Harto Hänninen
Yle
Aki Kaurismäki ei ole ainoastaan suomalaisen vaan myös eurooppalaisen elokuvan tunnustettu taituri ja auteur-mestari, jonka tuotanto seisoo jykevänä omassa sarjassaan. Ohjaajan koko tuotanto esitetään talven ja kevään 2017 aikana Teemalla.
Aki Kaurismäki on vakiinnuttanut asemansa Euroopan arvostetuimpien elokuvaohjaajien kärkikaartissa. Hän on vanhan ajan käsityöläinen, auteur-tekijä, joka vastaa henkilökohtaisesti elokuviensa käsikirjoituksista, ohjauksesta, näyttelijävalinnoista, visuaalisuudesta ja leikkauksesta.
Hänen katseensa läpi suodattuu meille maailma, jollaista kukaan muu ei ole näyttänyt.
Aki Kaurismäki aloitti käsikirjoittajana, ja hän haaveili kirjailijan ammatista. Käsikirjoitukset ja hillitty koominen dialogi isoveli Mikan ensimmäisiin elokuviin sopi elokuvafriikille Akille hyvin. Sitä kautta aukeni portti elokuvien tekemisen maailmaan.
Aki Kaurismäen ensimmäinen ohjaus oli veljesten yhdessä tekemä rockdokumentti Saimaa-ilmiö vuonna 1981. Kaksi vuotta myöhemmin valmistui näytelmäelokuva Rikos ja rangaistus.
Esikoisteoksen "kaurismäkeläisyys"
Kaurismäen ura näytelmäelokuvien ohjaajana alkoi kertaheitolla melko korkealta: Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta oli aiemmin ohjattu jo yli 20 elokuvaversiota.
Kaurismäki päivitti klassikon tapahtumat oman aikansa Helsinkiin, ja tutki Raskolnikov/Rahikaisen kautta modernin ihmisen ongelmaa.
Omana aikanaan elokuva hämmensi ja ihastutti, sillä se iski yhden sukupolven vieraantuneeseen hermoverkostoon. Öinen Helsinki näytettiin yhtäkkiä kauniina, siellä saattoi vaellella ahdistuksensa ajamana.
Rahikaisen tunnot olivat monelle nuorelle tuttuja. Varsinkin parikymppinen opiskeleva yleisö koki Kaurismäen kuvaaman maailman heti omakseen.
Rikos ja rangaistus toimii hyvänä avaimena kaurismäkeläisyyden arvoitukseen, sillä siinä on kiteytyneenä useita aihioita, joista myöhemmin tuli ohjaajan tunnusmerkkejä.
Vaikka elokuva sijoittuu "nykyaikaan", sen miljööt ja tunnelmat henkivät mennyttä maailmaa, film noirin savuisuutta ja autiutta.
Kun Rahikaista esittävä Markku Toikka replikoi, hänen ilmeensä ei värähdäkään. Hän on sisältä turta ja kontaktikyvytön. Hän tarkkailee omia tekemisiään kuin ulkopuolisena.
Tästä eleettömyydestä ja hillitystä reagoinnista tuli Kaurismäen elokuvien yleinen näyttelemistyyli, josta hänen tuotantonsa tunnetaan ja tunnistetaan.
Elokuvan kirjallinen lähtökohta on myös leimallisesti kaurismäkeläinen piirre: hänen elokuvissaan leijuu kirjallisuusviitteiden havina, niissä on kulttuurisen sivistyksen kohottava sivumaku.
Hän on tehnyt myös kirjafilmatisointeja melko korkeista lähtökohdista: Shakespeare, Henri Murger ja Juhani Aho.
Esikoiselokuvassa lanseerataan myös aiheet, joihin ohjaaja usein palaa: epäoikeudenmukaisuus sekä juridinen ja moraalinen ristiriita.
Kaurismäen dialogi on usein tahallisen luonnotonta, kirjakielistä ja oppinutta. Henkilöt ovat pitkään hiljaa, ja lausuvat jokaisen arkisen sanottavansa, kuin se olisi suuri elämänviisaus.
Varsinkin uran alkuvaiheissa dialogi toi mieleen käännöselokuvien tiivistetyt tekstitykset, joihin pieni jäykkyys antoi oman koomisen lisänsä.
Absurdit irtiotot
Kaurismäen toinen näytelmäelokuva, Calamari Union (1985), paljasti lisää ohjaajan omaperäisestä ajatusmaailmasta.
Koulupoikamainen, absurdi huumori yhdistyi vaihtoehtomusiikkiin ja karismaattisiin rokkareihin. Elokuvassa esiintyi vakionäyttelijöiden lisäksi kymmenkunta aikakauden suosikkimuusikkoa Syrjän veljeksistä Dave Lindholmiin ja Tuomari Nurmioon.
Elokuvan mustavalkoisuus lisäsi sen arthouse-viehätystä ja kulttimainetta.
Mustavalkoinen, taiteella flirttaileva absurdin komiikan kokeilu jatkui elokuvassa Hamlet liikemaailmassa(1987), josta jäi eloon muun muassa poikamainen sanaleikki Ham, let me!
Calamarin Unionissa alkanutta irtiottoa, jossa rokkikomiikka yhdistyy roadmovieen, ovat jatkaneet Kaurismäen pitkien leffojen tuotannossa Leningrad Cowboys -komediat vuosina 1989 ja 1994.
Ne ovat crazy-komediaa ja rennosti yliampuvaa ränttätänttää, joka raikkaalla tavalla tuulettaa Kaurismäen tuotannon ympärillä leijuvaa paksun melankolisen nostalgian savuverhoa. Bändin kanssa Kaurismäki teki myös tyylikkään sarjan komediallisia musiikkilyhytelokuvia.
Työväenluokkainen luuseritrilogia
Vuonna 1986 syntyi ensimmäinen kaurismäkeläinen täysosuma: Varjoja paratiisissa on kaikin puolin "valmis" Aki Kaurismäki -elokuva.
Sen päähenkilöt ovat pienituloisia kaupunkilaisia työläisiä, niin vaatimattomia kuin olisivat oman elämänsä sivuhenkilöitä. Kati Outisen ja Matti Pellonpään esittämien henkilöiden luonteenpiirteet ovat liukuvia, syrjäänvetäytyivä ja katsetta väistäviä.
Juuri kun luulet pystyväsi luokittelemaan yleispätevän "Ilonan" tai "Nikanderin", he ovatkin jo hiukan toisenlaisia; ujous on muuttunut päättäväisyydeksi ja jurous lyyrisyydeksi.
He ovat kaurismäkeläiset arkkityypit, jotka arjenkaltaisina kulkevat lähes koko tuotannon läpi.
Varjoja paratiisissa asemoitui työväenluokkaisen trilogian avauselokuvaksi: Kaurismäki jatkoi työläismaailman esittelyä elokuvassa Ariel (1988) ja saattoi työläisten tai – kuten hän itse sanoi – "luusereiden" tarinan karuun ja hyytävään päätökseen Tulitikkutehtaan tytössä (1990).
Työläistrilogia avaa monia ovia Kaurismäen tuotannon ymmärtämiseen.
Kaurismäki kunnioittaa työtä ja työn tekemistä, vaikka työ usein kuvataan monotonisena, mekaanisena ja toisteisena, jossain määrin epätyydyttävänä keinona pärjätä yhteiskunnassa.
Kaurismäen elokuvien poetiikkaan kuuluu, että työ ja siihen liittyvä välineistö kuvataan hyvinkin dokumentaarisesti, tallentaen, kuin työ olisi prosessi, jonka luonnetta ohjaaja ei pysty ohjaamaan.
Ihmiset Kaurismäki näyttää työläiselokuvissa laajoissa sommitelmissa, joissa on paljon tilaa ja tyhjyyttä. Ikään kuin he olisivat jääneet joukosta.
Se saattaa kuvastaa henkilöiden henkistä tyhjyyttä tai yksinäisyyttä, mutta yhtä lailla ympäristöstä riippuen myös ajatusmaailman puhtautta. Kuvat ovat staattisia ja henkilöt vähäeleisiä, joten miljöön merkitys ja värimaailma korostuu entisestään.
Pitkät hiljaiset hetket, lakonisuus ja sommitelmien seisahtuneisuus ovat piirteitä joista Kaurismäen elokuvat ulkomailla tunnistetaan välittömästi: kukaan muu ei käytä noita keinoja niin yltiöpäisen uskaliaasti ja ladatusti.
Harva uskaltaa luottaa yhtä vähäeleiseen komiikkaan ja hillittyyn näyttelijäntyöhön.
Trilogia myös vakiinnutti Kaurismäen tavan alleviivata tilanteiden nostalgisuutta vanhahtavan iskelmämusiikin keinoin.
Elokuvien ääniraidalla kuullaan muun muassa Olavi Virtaa, Reijo Taipaletta, Topi Sorsakoskea ja Rauli Badding Somerjokea.
Vaietaan vierailla kielillä
Työläistrilogia, ja varsinkin Tulitikkutehtaan tyttö avasi Kaurismäelle ovet kansainvälisiin tuotantoihin. I Hired a Contract Killer (1990) valmistui englanninkielisenä, ja sen päänäyttelijät ovat ranskalaisia ja brittejä.
Työttömäksi jäävä virkamies, jota Jean-Pierre Léaud esittää, voisi yhtä hyvin olla Pellonpään tulkitsema uusi puoli Nikander-hahmosta. Vaitonaisuus soveltuu hyvin vilkaspuheisen ranskalaisenkin suuhun, kun hän replikoi englanniksi.
Olavi Virran suomenkielinen laulu luo kiehtovaa unenomaisuutta elokuvaan.
Mustavalkoisen Boheemielämän (1992) kieli on ranska, ja siinä Pellonpään rinnalla näyttelevät Jean-Pierre Léaud sekä André Wilms.
Tarina kiertolaisista, joiden elämän täyttää taiteen luomisen tarve ja rahattomuuden kirous, saa kaurismäkeläisen surumielisen komiikan silauksen. Ristiriitojenkin keskellä osattomilla on solidaarisuutta toisiaan kohtaan.
Mustavalkoiset helmet
Kaurismäki palasi tyylipuhtaasti mustavalkoiseen arthouse-komiikkaan pikkuelokuvassa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994).
Nostalginen tarina kahdesta jäyhän vähäpuheisesta suomalaismiehestä ja kahdesta eloisasta neuvostonaisesta jatkaa kauniisti Calamarin Unionin ja Hamletin linjoilla, niin erilaisia kuin elokuvien aihepiirit ovatkin.
Romanttinen nostalgia ja pienen ihmisen haavoittuvuus ovat Kaurismäen komiikassakin täysimääräisinä läsnä.
Tatjanan tapahtuma-aika on jälleen epämääräinen lähimenneisyys, 1960-luku, jota voi yhtä hyvin nimittää kaurismäkeläiseksi aikavyöhykkeeksi. Hänen elokuvissaan ei nähdä nykytekniikkaa, ei nykyautoja tai -kulkuneuvoja, ei nykymuodin mukaista pukeutumista tai sisustusta.
Ravintolat ja muut julkiset tilat elokuvissa ovat peräisin pikemminkin ohjaajan teini-iän kokemuksista kuin reaalimaailmasta. Niiden pääosien henkilöt ovat ohjaajansa ikäluokkaa, nuorisokuvaukset jäivät sinne minne ohjaajan omakin nuoruus, 1980-luvulle.
Tatjanan jälkeen Kaurismäki alkoi työstää maineikasta Suomi-trilogiaansa, mutta sen keskellä valmistui jälleen mustavalkoinen taide-elokuva, kunnianosoitus mykkäelokuvien perinteelle ja suomalaiselle kirjallisuudelle.
Juhani Ahon Juha-romaani on Kaurismäen käsissä ajautunut samaan maailmaan, jossa Tatjana pitää huivistaan huolta ja Frankit vaeltavat kaupungin yössä.
Kaurismäkeläiselle aikavyöhykkeelle sijoittuva Juha (1999) on yltiöromanttinen tarina siitä, kuinka maaseudun viattomuus turmeltuu rumassa kaupallisuuden maailmassa.
Mykässä kerronnassa ohjaajan ja kuvaajan saumaton estetiikka saavuttaa korumaisen kauneuden.
Suomi-trilogian selviytyjät
Suomi-trilogia Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot(2006) on ohjaajan "luuseritrilogiaksi" nimeämän työläiselokuvien sarjan rinnakkaisteos, jota voisi tiettyyn rajaan saakka nimittää vaikka "selviytyjätrilogiaksi".
Kolmen elokuvan polttopisteessä ovat lamanjälkeisen Suomen kipupisteet: työttömyys, asunnottomuus ja syrjäytyminen.
Trilogian kahdessa ensimmäisessä elokuvassa vaikeudet selätetään, perustetaan oma ravintola, järjestetään tanssit ja tartutaan rakkauden voimalla elämänreunoista kiinni. Kolmannen elokuvan rakkaudettomassa yksinäisyydessä selviytyminen ei enää onnistukaan.
Työläsitrilogian päätösosa Tulitikkutehtaan tyttö karisti kaiken turhan romantiikan työläiskuvauksista: se oli lohduton ja tyly elokuva. Samoin Suomi-trilogian päätöselokuva Laitakaupungin valot vie aiempia osia leimanneelta survival-mentaliteetilta maton jalkojen alta.
Kun yhteisö ei enää auta, ja lähipiiri koostuu vain hyväksikäyttäjistä ja pettureista, luisumista on ilmeisen mahdoton pysäyttää. Elokuvan tunnelma on lohduton ja vääjäämätön.
Yksin ei voi pärjätä.
Satamat ja pakolaisongelma
Uusimmissa satamakaupunkeihin sijoittuvissa elokuvissaan Kaurismäki on siirtynyt harppauksen verran globaalimpien ongelmien suuntaan.
Nationalismin noustessa hän riisuu ihmisyyden ongelmilta kansalliset tunnukset, ja keskittyy itse ongelmiin, joita edelleen ovat epäoikeudenmukaisuus, osattomuus ja syrjäytyminen.
Elokuvien ihmisissä on syvää inhimillisyyttä, mutta vasta ulkopuolinen hätä havahduttaa irti omista arjen murheista.
Le Havressa (2011) herättäjänä toimii alaikäinen pakolaispoika Idrissa, jota omaa elämäänsä ja vaimonsa sairautta pakeneva kirjailija sitoutuu auttamaan.
Saman tarinan aikuisversio, satamatrilogian toinen osa Toivon tuolla puolen (2017), näyttää vielä konkreettisemin omasta itsestään irtiottoa yrittävän keski-ikäisen miehen, joka löytää uuden sisällön auttaessaan maasta karkotettua pakolaista Khaledia.
Le Havren loppuratkaisu on sovinnollinen ja toiveikas, Toivon tuolla puolen jättää loppuratkaisun avoimeksi.
Epäilemättä tämän satamatrilogian kolmososa, milloin ikinä se valmistuukaan, on pessimismissään lohduton.
Siitä huolimatta, Chaplinin tavoin, Kaurismäki saa pilven reunan aina hehkumaan hopeista valoa, ja epätoivon keskelläkin katsojan kasvoille nousee hellä hymy.
