Nykyisin, kun kaikkea tuntuu arvotettavan vain taloudellisin perustein, on hyvä muistaa, että elämä on kuitenkin - ja mielestäni erityisesti - paljon muutakin kuin rahaa. Sain taloprojektin aikana sellaisen elämänkokemuksen, jollaisesta en osannut enää edes haaveilla.
Miljoonia jalkapalloilijana ansainnut George Best tuhlasi lähes koko omaisuutensa peliuransa päätyttyä.
Kun häneltä kysyttiin asiasta, hän totesi käyttäneensä rahoistaan 90 prosenttia naisiin, viinaan, uhkapeliin ja nopeisiin autoihin. Loput hän ilmoitti tuhlanneensa turhuuksiin.
Minun tarinani on monin tavoin toisenlainen jo pelkästään siksi, että en ole koskaan ollut varakas. Enkä tule olemaan. Mutta tuhlaajapoika olen. Olen tuhlannut omaan intohimooni. Taloon.
Enkä pohjoisirlantilaisesta hulivilistä poiketen pistänyt menemään vain omiani, vaan myös rutkasti lainattua rahaa.
Karuja lukuja
Hauskanpitoni alkoi lokakuussa 2015, kun rakennusprojektimme käynnistyi vailla tarkkaa budjettia. Jo vuoden loppuun mennessä, runsaassa kahdessa kuukaudessa, olin kuluttanut taloon 89.713,20 euroa.
Siinä vaiheessa työmaalla näkyvää oli saatu kovin vähän aikaiseksi. Vain perustukset.
mitkään hälytyskellot eivät tuossa vaiheessa soineet. Ne kumisivat vasta seuraavan - sumussa menneen - vuoden lopulla. Ja kovaa.
Tosin vaativan talon suunnittelutyö oli pitkällä, mutta mitkään hälytyskellot eivät tuossa vaiheessa soineet. Ne kumisivat vasta seuraavan - sumussa menneen - vuoden lopulla. Ja kovaa.
Toki silloin nähtävillä oli jo paljon enemmän valmista, mutta niin oli kulutettu rahaakin. Vuoden 2016 loppuun mennessä tilikirjat näyttivät jo 825.352 euron summaa. Ja talo oli vielä kesken. Pahasti.
Eikä tähän summaan ollut laskettu kahden tuhannen neliön kulmatonttia. Herra varjele.
Seuraavan puolen vuoden aikana rahaa paloi vielä parisataatuhatta, koska vaativaa talourakkaa ei voinut enää jättää kesken.
Oli mentävä sovitun mukaisesti katkeraan loppuun asti. Päätepysäkille. Ja minä tein sen. Perkele.
Ja minä tein sen. Perkele.
Talo on unelmien täyttymys
Yltiöpositiivisena ihmisenä yritän nyt lohduttaa itseäni - ja erityisesti vaimoani - toteamalla, että talo on tehty kestämään sata seuraavaa vuotta.
Ja jos miljoonan ja rapiat jakaa sadalla, tulee yhden vuoden osalle vain runsas kymppitonni. Ei huano, kuten porilainen sanoo.
Kaiken lisäksi olen taloon erittäin tyytyväinen. Lopputulos on unelmieni täyttymys. Siitä tuli valoisa, hiljainen, terveellinen, mukautuva ja vähän energiaa kuluttava tulevaisuuden talo.
Arkkitehtuurin ja arkkitehti Jukka Koivulan upea näyte, vaikka Dale ei sitä myönnäkään. Eikä tule myöntämään. Elinakin sanoo sen olevan Suomen hienoin. Niin hän sanoo.
Smile you´re on candid camera
Komeus seisoo isolla metsätontilla suojaten pihaa ulkopuolisilta katseilta, joita tuntuu talon liepeillä olevan päivä päivältä enemmän.
Uteliaimmat eivät ole voineet vastustaa kiusausta ja ovat käyneet kurkkimassa talon sisään.
Talo siis on kuin onkin kiinnostava maamerkki. Onnittelut siitä arkkitehdille. Ja miksei meille muillekin projektissa mukana olleille. Me onnistuimme.
Yhtä taloa suurempi kokemus
Tästä päästäänkin asiaan, joka ansaitsee erityisen huomion. Nykyisin, kun kaikkea tuntuu arvotettavan vain taloudellisin perustein, on hyvä muistaa, että elämä on kuitenkin - ja mielestäni erityisesti - paljon muutakin kuin rahaa. Sitä toki on tähän taloon palanut - ja paljon. Myönnän. Ja siksi meillä on ollut taloudellisia murheita.
Silti vaaka kallistuu kaiken tämän huolen ja uurastuksen jälkeen myönteisten kokemusten puolelle, vaikka ei äkkiä uskoisi.
Sain taloprojektin aikana sellaisen elämänkokemuksen, jollaisesta en osannut enää edes haaveilla.
Sain työskennellä paitsi kovan luokan ammattilaisten niin erityisen kiinnostavien Persoonien kanssa. Heistä tuli kavereita. Kaikista.
Opin myös jotain rakentamisesta, rakennuttamisesta ja vänkäämisestä. Ja hermojen hallinnasta. Ja mikä tärkeintä: olen edelleen onnellisesti naimisissa.
Päivääkään en vaihtaisi pois. Tai no, ehkä sen yhden sirkkelöintipäivän.
Päivääkään en vaihtaisi pois. Tai no, ehkä sen yhden sirkkelöintipäivän.
Mihin miljoona meni?
Arvelen sarjaa seuranneita kiinnostavan, mihin kaikkeen tuo raha tärvääntyi.
Luonnollisesti suurin yksittäinen menoerä olivat timpuriryhmän työpalkkiot. Timpureiden ja heidän avustajiensa osuus kokonaisbudjetista oli neljännes. Mutta pitää muistaa, että talonrakentajat uurastivat lähes puolitoista vuotta.
Eivätkä he tehneet vain kirvesmieshommia. Ja opastihan yksi heistä töidensä lomassa kaikkia muitakin – kaikissa ammateissa.
Runkorakenneurakointi clt-elementteineen ja töineen pääsi laskutuksessa hopealle. Selkeä kolmonen oli 12 prosentin osuudella sähköurakointi, jonka kokonaissummaa nosti KNX-järjestelmä.
Lämpö-, vesi- ja ilmastointiurakointi maalämpöineen ja tarvikkeineen oli neljänneksi suurin menoerä. Siihen upposi noin kymmenen prosenttia kokonaiskustannuksista.
Sen jälkeen eniten kului rahaa perustukseen: maansiirtourakointiin, sokkeleihin ja lattioiden betoni- ja kipsivaluihin.
Julkisivun puutavara ja sen maalaus tuli yhteenlaskettuna seuraavana. Arkkitehti- LVI- ja rakennesuunnittelu yhteensä maksoivat seuraavaksi eniten.
Sen jälkeen kulujen järjestys oli: ikkunat, kattoikkunat ja lasiasennustyöt; keittiö- ja kodinhoitohuone; laatoitustyöt tarvikkeineen; rakennuskone- ja telinevuokrat sekä pihatyöt istutuksineen ja laatoituksineen.
Loput tuhlasin parkettiin, takkaan, harjakaisiin, lupiin, rakennussähköön, veteen, rautakauppatavaraan, teräkseen, vakuutusmaksuihin, puutavaraan, oviin, vaneriin, lukkopesiin, heloihin, liukuoviin, listoihin… Ja siihen minulle niin rakkaaseen saunaan. Siellä hermot lepäävät.
Teksti: Juha-Pekka Ristmeri
