Hyppää pääsisältöön

”En mä sitä katseella pökerryttänyt, se ehkä ulospäin näytti siltä” – Valentin Kononen muistetaan oksennuksesta ja kiinalaisen kumoon tuijottamisesta

Tuomas Grönman, Heikki Soini, Valentin Kononen
Tuomas Grönman, Heikki Soini, Valentin Kononen Urheilu-Suomi

Kun urheilija epäonnistuu tärkeällä hetkellä, ajatellaan että hän on yksin. Miten valmentaja kokee ja käsittelee oman urheilijan pettymykset? Urheilu-Suomen Heikki Soini sai urheilijan tuskan tuntevia vieraita: entinen mestarikävelijä ja nykyinen valmentaja Valentin Kononen sekä entinen jääkiekkoilija ja nykyinen urheilupsykologi Tuomas Grönman kertoivat uransa kääntöpuolista Yle Puheella.

Valentin Kononen oli 1996 Atlantan olympialaisten kävelykisojen suosikkeja hallitsevana maailmanmestarina, mutta sijoittui kisassa seitsemänneksi. Se ei ole kuitenkaan uran katkerin tappio. Vuosi 2000 ja olympialaiset Sydneyssä jäävät pahimpana pettymyksenä Konosen historiaan.

“Eniten on jäänyt mietityttämään se viimeinen vuosi 2000. Keväällä tein kaikilla matkoilla ennätykseni. Olin vetänyt kaiken niin vimpan päälle kuin osaan”.
Heinäkuussa perheeseen tuli murhetta, kun sekä isä että sisko kuolivat kolmen päivän sisään.

“Pääsin kuitenkin hyvään kuntoon ennen kisaa. Kisaa ennen, edeltävänä iltana, mulle kävi sillä tavalla, että vikalla lenkillä mulla kramppas pohje. En ole puhunut ennen siitä, että se vähän vaivasi se jalka, polvi jäi vähän koukkuun, tunsin sen siinä kisassa.”

Kononen oli tähdännyt tiukasti kisaan ja tehnyt vuoden aikana tarkan taktiikan valmiiksi, mitä tulee kisassa tekemään milläkin kilometrillä.

“Mulla oli yksi vastustaja siinä kisassa, Puolan poika Robert Korzeniowski – tiesin, että sitä mun on vaikea voittaa. Mä olin päättänyt, että lähden puolentoista tunnin kohdalla, mä lähden irti. Jos mä jätän viimeiselle vitoselle, niin en voi voittaa sitä kaveria, se on niin nopea.”

“Ja mä lähdin irti, olinko 20-30 sekuntia keulassa siinä. Sitten mä sippasin vähän ja kaveri tuli takaa.”

Noin 40 kilometrin kohdalla Kononen oli neljäntenä ja sai taas vähän potkua.

“Mulla oli pari punaista (varoitusta) taulussa, ja mä tiesin, että se polvi ei ihan mene suoraksi, mutta mä en viitsi alkaa himmailemaan, yritän saada sen mitalin. Olisko se ollut 45,7 kilometrin kohdalla tuli se viimeinen punainen. Hopea oli 5 sekunnin päässä, ja mä olin saamassa sitä kaveria kiinni, mutta sitten mut otettiin pois.”

Tappion yksityiskohdat ovat syöpyneet muistiin.

“Ja vielä, jos katkeruutta haetaan, niin 45–46 oli takana ja toisena ollut oli meksikolainen ja se viimeisen varoituksen antanut tuomari oli meksikolainen. Vähän jäi hampaankoloon sillä hetkellä. Se olympiamitali jäi saamatta.”

Urheilu on kuitenkin vaan elämän tärkein sivuasia.

Helsingin EM-kisoissa Kononen loi uuden käsitteen, Konoset – termi tuli siitä kun Kononen työnsi sormet kurkkuun ja oksensi kesken kisaa. Sijoitus oli silloinkin seitsemäs.

“Ei se termi minua vaivaannuta, pidän sitä hauskana juttuna. Mä olen aina yrittänyt kaikille sanoa, että urheilu on kuitenkin vaan elämän tärkein sivuasia. Pitää muistaa, että aika harvalta on tällaista käsitettä”, Kononen nauraa.

Juontaja Heikki Soini muistutti Yle Puheen lähetyksessä, että Kononen sanoi kisan jälkeen, että kotiyleisön edessä ei voi keskeyttää. Siinä menettäisi kasvonsa ihan totaalisesti.

“Viidenkympin kävelijän pelko on keskeyttäminen. Että sä annat periksi. Se on se peikko, petät itsesi ja sitten petät sun oman yhteisön, ja sitten sä petät koko Suomen kansan pahimmillaan.”

Konosen mukaan keskeytykselle ei saa antaa valtaa: jos keskeyttää kerran, seuraavan kovan paikan tullen luovuttaminen on taas helpompaa. Sen takia hänkin hoiperteli tahdon voimalla viimeiseen asti.

Heikki Soini juontaa Urheilu-Suomen lähetystä Yle Puheella.
Heikki Soini juontaa Urheilu-Suomen lähetystä Yle Puheella. Kuva: Jussi Nahkuri / Yle Urheilu-Suomi,heikki soini
Ajattele kuinka vaikea olla siinä omassa pahassa olossa kun et saa yhtään kaveria.

Entisen jääkiekkoilijan Tuomas Grönmanin uran katkerin hetki oli vuosi 1995.

“Jursinov tuli sanomaan, että hän oli jutellut maajoukkueen valmentajan Curt Lindströmin kanssa. Luvattiin että liigan finaalit menee hyvin, niin koko teidän viisikko lähtee MM-kisoihin. Me voitettiin finaalit, meidän kenttä pelasi tosi hyvin, ja olin varma että lähdetään MM-kisoihin.”

Grönman pelasi tuolloin Vladimir Jursinovin komennossa TPS:n joukkueessa jonka nimilista on kultaisinta Suomi-kiekkoa: Koivu, Lehtinen, Kiprusoff, Summanen, Aalto… Noista nimistä monet pistivät Tukholman sekaisin.

“Tuli soitto, että mua ei valittukaan, että lähdetkö B-maajoukkueen kanssa Venäjälle. Vaihtoehto oli jäädä Turkuun juhlimaan mestaruutta. Mä ilmoitin että luen filosofian pääsykokeisiin.”

Loppu on kimpale kultaista urheiluhistoriaa – jota Grönman seurasi sivusta mutta sisäpiirissä.

Koko Suomi juhli ja laulettiin Den Glider In, olin varmasti ainut suomalainen joka voi pahoin kun se soi

“Koko Suomi juhli ja laulettiin Den Glider In, niin olin varmasti ainut suomalainen joka voi pahoin kun se musiikki soi. Ajattele kuinka vaikea olla siinä omassa pahassa olossa kun et saa yhtään kaveria.”

Turussa sitruunaa ja suolaa hierottiin lisää haavoihin.

“Pojat tuli takaisin, niin jokaisen kämpillä oli jotakin ja aina kutsuttiin mukaan kun oltiin hyviä kavereita. Kyllä mäkin siellä sitten lauloin Den Glider In ja olin poikien puolesta iloinen. Mutta se oli todella vaikeata, kun mä koin sen epäoikeudenmukaiseksi, se siinä oli isompi kuin se maailmanmestaruus. Mun mielestä mä olisin ansainnut sen.”

50 kilometrin kävely on siitä erikoinen laji, että kisasuorituksia saattaa tulla vuodessa vain yksi, joten kaikki työ mitataan yhdessä hetkessä. Kunnon täydellinen ajoittaminen on vaikeaa.

“Vaikka sä miten uskot siinä viidenkympin lähtöviivalla, että mä oon kova jätkä, niin sitten kun se pyssy pamahtaa ja lähdetään, niin ne maitohapot kertoo oletko oikeasti hyvä vai et. Ei se usko riitä näissä hommissa mihinkään”, Valentin Kononen sanoo.

Omalla kilpaurallaan Kononen sanoi ennen Helsingin EM-kisojen kisojen starttia haastattelussa, että ei ole ikinä kävellyt viidenkympin kisaa niin että se olisi ollut nautinto.

“Mulla oli tietyt asiat mitä mä olin opetellut. Siinä haetaan täydellisen keskittyneisyyden tilaa. Kun saat sen päälle, niin tavallaan hävität kivun.”

Konosella oli oma viimeinen keino taltuttaa viimeisen kilometrin peikko: hän huusi suoraa huutoa kisareitillä.

“Ja sitten tilanteissa, kun oikein sattuu, niin sitten pitää hakea aggressiota – eli sitten pitää raivota, kyllä mä joskus jopa huusin, ihan oikeaa huutoa. Ja sain sieltä vielä ihan pikkuisen lisää.”

Mitä sitten pitäisi tehdä, että tappion uhka käännetään voitoksi? Kononen voitti maailmanmestaruuden Göteborgissa 1995 yhdellä Suomen urheiluhistorian ikimuistoisimmalla tavalla. Kaikki, jotka vähänkään ovat urheilua noina vuosina seuranneet, muistavat varmasti Konosen eleen kuinka hän käveli kiinalaisen rinnalle ja tuijotti sitä itsevarmasti hymyillen usean askeleen ajan.

“Siinä oli 30 kilsaa menty, ja mä olin irti selvästi hänen kanssaan, siinä ei ollut ketään lähelläkään. Mä olin niin hyvässä kunnossa siinä tilanteessa, mä hallitsin sitä tilannetta. Ja mä menin rinnalle, mä menin aika lähelle sitä ja kuulin sen huohotuksen, että nyt se menee kuluttavalla puolella, se ei ollut rauhallista hengitystä, mennään diesel päällä.”

Ja hetkeä myöhemmin kiinalainen pyörtyi suorilta jaloilta asvaltin pintaan. (Yle Urheilun juttu ja video aiheesta.)

“Mä katsoin että se huohottaa niin älyttömästi, ja mietin silloin että mitä teen. Ajattelin, että vähän lisään vauhtia, ja lisäsin aina pikkasen vauhtia. Mä katsoin muutaman kerran sitä, ja lisäsin vähän vauhtia. Sitten se vaan jäi taakse, mä tarkkailin sitä tietoisesti. En mä sitä katseella pökerryttänyt, se ehkä ulospäin näytti siltä.”

Kuuntele koko haastattelu alta!