitä pahinta laatua, mutta kiusaaja kuitenkin. Oleellista ei mielestäni kuitenkaan ole se, että kertoisin jonkun paljastavan tarinan tässä ja nyt ja siten pyytäisin anteeksi naiskunnalta tai siltä tytöltä, jolle luokassamme ensimmäisenä sattui kasvamaan rinnat, joita meidän poikien piti pilkata.

Moni niistä asioista, joille minulla on ollut tapana vain naureskella, on saanut uudet mittasuhteet ja merkityksen.

Paljon oleellisempaa on se, että olen ylipäänsä joutunut miettimään näitä asioita ja että mietintä on selvästikin muuttanut asenteitani. Moni niistä asioista, joille minulla on ollut tapana vain naureskella, on saanut uudet mittasuhteet ja merkityksen.

Sitä on myös alkanut sovittaa omaa henkilöhistoriaansa laajempaan yhteiskunnalliseen kehikkoon. #metoo-kampanjan toinen voimallinen seuraamus itselleni onkin ollut se, että selviteltyäni asioita itseni ja konkreettisen henkilöhistoriani kanssa olen ryhtynyt miettimään tarkemmin sitä kenttää, jolla ammatikseni toimin.

Olen ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta enemmän tai vähemmän suomalaisen kuvataiteen keskiössä. Nyt olen monena iltana summannut kuluneiden vuosien tapahtumia ja kuulemiani juttuja yrittäen tunnistaa seksuaalista häirintää ja sen erilaisia ilmenemismuotoja.

Koska minulla on voimakas sosiologinen tausta, olen yrittänyt ensin kartoittaa asiaa empiirisesti ja sitten jäsennellä sitä mielessäni paremmin ymmärrettäväksi, jotta voisin hahmottaa misogyniaa ylläpitäviä rakenteita. Prosessi on varmaankin vielä kesken, mutta oleellista on se, että tässäkin suhteessa kampanja on ollut varsin onnistunut. Tietoisuuteni on selvästikin lisääntynyt ja asenteeni ovat muuttuneet.

Mistäkö tiedän sen? Siitä, että muistelen häpeillen tapahtumia, joille minulla oli äijäseurassa tapana naureskella vain hauskoina juttuina. Enää ei naurata yhtään. Sen verran olen naisten tarinoita kuluneen kahden kuukauden aikana lukenut.

Jäljelle jää lisääntyneen tietoisuuden siirtäminen arkiseen toimintaan. Ei ole sekään aivan yksinkertainen asia. Siinä taitaa olla loppuelämäksi tekemistä.

Kirjoittaja on Yle radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Synkin hetki kuvaa Britannian kohtalonhetkiä – Yksi kohtaus melkein pilaa Churchill-elokuvan

    Synkin hetki (Darkest Hour) luottaa populismiin

    Dunkirkin eli Dunkerquen evakuointioperaatio Dynamo on Britannialle samaa kuin meille talvisota, häviön partaalta koko valtakunnan pelastanut onnistunut myyttinen sotaoperaatio, josta tehdään yhä uudestaan elokuva. Juuri nyt Brexitin ollessa kuuma neuvottelukysymys yleisöjä lämmittelee Synkin hetki (Darkest Hour), jossa Winston Churchill pelastaa Britannian. Mutta antaako elokuva Churchillista oikean kuvan?

  • Minne suunnata kaukosäädin vuonna 2018 – suuri tv-sarjaopas

    Laadukasta tv-draamaa on tarjolla enemmän kuin ehdit katsoa.

    Laadukasta tv-draamaa on tänä vuonna tarjolla enemmän kuin ehdit katsoa. Pidit sitten scifistä tai historiasta, tämä opas auttaa löytämään satojen uusien kausien joukosta juuri ne oikeat. Hullummaksi sen ei pitänyt mennä. Käsikirjoitettuja tv-sarjoja tuotettiin vuonna 2017 yli 500 kautta, mikä on enemmän kuin koskaan ennen. Tänä vuonna määrä ei ainakaan vähene.